Miksen saa ruokaa oksennettua kunnolla? Ja kaikille vikisijöille, jotka nyt aidotte alkaa naputtamaan, ettei saa antaa "oksennus ohjeita": Minua (niinkuin muitakin buliimikkoja) HELPOTTAA oksennuksen jälkeen. Toki jossain välissä tulee se pakonomainen tunne ja ajatus mieleen, "mitä vittua olen elämälleni tehnyt" mutta ei voi enää mitään.
Minua ahdistaa nyt kauheasti, kun en saanut oksennettua kunnolla/lähellekään kaikkea...:( ja muutenkaan en saa, kun pieniä määriä kerralla. Kurkku on silti tullut kipeäksi ja rinnasta pistää.. (en tosin tiedä johtuuko tästä..)
on tämä kurja tauti
Minua ahdistaa nyt kauheasti, kun en saanut oksennettua kunnolla/lähellekään kaikkea...:( ja muutenkaan en saa, kun pieniä määriä kerralla. Kurkku on silti tullut kipeäksi ja rinnasta pistää.. (en tosin tiedä johtuuko tästä..)
on tämä kurja tauti
Vastaukset 10
Vanhimmat
Aika opettaa... Tässä ollaan jo muutama vuosi sairastettu.
Lähtökohta oli tämä: Oksentaminen tai sen yrittäminen saattoi kestää jopa yli tunnin ja siltikään mitään ei tuntunut tulevan. Käsi oli lähes kokonaan kurkussa ja nyrkki ruvella. Jos ruoka ei tullut ulos, sain paniikki-itku-kohtauksen ja rupesin hautomaan itsaria.
Tässä ollaan nyt: Vatsalaukun täydellinen tyhjennys kestää about 5 minuuttia. Käsiä ei tarvita ja toimenpide on täysin äänetön (lukuunottamatta oksennuksen "tipahtamista" pönttöön).
Ymmärrän hyvin tuskasi, mutta mitään kunnonoksennusvinkkejä ei oikeastaan ole... Mutta kuten jo alussa mainitsin: aika opettaa.
eli riikka, sinulta olisin kysynyt, oletko tällä hetkellä hoidossa/parantumassa?
vai jatkatko edelleen oireilua?
itse opin myös tuon oksentamisen ilman sormia ja äänettömästi.
olen tällä hetkellä hoidossa ja se on kamalan vaikeaa! mutta jospa tämä tästä..
En ole hoidossa, ja tuskin sinne koskaan päädynkään. Oksentelu on niin helppoa, että tuntuu, etten edes haluaisi luopua siitä. Onkohan tuolloin edes mahdollista parantua? Siis, jos ei oikeastaan edes oloe halua parantua? Tai halua ehkä olisi (vähän), mutta mitään en olisi valmis tekemään sen eteen...
Vain ihme voi pelastaa minut.
Vaikka et haluakaan tätä kuulla, niin kerronpa kuitenkin, että siskoni kuoli anoreksiaan/bulimiaan. Oksentelu varmaan TUNTUI helpottavalta, mutta oliko se loppujen lopuksi helpotus, kun lopputulos oli kuolema. Kuulostaa vähän kovalta, olen pahoillani. En kuitenkaan toivo kenenkään muun menehtyvän tähän sairauteen, joten haluan muistuttaa siitä, minkä kaikki tiedättekin, että sh tappaa. Ei kukaan kuvittele sen osuvan omalle kohdalle... Toivon, että jaksatte etsiä helpotusta muualta, vaikka se ei olekaan helppoa. Jos joku lääkäri ei ota todesta, kannattaa mennä jollekin toiselle lääkärille. Aurinkoista kesää!
Voih, otan todella osaa siskosi kuoleman puolesta!
Henk. koht. tuo ei kyllä itseäni estä oksentamasta/laihduttamasta, sillä en paljon laittaisi pahakseni, jos kuolisin...oikeastaan se olisi suuri helpotus. Näin tämä sairaus saa ajattelemaan.
Ymmärrän kyllä, että masentuneena voi tuntea niinkuin sinä. Tiedän kuitenkin siskostani, että ei hänkään oikeasti olisi halunnut kuolla, vaikka olikin varmasti masentunut ja toivoton. Voi kunpa jaksaisitte uskoa, että toivoa on aina! Eikä yksin tartte jaksaa, mutta apua olisi suostuttava ottamaan vastaan. Avun etsiminen ei aina ole helppoa... Uskon, että sh:tä sairastava ei halua kuolla, vaikka joskus siltä tuntuukin, vaan sairauden "ääni" ja masennus ajaa ihmisen siihen pisteeseen. Siis se "oikea" ihminen on jossain siellä takana piilossa ja odottaa, että pääsee taas vahvemmille. Jokaisella on mahdollisuus, ihan varmasti!! Kaikkea hyvää teille, jotka joudutte sh:n kanssa kamppailemaan.
"vaan sairauden "ääni" ja masennus ajaa ihmisen siihen pisteeseen. Siis se "oikea" ihminen on jossain siellä takana piilossa ja odottaa, että pääsee taas vahvemmille." Toi kolahti mun kohalla heti. Aina välillä musta tuntuu, et nyt mä tän vitun sairauden voitan, muahan ei ruoka hallitse.. mutta ku aina uudestaan ja uudestaan saan huomata, että itken sormet kurkussa, maha pitkällä ja olo on niin sanoin kuvaamattoman kamala.. se vie voimat, ja toivon.
..siskosi johdosta. Niin eihän se olo kuin sen pienen hetken se helpotuksen tunne. en tosiaankaan olisi IKINÄ osannut kuvitella, että MINULLE tulee bulimia! minulle, tytölle, jonka vanhemmat ja kaikki kaverit sanovat että ravintoterapeutti olisi minulle juuri oikea ala! Aika ironista. Luulevat että syön niin terveellisesti ja muutenkin elän hyvin. (ennen elinkin hyvin ja söin terv.)
En halua väittää, että olisin jotenkin pätevä neuvomaan, kun en itse ole sairastanut bulimiaa, mutta seurattuani siskoni taivalta voin sanoa ainakin sen, että yksin ei välttämättä selviä. Joku voi havahtua riittävän aikaisin ja omat voimat riittää, mutta jos on jo syvemmällä sairaudessa, tarttee varmasti apua. Sen löytäminen ei ole helppoa ja jotkut lääkäritkään ei suhtaudu riittävän vakavasti. Siskollenikin neuvottiin lähinnä sanomalla "voi kun pitäisi syödä enemmän". Mutta hoitoa pitää haluta ja ottaa vastaan. Toivon, että jaksat käydä puhumassa jollekin terveydenhoitajalle tai terveyskeskuslääkärille (ehkä oletkin hoidossa?) Mutta jos et ole hoidossa, hae apua, joohan! Ja muistakaa vaatia apua, jos ei oteta riittävän tosissaan. Kannattaa vaikka etukäteen kirjoittaa lapulle, mitä aikoo sanoa. Ja kannattaa olla rehellinen, bulimiassa ei ole mitään hävettävää, lääkärit ovat nähneet kaikan mahdollisen eivätkä hämmästy oireista, ette ole ainoita ongelman kanssa painiskelevia. Sh on sairaus siinä kuin joku muukin. Tie on pitkä, mutta joskus pääsee perille!
Mulla on sama ongelma, tuntuu etkaikki ei tuu ulos ja jos ei oksenna tarpeeks ni tulee paha olo.