Olen sairastanut lievää masennusta jo vuoden. Kukaan muu kuin minä ei tiedä tästä. Joskus olen viikkoja alakuloinen, joskus taas viikkoja iloinen. Masennukseni johtuu kirouksesta, joka minua on kohdannut. Se kirous on nimeltään ujous. Tajusin vuosi sitten, että kaikki ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä koko elämäni ajan, ovat saaneet minusta aivan väärän kuvan, koska en ole uskaltanut olla oma itseni missään tilanteessa tai kenenkään kanssa. Tämä johtuu ujoudestani. Olen todella hiljainen ja suurin osa ihmisistä pitää minua outona, koska en puhu mitään. Alan pikkuhiljaa olla todella vitt**ntunut ihmisiin, jotka muodostavat kuvansa muista ihmisistä ulkoisen olemuksen tai ulkonäön perusteella. En minä ketään tuomitse tuntematta, mutta silti suurin osa ihmisistä muodostaa käsityksensä minusta ulkoisen olemukseni perusteella. Mietin usein miksi juuri minusta piti tulla tälläinen. Luulen, että ujouteni saattaa johtua siitä, että kasvoin lapsuusaikani sisarusteni kanssa enkä voinut täten tutustua muihin ihmisiin. Vasta kun aloitin koulun, kohtasin oikeastaan ensimmäistä kertaa omaikäisiäni lapsiani. Syytän osittain vanhempiani siitä, että minusta tuli tälläinen p*sk*kasa. He eivät laittaneet minua päiväkotiin, mihin muut lapset laitetaan ennen koulun aloittamista, vaan minulla ja siskoillani oli kotona lastenhoitaja. En oppinut pienenä tutustumaan muihin ihmisiin, enkä osaa sitä vieläkään. Mietin usein miten paljon paremmin asiat olisivat ilman ujouttani ja miten paljon parempi elämästäni olisi tullut, jos en olisi ollut ujo. Elämäni on ujouteni takia mennyt pilalle. Tiedän, että kerran sitä vain eletään ja elämästä pitäisi nauttia ja keskittyä tulevaan eikä menneeseen. On vaan niin v*tun vaikeaa nauttia elämästä tai tehdä mitään, kun ujous on riesana. Jopa kaupassa asiointi on hankalaa, koska minua jännittää niin v*tust* paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Tiedän, että ujouteen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon on lääkkeitä, mutta en halua aloittaa mitään lääkitystä. En myöskään halua alkaa käymään avautumassa millekkään rahanahneelle terapeutille. Kaipaan rakkautta. Kaipaan ihmistä, jonka kanssa voisin olla oma itseni kaikissa tilanteissa ja jolle voisin kertoa surut ja murheeni. No, yritäpä sitten hurmata nainen, kun olet ujo. Ei ole helppoa ei. Minulla on aina ollut vähän kavereita. Koulu loppui pari kuukautta sitten ja melkein kaikki kaverini menevät armeijaan kesällä, joten kontaktini heihin vähenee vähenemistään. Menen itse armeijaan vasta talvella. Työnhaku on vaikeaa ujouden takia. Pääsykokeisiin lukeminen ei kiinnosta, koska masentaa. En arvosta itseäni ollenkaan, oikeastaan vihaan itseäni. Muistelen jatkuvasti masentuneena sitä, miten typerä olen vuosien saatossa ollut ja miten lukemattomat elämäni tapahtumat ovat menneet vit*iksi ujouteni vuoksi. Tiedän kyllä, että asiat voisivat olla vielä paljon paljon huonommin ja lähtökohdat elämälleni olisivat voineet olla vielä huonommat. Voin kuitenkin käsi sydämellä sanoa, että eivät lähtökohdat minun elämälleni kyllä ne kaikkein parhaimmat ole olleet. Elämä on ihmisen parasta aikaa, ja v*tut. P*skaa tämä on....
Ujous pilaa elämän
ujouden lannistama
92409
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No pari "lohdutuksen sanaa" sinulle, minä kyllä kävin päiväkodissa pienestä pitäen mutta enpä yhtään sen paremmin osaa turpaani aukoa.
Minulla on mennyt opiskelu piloille ujouden takia. En tiedä mikä minua vaivasi kun yläasteen jälkeen en vain osannut luoda kontakteja kunnolla. Nykyään käyn yhä aikuislukiota, ainakin vielä kaksi vuotta kun kaikki muut ikätoverini kirjoittavat nyt ylioppilaiksi. Olen idiootti! No, opiskelu jatkuu omalla painollaan mutta kyllä elämä vain on paskaa. Tulevaan pitäisi keskittyä mutta en osaa vaan murehdin tekemiäni virheitä.
En näe mitään positiivista tulevaisuudessa. Tunnen itseni luuseriksi ja huonoksi KAIKESSA. Ystäviäkään ei ole kuin yksi ja hän ei ole lainkaan samalla aaltopituudella, itse asiassa hän on todella ärsyttävä ja lapsellinen. Olemme tunteneet melkein 10 vuotta mutta tunnen itseni nykyään todella yksinäiseksi, jopa silloin kun olen hänen seurassaan. Muut ystävät ovat jääneet sinne historiaan.
Välillä yksinäisyys ahdistaa todella paljon ja välillä päätän olla välittämättä ja uhoan itselleni, että en tarvitse seuraa. Selviän kaikesta yksin.
Ujouden lisäksi olen muutenkin jotenkin estynyt mitä tulee vastakkaiseen sukupuoleen joten en aio edes valehdella itselleni, että joku muka voisi minusta kiinnostua.
