suhde vanhempiinne

ymmärsinkö kysymyksesi oikein, mutta kyllä suhde vanhempiin muuttui anoreksian aikana. Äidin kanssa välit huononivat, koska koin, etten saanut minkäänlaista tukea ja ainoastaan hirveää syyttelyä, uhkailua ja valitusta. Välit eivät ole palanneet ennalleen vieläkään. Ihan hyvät välit meillä on, mutta mistään en oikeastaan äidille puhu ja tuntuu, ettei häntä hirveästi kinnostakaan.

Isän kanssa välit lähenivät paljon anoreksian aikana tai oikeastaan vasta sitten, kun jouduin sairaalaan vakavien vatsaongelmien takia. Isäni on sisätautilääkäri, joten tuntui turvalliselta ja mukavalta, kun lähellä oli ihminen, joka tajusi jotain lääketieteellisistä asioista ja selitti niitä myös mulle parhaansa mukaan. Lääkärit kun eivät mulle hirveästi mitään kertoneet. Soitin joka ilta kotiin ja puhuin lähinnä vain isän kanssa ja pitkiä puheluita ja isä myös kävi paljon sairaalassa (äiti kävi tietysti enemmän). Välit isään on säilyny hyvinä ja isän kanssa voin kaikesta puhua. Isä on myös nykyisin aina todella huolissaan terveydestäni ja erityisesti mahastani ja se huolehtiminenkin tuntuu mukavalta, vaikka olenkin jo 24-vuotias.

Et varmaan kysynyt tätä, mutta näin vastasin.

Vanhempiini on aina ollut hyvä, äiti sai tietää ensin, oli tietenkin huolissaan mutta rauhoittui kun sanoin että asia on hoidossa. Sitten jouduin sairaalaan ja silloin isäkin sai tietää ja sehän se mut sinne veikin kun äiti oli töissä. Se oli niin pettynyt ja siks vihainen kun luuli että pidän sitä niin huonona isänä ettei voinut sille kertoa.
Nykyään välit on mitä lämpimimmät, halaillaa paljon ja saan hirveesti tukea. Tosi hyvä olla ja parantuminen helpompaa kun on valtavat tukijoukot jotka eii suutu vaikka takapakkiakin tulis.