Kirjoitin aika kauan sitten -en muista mille palstalle- siitä, että en haluaisi käydä rippikoulua, koska se ei tunnu minulle oikealta vaihtoehdolta. Enkä halua saada konfirmointia vääristä syistä, jotka useimmilla tuntuvat olevan lahjat ja raha. Kun kerroin vanhemmilleni, he suhtautuivat erittäin hyvin ja ymmärtäväisesti. Mutta eihän se niin pommina heille tullutkaan, koska äitini ei edes kuulu kirkkoon ja muutenkaan vanhempani eivät ole niitä maailman hengellisempiä ihmisiä. :) Äitini sitten ehdotti minulle prometheusleiriä, ja sehän oli minusta loistava ajatus! On kivaa, kun minulla on "rippileirikorvike" kesällä, kun kaikki kaverini menevät riparille.
Mutta sitten aloin pelätä hirveästi. Nimittäin miten aikoisin selittää tämän isovanhemmilleni! :O Mummoni joka puhelinsoitto oli alkanut siihen asti tyyliin näin: "Niin, sinullahan on tänä kesänä se rippileirikin! Mites, kerroppas siitä..." Se kiusaannutti minua, koska en ollut koskaan puhut heille sittä, että olisi sellainenkin mahdollisuus etten kävisi rippikoulua. Muutenkin olen pienestä pitäen ollut heillä kylässä ja mummolastani on tullut minulle tavallaan toinen koti. Ja pidän isovanhemmistani suunnattomasti! He ovat aina olleet todella ymmärtäväisiä ja voin puhua heille kaikista asioistani. Mutta tiesin, että tässä asiassa he eivät ymmärtäisi minua. Varsinkin ukkini on tosi "putkiaivo". Hän varmaan kuvittelee kristinuskoa ainoaksi oikeaksi uskonnoksi ja että kaikki muut ovat pakanoita. Ja he olettavat tietenkin lastenlapsiensakin perineen saman uskon Jeesukseen kuin he ja heidän käyvän rippikoulun.
Kerroin äidilleni ja jopa pyysin häntä kertomaan heille puolestani, mutta hän sanoi, että minun olisi tehtävä se itse. Ja onneksi hän sanoikin niin, koska isovanhempieni on parempi kuulla tämä "järkytys" suoraan minulta.
Sitten tuli joulu. Perheemme viettää aina joulun mummonlassa mummon ja ukin seurana. Niin kävi tänäkin vuonna (tämä on siis joulu vuodelta 2005, eli ihan pari kuukautta sitten). Jossain vaiheessa iltaa ukkini kysyi minulta, että missäs se sinun rippileirisi pidettiinkään? Kauhistuin kun minun täytyisi kertoa näin yllättäen ja pian! Sitten sanoin: "Öö.. Mää käyn sellasen prometheusleirin..." Onneksi äitini oli samassa huoneessa ja hän paikkaili tilannetta. Hän se sitten sai lopulta selitettyä mummolle ja ukille, etten kävisi rippikoulua ollenkaan. Ukkini sanoi (muistan nuo sanat vieläkin): "Vai että tälläinen pakana tästä tytöstä tuli. Ja me kun luultiin sitä niin reippaaksi ja kunnoliseksi tytöksi!" Aloin ihan oikeasti melkein itkeä, mutta halusin pitää sen sisälläni. Istuin vain hiljaa kun ukkini purki pettymystään. Kaduttaa, kun en sanonut mitään, mutta niin saattoi olla parempi. Muuten oltaisiin vain alettu riitelemään ja huutamaan kilpaa. Ensireaktionsa jälkeen näin selvästi, kuinka ukkini alkoi katumaan sitä mitä oli juuri sanonut. Tottakai hän oli pettynyt, mutta aika äänekkäästi hän oli sen ilmaissut. Äiti selitti heille tilanteen, mistä olen toooosi kiitollinen. En olisi itse osannut selittää sitä niin järkevästi.
Kun olin sitten kahdestaan isovanhempieni kanssa, selitin heille, että olisin yhä se sama tyttö, josta he ovat niin ylpeitä. Kyllä he pikkuhiljaa alkoivat ymmärtää, että ehkei tämä nyt niin paha tilanne olekaan.
Nyt välini isovanhempiin ovat lähes yhtä vahvat, kuin aina ennenkin. Ihan niinkuin he olisivat ylpeitä siitä, että olen rohkeasti kertonut miten asia on. Eivät he sitä varmastikaan myönnä, mutta silti. Tuntuu hassulta, että luulin heidän katkaisevan välit minuun. Mutta kyllä mummo on ehdotellut rippikoulua sitten vuoden päästä. Olen sanonut, että en todennäköisimmin tule koskaan käymään rippikoulua. Se ei tunnu oikealta. Kumma kyllä, haluaisin, että minula voimakas usko, mutta ehkä Jumala ei ole tavoittanut minua tai jotain... ;) Minusta uskonnolla ei ole väliä, kunhan on edes jotain "henkisyyttä", ettei nyt ihan täysi realisti ole. Mutta kunnioitus kirkkoa kohtaan minulla on kyllä mennyt. En halua oppia tuollaiseen "putkiaivoisuuteen". Jotenkin mua kuitenkin vaivaa tämä tilanne vielä.. En tiedä mikä siinä, mutta joku.