Jos en olisi näin helvetin ujo niin elämä ei olisi mennyt näin. Voi perkele sentään!
samoja ajatuksia kuin minulla. Paitsi että olen vastakkaista sukupuolta, mulla ei ole armeijaa edessä ja ajattelin vielä kokeilla tuota terapiaa. Jos se ei auta niin sitten vois vaikka heivata ittensä ulos tästä "ihanasta elämästä".
Ei välttämättä kannata syyttää vanhempia. Ite olin lapsena päivähoidossa, -kodissa ja vielä esikoulussakin. Ujo oon silti. Taitaa olla luonteenpiirre.
Et jumapliut rupee heivaamaan itteäs mihinkään! Ei saa antaa periks ujoja ihmisiä sorsivalle yhteiskunnalle. Täällä on kaikilla oikeus olla just sellaina ku on. Ujoudesta tehdään pahempi ongelma ku mitä se on. Ei se ole trendikästä, mutta entä sitten.
Minä ja minun kolme sisarusta ollaan ujoja ja kaksi tosi sosiaalista pälpättäjää plus yks pälpättäjä on kuollut. Asuimme syrjässä eikä nähty muita ikäisiämme kuin vasta koulu iässä. Se täytyy olla jotain perimää josta en syytä vanhempiani. Ujous ei enää haittää kun on ikää kertynyt ja nykyjään siihen saa apua, terapiaa. Omista lapsistani yks on sosiaalinen toinen iän myötä tullut rohkeammaksi ja pienin on ujo vaikka ovat olleet kaikki päivähoidossa. Pienin käy vielä ala-astetta ja on sanonut että häntä ei haittaa olla ujo-mutta saa nähdä mitä sitten ylä-asteella, joutuuko kiusatuksi. Itseäni ei kiusattu kouluaikana ujouteni takia.
No, voihan se tietysti olla perinnöllistäkin. Nimittäin isäni on myös hieman ujo. Mutta, riippumatta siitä miksi olen ujo, se masentaa minua suunnattomasti ja vaikeuttaa elämääni todella paljon. Ei v*ttu. Kaikki tuntuu jotenkin toivottomalta. Elämäni on päin v*ttua, ei sitä pysty enää korjaamaan. Ranteet auki....
masennusta käyppäs vielä kuitenkin lääkärissä puhumassa ensalkuun ja sano siitä ujoudestakin niin ohjaavat ujousterapiaan jos se sillä nimellä on.. En pidä ainakaan siitä mitä kirjoituksesi lopussa oli. Lapseni saa terapiaa ja itsetuntoa yritetään kohentaa terapia istunnoissa, mikä jatkuu syksyllä kesälomien jälkeen.
Mäkin oon ujo, eikä mulla oo muita ystäviä kuin yksi. En ees osaa tutustuu ihmisiin ku ei koskaan keksi mitään puhuttavaa.. Mulla on poikaystävä, mutta aattelin että ois parempi että ei oltais yhdessä kun ei tää suhde tästä mihinkään etene kun kummatkin ollaan niin helvetin ujoja.. vittu mua vituttaa ku mun elämä on pilalla ujouden takia :(
Tuntuu että kaikilla on ujoudesta vain kaikkea negatiivista sanottavaa,,niin oli minullakin nuorempana ja joskus nykyisinkin vaikka en tunne enää itseäni niin ujoksi kuin ennen (31v nyt)en minäkään käynyt päiväkodissa vaan mummoni hoiti minua kotona, en halunnut mennä, vaan aloin siellä itkemään.Koulussa minulla oli yleensä vain yksi tai muutama ystävä, yleensä ne kiusatuimmat,muuten ei-pidetyt tai muuten erilaiset. Nykyisin huomaan että tulen kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen, enkä kadehdi tai väheksi ketään.
12-17 vuotiaana olisin halunnut käydä kaupungilla pitämässä hauskaa, tutustumassa uusiin ihmisiin, mutta ujouteni ja ystävieni takia olin vain kotona katsomassa tv:tä tai lukemassa kirjaa. Olin kiltti tyttö (keskinkertainen oppilas), mutta sisälläni oli kapinallinen.
Opiskeluajaksi muutin 700km kauaksi kotomaisemista, kukaan ei tuntenut minua. Tutustuin ihmisiin, jotka olivat ns. suosittuja, rohkeita. Huomasin että tulen heidän kanssaan toimeen ja olen vähätellyt itseäni..olinkin heidän silmissään kiva ja ehkä muutuin itsekkin rohkeammaksi.Sain itseluottamusta.
UJOT IHMISET OVAT AITOJA KOSKA OVAT UJOJA!Ihmiset, jotka ovat rohkeita eivät yleensä ole omia itsejään.Meillä on sitä herkkyyttä ja sen takia emme halua paljastaa kaikkea itsestämme.
Minulle on sanottu monesti että erotun joukosta, koska olen niin aito ja oma itseni. Myös se oma (ujo) itseni toisinaan.
Joten tsemppiä..
Tiedoksi, ettei kaikki terapia ole maksullista. Psykoterapia on, mutta ei sinne (julkiselle) heti pääse. Ja sitäkin KELA tukee monissa tapauksissa.
Ja lääkityksestä on apua jos on paha sosiaalisten tilanteiden pelko.
Itsestäni sen verran, että opiskelen ja vietän melko "sosiaalista" elämää, vaikka sos. tilanteiden pelko hankaloittaakin sitä aika lailla. Lääkkeistä ja terapiasta on ainakin mulle ollut apua.