Muistakaa, että viimeiset vuodet murrosiässä ovat todella tärkeitä. Kun lapsenne on viimeistä vaille valmis aikuinen, älkää missään nimessä jättäkö häntä siinä vaiheessa henkisesti yksin!! Tukekaa lastanne yhä silloinkin ja antakaa hänelle kunnon eväät kotoolta poismuuttoon. Se nimittäin helpottaa lapsenne tulevaa elämää Todella Paljon.
Älkää tehkö niin, että lapsenne lähtee kotoolta pois katkerasti itkien, koska ei saanut viimeisempinä aikoina kodissaan mitään tukea/huomioimista. Älkää kohdelko lastanne tuolla tavoin, vaan tehkää tilanteesta sellainen, että lapsi voi hyvin ja rauhallisin mielin astua elämässään seuraavaan vaiheeseen. Vailla mitään pelkoa hyläksytyksi tulemisesta. Antakaa lapsellenne aihetta itsekunnioitukseen ja kuunnelkaa todella, mitä sanottavaa hänellä on, vaikka hän olisi miltei jo kaksikymppinen! Älkää vähätelkö jatkuvasti muuttoaikeissa olevaa lastanne, vaan huomioikaa tilanne, että lapsenne tarvitsee nyt oikeastaan jopa normaalia enemmän kannustusta ja hyväksyntää. Ihan siitä syystä, että uskaltaisi rohkeasti tarttua elämän uusiin, ihmeellisiin haasteisiin. Esimerkiksi työpaikan hakuun, uusien ihmissuhteiden solmimiseen jne. Hänen onnistumismahdollisuutensa ovat moninkerroin suuremmat, jos hän saa kotoolta hyvät henkiset eväät mukaansa! Tuota lähtövalmiutta, eli noita kyseisiä "eväitä", lapsi ei voi vanhempiensa puolesta itselleen antaa. Joko lapsi saa hyvän itseluottamuksen kotoolta tai sitten ei. Muistakaa hyvät Vanhemmat, että se on Teidän vastuullanne, miten tuossa käy.
Muistakaa siis huomioida myös parikymmentä vuotiastakin tytärtänne/poikaanne, koska hän ei ole vielä tuolloin kotona asuessaan läheskään valmis yksilö! Hän tarvitsee yhä hyväksyntää teiltä, etenkin jos hänellä ei ole siinä elämäntilanteessa sen kummoisempia ystäviä. Teidäthän voi korvata laajalla kaveripiirillä, seurustelukumppanilla sun muilla, mutta kaikki eivät ole älynneet vielä noukkia niitä teidän korvikkeitanne! Jos muutos teidän ja lastenne välille tapahtuu liian äkisti (haluatte jo 20-vuotiaan yllättäen lennättää omilleen), saattaa olla että tuo teidän lapsenne tuntee itsensä silloin kokonaan ulkopuoliseksi kaikesta. Hän saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi jopa koko maailmasta, sillä hän ei yhtään tiedä, mihin hän menisi, minne hän kuuluisi, mitä hän tekisi. 20-vuotiaana ihminen on juuri siinä iässä, että hän hakee omaa paikkaansa täältä. Ja jos te silloin sanotte lapsellenne, että hänen paikkansa onkin jo kokonaan lapsuudenkodin ulkopuolella, vieraiden ihmisten seassa, täysin heidän armoillaan, te teette yhden perustavanlaatuisen virheen lapsenne elämään. Lapsi ei enää sen jälkeen tiedä, mistä lähteä liikkeelle elämässään. Hänestä tuntuu kaikki asiat yhdeksi rykelmäksi kasvaneina ylivoimaisen vaikeilta kohdata ja hoidella. Hän ei enää luota itseensä tippaakaan, ei edes sen vertaa mitä aikaisemmin joskus pikkulapsena saattoi, koska nyt hän tuntee ettei kuulu enää mihinkään. Pikkulapsena hän sentään tiesi paikkansa hyvin selkeästi.
Jos joku teistä Vanhemmista luulee aikuistumisen kuuluvan tapahtua tällaisena sekasortona, olette täysin väärässä. Se voi tapahtua myös paljon pehmeämminkin eikä ollenkaan näin murskaavana hätälaskuna kuin minulle oli käynyt :'(
Toivottavasti otatte opiksenne kertomuksestani. Siis mikäli jaksoitte lukea loppuun...