Elikkäs tänä kesänä on sitten se protu ja useimmilla kavereillani ripari. Kiva kuulla heidän kokemuksiaan sieltä.
Kiitos, kun jaksoit lukea tuon. Halusin vain kertoa. :)
Mutta sitten aloin pelätä hirveästi. Nimittäin miten aikoisin selittää tämän isovanhemmilleni! :O Mummoni joka puhelinsoitto oli alkanut siihen asti tyyliin näin: "Niin, sinullahan on tänä kesänä se rippileirikin! Mites, kerroppas siitä..." Se kiusaannutti minua, koska en ollut koskaan puhut heille sittä, että olisi sellainenkin mahdollisuus etten kävisi rippikoulua. Muutenkin olen pienestä pitäen ollut heillä kylässä ja mummolastani on tullut minulle tavallaan toinen koti. Ja pidän isovanhemmistani suunnattomasti! He ovat aina olleet todella ymmärtäväisiä ja voin puhua heille kaikista asioistani. Mutta tiesin, että tässä asiassa he eivät ymmärtäisi minua. Varsinkin ukkini on tosi "putkiaivo". Hän varmaan kuvittelee kristinuskoa ainoaksi oikeaksi uskonnoksi ja että kaikki muut ovat pakanoita. Ja he olettavat tietenkin lastenlapsiensakin perineen saman uskon Jeesukseen kuin he ja heidän käyvän rippikoulun.
Kerroin äidilleni ja jopa pyysin häntä kertomaan heille puolestani, mutta hän sanoi, että minun olisi tehtävä se itse. Ja onneksi hän sanoikin niin, koska isovanhempieni on parempi kuulla tämä "järkytys" suoraan minulta.
Sitten tuli joulu. Perheemme viettää aina joulun mummonlassa mummon ja ukin seurana. Niin kävi tänäkin vuonna (tämä on siis joulu vuodelta 2005, eli ihan pari kuukautta sitten). Jossain vaiheessa iltaa ukkini kysyi minulta, että missäs se sinun rippileirisi pidettiinkään? Kauhistuin kun minun täytyisi kertoa näin yllättäen ja pian! Sitten sanoin: "Öö.. Mää käyn sellasen prometheusleirin..." Onneksi äitini oli samassa huoneessa ja hän paikkaili tilannetta. Hän se sitten sai lopulta selitettyä mummolle ja ukille, etten kävisi rippikoulua ollenkaan. Ukkini sanoi (muistan nuo sanat vieläkin): "Vai että tälläinen pakana tästä tytöstä tuli. Ja me kun luultiin sitä niin reippaaksi ja kunnoliseksi tytöksi!" Aloin ihan oikeasti melkein itkeä, mutta halusin pitää sen sisälläni. Istuin vain hiljaa kun ukkini purki pettymystään. Kaduttaa, kun en sanonut mitään, mutta niin saattoi olla parempi. Muuten oltaisiin vain alettu riitelemään ja huutamaan kilpaa. Ensireaktionsa jälkeen näin selvästi, kuinka ukkini alkoi katumaan sitä mitä oli juuri sanonut. Tottakai hän oli pettynyt, mutta aika äänekkäästi hän oli sen ilmaissut. Äiti selitti heille tilanteen, mistä olen toooosi kiitollinen. En olisi itse osannut selittää sitä niin järkevästi.
Kun olin sitten kahdestaan isovanhempieni kanssa, selitin heille, että olisin yhä se sama tyttö, josta he ovat niin ylpeitä. Kyllä he pikkuhiljaa alkoivat ymmärtää, että ehkei tämä nyt niin paha tilanne olekaan.
Nyt välini isovanhempiin ovat lähes yhtä vahvat, kuin aina ennenkin. Ihan niinkuin he olisivat ylpeitä siitä, että olen rohkeasti kertonut miten asia on. Eivät he sitä varmastikaan myönnä, mutta silti. Tuntuu hassulta, että luulin heidän katkaisevan välit minuun. Mutta kyllä mummo on ehdotellut rippikoulua sitten vuoden päästä. Olen sanonut, että en todennäköisimmin tule koskaan käymään rippikoulua. Se ei tunnu oikealta. Kumma kyllä, haluaisin, että minula voimakas usko, mutta ehkä Jumala ei ole tavoittanut minua tai jotain... ;) Minusta uskonnolla ei ole väliä, kunhan on edes jotain "henkisyyttä", ettei nyt ihan täysi realisti ole. Mutta kunnioitus kirkkoa kohtaan minulla on kyllä mennyt. En halua oppia tuollaiseen "putkiaivoisuuteen". Jotenkin mua kuitenkin vaivaa tämä tilanne vielä.. En tiedä mikä siinä, mutta joku.
Elikkäs tänä kesänä on sitten se protu ja useimmilla kavereillani ripari. Kiva kuulla heidän kokemuksiaan sieltä.
