Äitipelko?

Onko normaalia? Olen kolmekymppinen nainen. Hyvä koulutus, onnellisesti aviossa. Mutta pelkään äitiäni, hänen tapaamisensa on minulle aina suuri stressin ja jännityksen aihe.

En oikeastaan käsitä tätä pelkoani. Minua ei ole koskaan pahoinpidelty fyysisesti, mutta henkisessä mielessä äitini on murjonut minua aika rajusti jo teinistä alkaen. 12-vuotiaasta asti sain kuulla olevani lihava, aina minussa oli jotain vikaa, koin olevani ylimääräinen perheessä.

Äitini erosi isästäni, eikä edes kertonut minulle siitä. Ero tapahtui 4 vuotta sitten, eli tuskin kyse voi olla halusta suojella nuorta ikääni. ;) Koen kaikin tavoin olevani "ulkopuolinen".

Äitini ei hyväksy alaa, jolle kouluttauduin. Hän ei hyväksy sitä, ettei meillä ole lapsia. Hän pitää minua vuoroin kauhistuttavan lihavana ja vuoroin liian laihana. Hän haukkuu ulkonäköäni, kampaustani, tapaani meikata.. Kaikki on väärin. Itse en tee vastaavaa hänelle, vaan olen yrittänyt ymmärtää ja antaa anteeksi. Joskus tuntuu vain, kuin en jaksaisi enää.

Niin, olenko ainoa? Tämä varmasti kuulostaa omituiselta, aikuinen ihminen pelkää vanhempaansa. Ja kun kuitenkaan fyysistä väkivaltaa ei ole ollut. Olenko liian herkkä, kun reagoin sanoihin? Kuinka voisin päästä tästä pelosta eroon?
4566
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 4

Vanhimmat

Sama mulla, äidit on vain semmosia.. ja jos joskus tulet semmoseksi niin ihan varmasti huomaat.

Äänestä

Olisiko jo aika sanoa äidille suorat sanat?Millä oikeudella äitisi arvostelee sinua?Voisit kysyä äidiltäsi ajatteleeko hän koskaan miten loukkaavasti puhuu sinulle,pitäisikö äitisi siitä jos ihmiset sanoisivat hänellekin suorat sanat,sillä ei äitisikään täydellinen ole.Eihän äitisi kai sano muillekaan ihmisille,jos näiden ulkoinen olemus ei miellytä häntä.
Muista,että itseäsi varten sinä olet ammatin lukenut,et äitiäsi,pääasia on että itse viihdyt työssäsi.Mitä jos pyytäisit äitiäsi hankkimaan oman elämän,kuten minä pyysin äitiä(ni) tekemään?Mitä jos yrittäisit puhua äitisi kanssa asiat läpi,selitä että olet jo aikuinen itsenäinen nainen.Käynti psykologilla voi myös olla avartava kokemus.

Ainoa et todellakaan ole.Itse olin vastaavanlaisessa tilanteessa.Tilannettani pahensi se,kun kerroin omia,henkilökohtaisiakin asioitani äidille ja kertomani asiat "kävelivät" minua vastaan,eli äiti(ni) eli tavallaan minun kauttani,minun elämääni.Se mikä oli tapahtunut minulle,olikin äidin mielestä asia,joka hänellä oli oikeus kuuluttaa julki työpaikallaan,tai/ja tuttavilleen.En ole moneen vuoteen kertonut mitään omia,tai perheeni asioita äidille.Äiti koetti määräillä minua vielä aikuisenakin,mitä minun piti tehdä ja sanoa missäkin tilanteessa,miten toimia(että se olisi äidille hyvä).Hänelle oli todella kova paikka kun opiskelin ammatin,josta suoritin tutkinnon,opiskelu auttoi minua myös irtautumaan äidistä ja huomaamaan oman arvoni.Minulle tuotti suunnatonta nautintoa,kun valmistuttuani,valmistujaisjuhlia pitäessäni,näin äitini puristavan ammattipätevyydestäni ilmoittavaa todistustani mietteliään näköisenä käsissään,silloin kun äiti luuli että kukaan ei ollut näkemässä.Äiti ymmärsi lopullisesti,että todistus oli vahva näyttö siitä mitä minä osasin ja tiesin ja hän ei voinut enää kuuluttaa ihmisille tehneensä oikeastaan itse kaiken asian eteen.Äidillä oli ollut tapana vähätellä kaikkia tekemisiäni.
Äiti myös ehdotti minulle ollessani kolmekymppinen,että enkö minä voisi sanoa olevani hänen sisarensa,koin sen todella loukkaavana ja sanoin hänelle suoraan,että hän on minun äitini,ei sisareni,josta äiti katsoi oikeudekseen loukkaantua.Kun nyt aikuisena muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani muistan äidin usein käyttäytyneen kuin hän olisi sisar minulle,ei äiti.
Värjäsin kerran 15-v.(äiti oli 37-v.) hiukseni punaisiksi.Äiti värjäsi heti seuraavana päivänä omat hiuksensa saman värisiksi ja keikisteli peilin edessä sanoen olevansa nyt perheen pikku punapää.Vieläkin
äiti esittelee aina hänen luonaan käydessäni minulle ostamaansa kosmetiikkaa,tai vaatteita.

