Meillä todettiin alkuvuodesta tuuliminaraskaus viikolla 11. Kohtu tyhjennettiin kaapimalla. Se oli tosi rakasta aikaa, varmaan kuukausi tuli itkettyä joka päivä. Sitten alkoi jo tuntua paremmalta, työt ja toivo uudesta raskaudesta piti ajatukset suht positiivisina.
Sitten kaaduin työpaikallani ja mursin ranteeni niin pahasti, että se jouduttiin leikkaamaan. 2kk tuli sairaslomaa ja kielto lapsentekoon siksi aikaa (röntgenkuvien ja lääkkeiden takia). Jotenkin se sai taas kaikki ikävät ajatukset mieleen. Kun on kaikki päivät kotona, on aikaa ajatella vaikka mitä. Yhden käden varassa on vaikea mitään tehdä, kun edes vaatteita ei meinannut alkuu saada päälle.
Samaan aikaa muutama kaveri ilmoitti olevansa raskaana ja tuttavapiiriin syntyi vauvoja. Ilmeisesti kaikki stressi ja keskenmeno saivat kuukautiskiertoni täysin sekaisin. Eikä uutta raskautta tietenkään saa alkuun, jos ei tule kuukautisiakaan. Se, että koko ajan odotan niitä alkavaksi ei varmasti asiaa yhtään auta, mutta eipä sitä noin vaan ajatuksia pois päästä saa. Ahdistaa ja itkettää vaan niin julmetusti koko ajan.
Nyt ollessani jo vähän paremmassa kunnossa olen yrittänyt ulkoilla ja olla pois kotoa, mutta samat ajatukset pyörivät päässä paikasta riippumatta koko ajan. En pysty lainkaan iloitsemaan muiden raskauksista tai vauvoista, en edes haluaisi tavata heitä. Pelottaa, että se oma vauva jää kokonaan haaveeksi.
Sitten kaaduin työpaikallani ja mursin ranteeni niin pahasti, että se jouduttiin leikkaamaan. 2kk tuli sairaslomaa ja kielto lapsentekoon siksi aikaa (röntgenkuvien ja lääkkeiden takia). Jotenkin se sai taas kaikki ikävät ajatukset mieleen. Kun on kaikki päivät kotona, on aikaa ajatella vaikka mitä. Yhden käden varassa on vaikea mitään tehdä, kun edes vaatteita ei meinannut alkuu saada päälle.
Samaan aikaa muutama kaveri ilmoitti olevansa raskaana ja tuttavapiiriin syntyi vauvoja. Ilmeisesti kaikki stressi ja keskenmeno saivat kuukautiskiertoni täysin sekaisin. Eikä uutta raskautta tietenkään saa alkuun, jos ei tule kuukautisiakaan. Se, että koko ajan odotan niitä alkavaksi ei varmasti asiaa yhtään auta, mutta eipä sitä noin vaan ajatuksia pois päästä saa. Ahdistaa ja itkettää vaan niin julmetusti koko ajan.
Nyt ollessani jo vähän paremmassa kunnossa olen yrittänyt ulkoilla ja olla pois kotoa, mutta samat ajatukset pyörivät päässä paikasta riippumatta koko ajan. En pysty lainkaan iloitsemaan muiden raskauksista tai vauvoista, en edes haluaisi tavata heitä. Pelottaa, että se oma vauva jää kokonaan haaveeksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
itse koin 3 kuukautta sitte kohdunulkoisen, multa poistettiin myos oikea munajohdin. Ma itken vielakin joka ikinen paiva, ja mulla myoskin pelkon seurvaa varjona joka paiva jahka tulan ikina omaa vauvaani saamaan. Kateellisin mielin katselen muiden pyoreita vatsoja.
Kaverini on raskaana ja mun laskettu aika oli 2 hanen jalkee.Nyt han ei halua olla tekemisissa mun kanssa koska ma en hanen mukaan iloitse siita etta hanella kaikki menee hyvin...miten voit tassa tilassa iloita? Oonks ma jollakin tavalla paha ihminen jos en pysty menemaan hanen kanssaan vauvanvaate ostoksille yms., koska mulle tulee paha mieli?
Kaiken lisaksi enkelinin isa petti minua ennen kuin tulin raskaaksi ja taman nainen synnyttaa hanen lapsen ensi kuussa! Mulla ei siis talla hetkella ole edes mahdollisuutta edes suunnitella uutta raskautta koska ei ole edes isaa!
Masentaa niin paljon, elamanhalu on taysin nollissa...
Toivon sulle jaksamista!
Neljä pitkää vuotta meillä yritettiin pikkuista saada. K.kierto sekaisin hormoonihoidot, lapsettomuustutkimukset yms. Vuonna 2004 heinäkuussa huomasin olevani raskaana. Syksyllä alkoi tulehdus selässä keskenmeno tuli rv12 ja tulehdus vei leikkauspöydälle.Elämä oli aika sekaisin ajattelin saisinko ikinä pikkuista.Vihasin kaikkia naisia jotka olivat raskaana.Mieheni sisko pyöräytti kolme lasta putkeen tosta noin vaan ymmärtämättä meidän tuskaista taivalta. Oma äitini ei tukenut vaikeina aikoina. Nyt olen rv26 ja en ole osannut nauttia odotusajasta. Toivon kaiken menevän tällä kertaa hyvin ja toivon teille kaikille onneaa yritykseen.
mulla tuli keskenmeno yhdeksännellä raskausviikolla. se oli aivan kamalaa. viel kuukausia sen jälkeen alko itkettää ku näin vauvoja. muunmuassa mun miehen sisko sai lapsen vähän mun keskenmenon jälkeen. noin puoli vuotta keskenmenosta olin uudestaan raskaana. kävin alkuraskauden ultrassa jossa todettiin kaiken olevan hyvin. pelko uudesta keskenmenosta kuitenkin kummitteli jatkuvasti mielessä. 3kk raskauden jälkeen aloin hieman rentoutumaan kunnes rupesin jännittämään ennenaikaista synnytystä :) no loppujen lopuksi mun pienokainen syntyi päivää ennen laskettua aikaa. enpä tiedä lohduttaako tämä sinua ollenkaan, mutta itsekin ajattelin etten voi saada lapsia, koska mulle oli tehty 2 aborttia ja sitten tuli se keskenmeno. älä vaan anna masennukselle valtaa. jaksamisia sinulle.