Hyvää kesää kaikille! :)
Älkää tehkö niin, että lapsenne lähtee kotoolta pois katkerasti itkien, koska ei saanut viimeisempinä aikoina kodissaan mitään tukea/huomioimista. Älkää kohdelko lastanne tuolla tavoin, vaan tehkää tilanteesta sellainen, että lapsi voi hyvin ja rauhallisin mielin astua elämässään seuraavaan vaiheeseen. Vailla mitään pelkoa hyläksytyksi tulemisesta. Antakaa lapsellenne aihetta itsekunnioitukseen ja kuunnelkaa todella, mitä sanottavaa hänellä on, vaikka hän olisi miltei jo kaksikymppinen! Älkää vähätelkö jatkuvasti muuttoaikeissa olevaa lastanne, vaan huomioikaa tilanne, että lapsenne tarvitsee nyt oikeastaan jopa normaalia enemmän kannustusta ja hyväksyntää. Ihan siitä syystä, että uskaltaisi rohkeasti tarttua elämän uusiin, ihmeellisiin haasteisiin. Esimerkiksi työpaikan hakuun, uusien ihmissuhteiden solmimiseen jne. Hänen onnistumismahdollisuutensa ovat moninkerroin suuremmat, jos hän saa kotoolta hyvät henkiset eväät mukaansa! Tuota lähtövalmiutta, eli noita kyseisiä "eväitä", lapsi ei voi vanhempiensa puolesta itselleen antaa. Joko lapsi saa hyvän itseluottamuksen kotoolta tai sitten ei. Muistakaa hyvät Vanhemmat, että se on Teidän vastuullanne, miten tuossa käy.
Muistakaa siis huomioida myös parikymmentä vuotiastakin tytärtänne/poikaanne, koska hän ei ole vielä tuolloin kotona asuessaan läheskään valmis yksilö! Hän tarvitsee yhä hyväksyntää teiltä, etenkin jos hänellä ei ole siinä elämäntilanteessa sen kummoisempia ystäviä. Teidäthän voi korvata laajalla kaveripiirillä, seurustelukumppanilla sun muilla, mutta kaikki eivät ole älynneet vielä noukkia niitä teidän korvikkeitanne! Jos muutos teidän ja lastenne välille tapahtuu liian äkisti (haluatte jo 20-vuotiaan yllättäen lennättää omilleen), saattaa olla että tuo teidän lapsenne tuntee itsensä silloin kokonaan ulkopuoliseksi kaikesta. Hän saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi jopa koko maailmasta, sillä hän ei yhtään tiedä, mihin hän menisi, minne hän kuuluisi, mitä hän tekisi. 20-vuotiaana ihminen on juuri siinä iässä, että hän hakee omaa paikkaansa täältä. Ja jos te silloin sanotte lapsellenne, että hänen paikkansa onkin jo kokonaan lapsuudenkodin ulkopuolella, vieraiden ihmisten seassa, täysin heidän armoillaan, te teette yhden perustavanlaatuisen virheen lapsenne elämään. Lapsi ei enää sen jälkeen tiedä, mistä lähteä liikkeelle elämässään. Hänestä tuntuu kaikki asiat yhdeksi rykelmäksi kasvaneina ylivoimaisen vaikeilta kohdata ja hoidella. Hän ei enää luota itseensä tippaakaan, ei edes sen vertaa mitä aikaisemmin joskus pikkulapsena saattoi, koska nyt hän tuntee ettei kuulu enää mihinkään. Pikkulapsena hän sentään tiesi paikkansa hyvin selkeästi.
Jos joku teistä Vanhemmista luulee aikuistumisen kuuluvan tapahtua tällaisena sekasortona, olette täysin väärässä. Se voi tapahtua myös paljon pehmeämminkin eikä ollenkaan näin murskaavana hätälaskuna kuin minulle oli käynyt :'(
Toivottavasti otatte opiksenne kertomuksestani. Siis mikäli jaksoitte lukea loppuun...
Hyvää kesää kaikille! :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
me kaikki ollaan oltu murrosikäisiä ja eiköhän me tiedetä mitkä eväät lapsellemme annamme.Jos tuo kirjoituksesi oli omasta elämästäsi niin olen pahoillani, sinun pitäisi antaa kirjoituksesi vanhemmillesi.
Siinäpä pohdittavaa kaikille vanhemmille,ja miksei nuoremmillekin.
Aurinkoista kesää sinulle!
Aivan totta mitä tossa sanot. Vanhemmuus vaan ei olekaan niin helppoa, vaikka sen pitäisi. Silloin kun ei enää jaksa, jotkut ei vaan ei sitten jaksa. Maalaisjärki on paras ase näissä asioissa, oli se lapsi sitten 3v tai 20v. niin oma lapsi se siltikin on:) Rakastan omaani samalla lailla kuin aina ja kannustan kunhan tästä vielä vanhenee: rakkautta ja haleja, nuhteita ja rangaistuksia annettu pienestä pitäen (nyt 13v.) ja tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen asti. Paitsi ne rangaistukset: jossain vaiheessahan meidän yltiöpäisesti rakastavien äitienkin on annettava lapsen itse löytää tiensä kantapäänkin kautta=)