Käyn äidin luona todella harvoin.
Nykyään äiti ei tiedä minun ja perheeni asioista mitään,eikä tule tietämäänkään.
Olen monta kertaa yrittänyt puhua asiat selviksi äidin kanssa,mutta hän muuttaa välittömästi puheenaihetta,tai hänelle tulee kiire lähteä johonkin.

Äänestä

Minulla on vähän samantapainen kotitausta, paitsi että vanhempani eivät ole eronneet. Äitini vertaili minua aina muihin. Naapurin Liisa pärjäsi paremmin koulussa eikä ”juoksennellut iltakaudet ulkona ja vaikka missä”. Kaikki oli vaan paremmin jollain muilla kuin minun kohdallani. Miksi aina olin niin kärsimätön, miksi huokailin...aina olin huonompi jossain. Veljeni oli, kaikkine virheineen, aina paljon fiksumpi kuin minä.

Nyt aikuisena (lähempänä 5-kymppiä) olen alkanut ymmärtää äitini asennetta, joskin en hyväksy sitä, miten hän minua kohteli. Ilmeisesti kysymyksessä oli tyypillinen äiti/tyttö ”syndrooma”.
Hän on muutenkin aina ollut sen tyyppinen ihminen, joka arvostaa ihmisiä titteleiden yms. mukaan, tosin nyt vanhemmiten tyyli on hieman muuttunut parempaan suuntaan.

Nuo asiat jättivät minuun jonkinlaisen kapinamielen. En edes ole yrittänyt olla ”äidilleni mieliksi”, jos olen eri mieltä, kerron kyllä vaikka kuinka rankalla kädellä, mitä mieltä olen, ja usein olemmekin eri mieltä.
Mutta jonkinlaista pelkoa, vai mitä se sitten onkaan, on kuitenkin olemassa. Eli esimerkiksi kun poltan nykyisin, niin en tietenkään ilkeä polttaa äitini nähden, enkä muutenkaan kertoa asioita, joiden tiedän olevan radikaalisti äitini ajatuksissa tuomittavaa.
Vieläkin kavahdan joitakin tilanteita, jotka muistuttavat minua lapsuudestani/nuoruudestani.
Enkä todellakaan ole koskaan kuullut kehuttavan valintoja, joita olen tehnyt ammatissani, työpaikkavalinnoissani, miehessäni..

Eräs ongelma on vielä sekin, että vanhempani melkein päivittäin soittelevat, tulevat ilmoittamatta käymään milloin vain jne.

Hirmu vaikea pukea sanoiksi tällaisia tunteita, joten ehkä tästä ei nyt oikein selvää kuvaa saanut. Kuitenkin tuntuu siltä, että äiti vieläkin hallitsee elämääni, vaikka olen jo montakymmentä vuotta elänyt ns. omaa elämääni. Lapset ovat jo omilla teillään jne.
Tuon napanuoran katkaisemiseksi olen omalta osaltani tehnyt kovasti töitä, mutta kun siellä toisella puolella ei tapahdu mitään...ja tuskin enää tulee tapahtumaankaan.

Ymmärrän kyllä hyvinkin tilanteesi ja toivon, että jotenkin osaisit hyväksyä tilanteenne ja elää omaa elämääsi välittämättä äitisi mielipiteistä, ainakaan silloin, kun ne sinua loukkaavat.

Äänestä
  • Kiitoksia teille vastanneille! Kyllähän tästä lohtua sai, kun muillakin on vähän samantyyppisiä kokemuksia ollut.