Kiitos, kun jaksoit lukea tuon. Halusin vain kertoa. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Viestisi on avoin ja rohkea. On erityisen hienoa, että haluat pitää läheisiin välit kunnossa ja olla rehellinen. Samankaltaisista asioista puhumme rippikoulussa useinkin. Tuo ukkisi "putkiaivoisuus" ei ole sitä, mihin rippikoulut tänä päivänä kasvattavat. Mutta ukkikin on oman aikansa lapsi ja jollakin tavalla häntäkin tulee pyrkiä ymmärtämään. Toivottavasti protu-leiri menee hyvin ja edelleenkin olet tervetullut myös rippikouluun. Hyvän Jumalan siunausta sinulle !
Itse käyn myös kesällä protun ja en muutenkaan menisi riparille, se ei kiinnosta ollenkaan. Kaikki uskonnoista kertovat jutut eivät kiinnosta pätkääkään. en ole ihan suomalainen muutenkaan, mutta voisin käydä riparin jos haluaisin, mutta en halua.
Äitini ei edes aio kertoa sukulaisillemme leiristä muuta, kuin että menen kesäleirille. He eivät ymmärtäisi ja alkaisivat vaan kritisoimaan ja huutamaan kaikkea. Sukulaiseni ovat erittäin vaikeita ihmisiä, ja kommentoivat joka ikistä asiaa kun heillä käy kylässä. Emme mene heidän luo onneksi kuin pari kertaa vuodessa. On todella inhottavaa, kun he kommemtoivat joitakin vieraitakin joita heillä käynyt kun meidän perhe on kylässä ja on inhottavaa tietää että he puhuvat omasta perheestäsikin pahaa kaikille. He kommentoivat kaikkea ja joskus jopa sanovat sen suoraan päin naamaa. Sukuni on todella inhottava ja vihaan heitä, eikä heille missään nimessä voisi kertoa siitä leiristä mitään.
Onneksi sinulla on toinen tilanne ja pystyit kertomaan asian niinkuin se on. Usein sukulaiset pettyvät tuollaisessa tilanteessa mitä sinulla on ja reaktion voi jo arvata. Salailu ei kuitenkaan auta. Minun tapauksessa asia pitää salata.
On hyvä, että sinun ei tarvinnut pitää salassa asiaa ja kyllä se joskus tulisi ilmi muutenkin.
Hei Mia ja -------!
Onnea molempien Protu-leirille, toivottavasti leiri vastaa odotuksianne.
Itse kävin protun vuosi sitten ja se oli todella hieno kokemus. Kun menin protulle, kuuluin kirkkoon mutta olin pienestä asti ollut eri mieltä kristiuskon kanssa aika monesta asiasta. Vanhempani kuuluvat kirkkoon, mutta luultavasti eroavat siitä pian, joten heille ei ollut mikään ongelma että menin protulle. Mummonikin oli eronnut kirkosta vain vuotta aiemmin, joten hänellä ei ollut nokan koputtamista asiaan, vaikka koska hänen kirkosta eroamisensa ei johtunut uskon puutteesta, kyllä hän taisi hieman pettyä. Toiset isovanhempani olisivat varmasti vihastuneet, jos kaikki tämä olisi tapahtunut sellaiset 15 vuotta aiemmin, mutta koska vanhempi serkkuni kävi protun aiemmin, niin heidänkin oli jo pitänyt tottua siihen, ettei sukuun kuulu kovin hartaita kristittyjä.
Kuten sanoin, protu-leiri oli upea. Ja aivan yhtä upeaa on ollut käydä oman paikkakuntani paikallisessa protussa, josta olen saanut uusia ystäviä oman leirini ulkopuolisistakin protuista. Apparikoulutuksissakin (appari=apuohjaaja) kävin, mutta valitettavasti kuuluin niihin 50 apparikokelaaseen, jotka eivät leireille mahtuneet. Mutta ei se mitään, ensi vuonna menen uudestaan koulutuksiin ja silloin on erittäin todennäköistä, että pääsen appariksi asti.
Mutta en minäkään jäänyt leirittä tänä kesänä. Hakeuduin protu-leirille apukokiksi - siitä saan hieman palkkaa, paljon kokemusta ja ehkäpä pääsen osalliseksi hauskuudestakin. Ja menen itse leiriläiseksi juurileirille. Kyllä ne kesän tekevät.
Mutta vielä kerran onnea teidän leireille... Kannattaa lähteä matkaan avoimin mielin ja ennakko-odotuksitta, niin leiri on kaikkein parhaimmillaan.
Mää ainakin vittuilen mummulleni ja muille sukulaisille, koska on semmoisia jeesustelijoita. Muuta kai se noinkin käy. Riparinkin käyn, että saisi paljon rahaa sukulaisilta. Itse en usko mihinkään jumaliin, koska olen satanisti ja teen sitä mistä itse nautin enkä kuuntele mitään pyhiä kirjoja.
Olet uskonnollinen nolla että saisit rahaa, sinusta taitaa tulla rattopoika.