Olisin lähinnä tahtonut tietää, että olisiko muillakin tunnetilat vaihdellut samaan tapaan kuin minulla, kun poikaystäväni ehdotti kihloihin menemistä...
Parikymppisiä olemme ja seurustelleet kuitenkin jo hiukan reilut 4 vuotta. Yhdessä olemme asuneet reilu vuoden. Poikaystäväni siis eräänä iltana vienosti kainosti kysäisi mielipidettäni kihloihin menemisestä. Itse olin innoissani heti tietenkin, mutta samalla aivan yllättynyt ja ehkä lopuksi aloin jo ihmettelemään, että voiko se olla totta.
Itse olen useaan kertaan haaveillut yhteisestä tulevaisuudesta ja miettinyt sitä elämän vaihetta, kun toivottavasti saamme lapsia jne. Välillä pysähdyn katsomaan ja ihailemaan poikaystävääni, että miten hän voi olla niin hyvä ihminen ja olisinko todella ansainnut hänet. Kuitenkin tuntuu, että kaikki on ns. "liian" täydellistä. Tämä pistääkin arveluttamaan ja tuntuu, että tietynlainen "jännite" koko kihla-jutusta puuttuu. Vai onko tämä epävarmuus juuri sitä?
Meidän tyyliimme ei ehkä kuulu se, että poikaystäväni polvistuu yhtäkkiä eteeni auringon laskiessa ja kosii romanttisella hetkellä. Tämä on meidän tyylimme.. ikään kuin keskustella ja tunnustella toisiamme. Mitään ns. "kihlauspäivää" ei ole vielä sovittu tai vanhemmille ilmoitettu, ja muutenkin asiat vielä hiukan kesken jne. Kuitenkin välillä tuntuu, että tahdon käydä tällä sekunnilla ostamassa kihlat ja julistaa ympäriinsä, että nyt se tapahtu ja toisaalta tuntuu, että pitäisi odottaa? Kuuntelenko siis sydäntäni vaiko järkeäni? Olen yrittänyt selvittää, että onko tämä järkipuheeni vain sukuni miellyttämistä..
Kiitos!
Parikymppisiä olemme ja seurustelleet kuitenkin jo hiukan reilut 4 vuotta. Yhdessä olemme asuneet reilu vuoden. Poikaystäväni siis eräänä iltana vienosti kainosti kysäisi mielipidettäni kihloihin menemisestä. Itse olin innoissani heti tietenkin, mutta samalla aivan yllättynyt ja ehkä lopuksi aloin jo ihmettelemään, että voiko se olla totta.
Itse olen useaan kertaan haaveillut yhteisestä tulevaisuudesta ja miettinyt sitä elämän vaihetta, kun toivottavasti saamme lapsia jne. Välillä pysähdyn katsomaan ja ihailemaan poikaystävääni, että miten hän voi olla niin hyvä ihminen ja olisinko todella ansainnut hänet. Kuitenkin tuntuu, että kaikki on ns. "liian" täydellistä. Tämä pistääkin arveluttamaan ja tuntuu, että tietynlainen "jännite" koko kihla-jutusta puuttuu. Vai onko tämä epävarmuus juuri sitä?
Meidän tyyliimme ei ehkä kuulu se, että poikaystäväni polvistuu yhtäkkiä eteeni auringon laskiessa ja kosii romanttisella hetkellä. Tämä on meidän tyylimme.. ikään kuin keskustella ja tunnustella toisiamme. Mitään ns. "kihlauspäivää" ei ole vielä sovittu tai vanhemmille ilmoitettu, ja muutenkin asiat vielä hiukan kesken jne. Kuitenkin välillä tuntuu, että tahdon käydä tällä sekunnilla ostamassa kihlat ja julistaa ympäriinsä, että nyt se tapahtu ja toisaalta tuntuu, että pitäisi odottaa? Kuuntelenko siis sydäntäni vaiko järkeäni? Olen yrittänyt selvittää, että onko tämä järkipuheeni vain sukuni miellyttämistä..
Kiitos!
Vastaukset 3
Vanhimmat
kyllä sä tiedät vastauksen sisimmässäsi. Voi olla, että tähän liitty jollain tavalla se, että elät ensimmäisessä vakavassa suhteessasi (?), etkä tiedä mitä on elämä ja rakkaus jonkun toisen kanssa. Ihmisen on helpompi joskus arvostaa, kun henkilökohtaisesti tietää kuinka paljon huonomminkin asiat voivat olla.
Meillä oli tuo sama tilanne exän kanssa aikoinaan. Mentiin kihloihin, mutta lopulta niitä häitä ei vain kuulunut..eihän siinä vuosikausia ehtinytkään vierähtää, mutta kihlauksen jälkeen miehen suunta jotenkin muuttui. Huomasikin, että haluaa vielä mnennä ja juhlia, vaikka samalla halusi perheen.
Ehkä tuon "kriiseilyn" läpieläminen vie meitä varmemmalle pohjalle. Mutta se ei missään nimessä tarkoita sitä, ettettekö te voisi olla loppuelämäänne onnellisia jos vastaat kyllä miehelle. Varmasti rakastat häntä, mutta kelaa vielä läpi, millaiset arvot hänellä on, onko teillä samat toiveet elämässä, millaisella aikalinjalla suunnilleen, mitä työ ja vapaa-aika teille merkitsevät yms...näihin en itse osannu kuitenkaan kiinnittää huomiota tarpeeksi...
Mikään ei kuitenkaan estä sinua ehdottamasta, että odotatte vielä vähän aikaa. Kyllä jossain vaiheessa saat vastauksen. Järkeäkin kannattaa kuunnella, mutta kyllä kihlaus ja avioliitto ovat sydämen asioita.
Itse olen tällaisissa asioissa AINA kuunnellut sydäntäni, ja niin kehoitan sinuakin tekemään. Hetkeäkään en ole päätöksiäni tai tekemisiäni katunut. Rakkausasiat ovat aina sydämen, eivät järjen asioita.
Kirjoituksesi oli mielestäni todella kypsää pohdintaa. Kunpa jokainen joskus pohtisi eikä suuna päänä ryntäisi asioihin. Jo se, että tuollaista kirjoitit, osoittaa harkitsevaisuutta ja mieskokelaasikin vaikuttaa rehdiltä ja kunnolliselta.
Joten eipä muuta kuin sano vain, että "tahdon". Moni etsii, eikä löydä milloinkaan sellaista, kuin mitä sinä nyt parhaillaan koet. Epäröiminen kuuluu asiaan. Sinun tapauksessasi se ei enää voi olla epäröintiä, se on pohdiskelua. Mielestäni todella fiksua!!!