    Jos yhtään yritän kyseenalaistaa äitini tavan puhua minulle, niin hän sanoo tekevänsä niin "vain koska rakastaa" minua. Rakkaus on hänelle sitä, että toista ihmistä saa murjoa ja pahoinpidellä henkisesti ja toisen on aina pakko antaa se anteeksi, koska takana on "hyvä tarkoitus". Jos olen surullinen hänen sanoistaan, niin sitten moititaan "hapannaamaisuuttani" ja korostetaan, että iloista naamaa pitää näyttää.

    Nyt olen yksinkertaisesti liian väsynyt koko tähän tilanteeseen, en jaksa enää. Olen ollut hiljaa, olen yrittänyt sovitella, en ole suuttunut. Nyt en enää jaksa. En ala riidellä hänen kanssaan, mutta en myöskään enää suostu nyrkkeilysäkiksi. Jos olen surullinen niin sitten olen, en vedä naamaa väkisin hymyyn, naura tai hihku. Minulla on oikeus tunteisiini. Meillä kaikilla on. Olen aina tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen ollut loukkaantunut ja onneton äitini hommailujen johdosta, mutta koin oikein ilmestyksen eräänä päivänä, kun tajusin yksinkertaisen totuuden: MINULLA - kuten kaikilla muillakin - ON OIKEUS TUNTEISIINI. Jos tunnen, että äitini jatkuva arvostelu, haukkumiset, verbaaliset hyökkäykset ja inhottavuudet ovat henkistä väkivaltaa, niin silloin ne OVAT sitä MINULLE. Äiti kutsukoon sitä ihan mielensä mukaisesti rakkaudeksi tai vaikka biodiversiteetiksi, sillä ei ole tässä kohtaa merkitystä. Minulle rakkaus ei ole toisen ihmisen loukkaamista, vähättelemistä ja arvostelua. Minulle siis hänen touhunsa ei ole mitään rakkautta, vaan jostakin käsittämättömästä syystä esiintyvää väkivaltaa ja rakkaudettomuutta. Vauvana ja lapsena ollessani hän oli hyvä äiti, mutta teini-ikäisestä alkaen meillä on ollut ongelmia.

    Äitini ei ole koskaan yrittänyt millään tavalla hillitä itseään, hänestä itsehillintä ei ole mikään hyve. Minusta se on. Kun miettii vähän aikaa, eikä heti suututtuaan säntää haukkumaan ihmisiä, niin saa aikaa ajatella ja rauhoittua, muotoilla sanottavansa paremmin.

    Oletteko muuten lukeneet Anna-Leena Härkösen kirjaa "Avoimien ovien päivä"? SUOSITTELEN LÄMPIMÄSTI kaikille, joiden ongelma on dominoiva ja henkisesti väkivaltainen äiti! Tuo kirja iski ainakin minuun kuin tuhat volttia, se oli melkein täysin kuin omasta elämästäni ja meidän perheestämme.

    Olen itse asiassa muuten miettinyt sitä, että äitinikin saattaisi hyötyä esimerkiksi psyykenlääkityksestä. Hän saattaa esimerkiksi valvoa läpi yön murehtien pikku asioita ja ärtymiskynnys on todella, todella alhainen. Hän ei itse varmaankaan kuvailisi itseään alkoholistiksi, mutta nyt itse nuoruuttani miettiessäni alan tajuta, että kaikissa perheissä ei ehkä kaljan kanssa tissuteltu joka päivä. Äidillä oli aina tapana kätkeä niitä kaljapulloja kaappeihin, joten vaikeahan se on sanoa, kuinka paljon sitä oikeasti kului.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


OmituinenOtus? kirjoitti:

Onko normaalia? Olen kolmekymppinen nainen. Hyvä koulutus, onnellisesti aviossa. Mutta pelkään äitiäni, hänen tapaamisensa on minulle aina suuri stressin ja jännityksen aihe.

En oikeastaan käsitä tätä pelkoani. Minua ei ole koskaan pahoinpidelty fyysisesti, mutta henkisessä mielessä äitini on murjonut minua aika rajusti jo teinistä alkaen. 12-vuotiaasta asti sain kuulla olevani lihava, aina minussa oli jotain vikaa, koin olevani ylimääräinen perheessä.

Äitini erosi isästäni, eikä edes kertonut minulle siitä. Ero tapahtui 4 vuotta sitten, eli tuskin kyse voi olla halusta suojella nuorta ikääni. ;) Koen kaikin tavoin olevani "ulkopuolinen".

Äitini ei hyväksy alaa, jolle kouluttauduin. Hän ei hyväksy sitä, ettei meillä ole lapsia. Hän pitää minua vuoroin kauhistuttavan lihavana ja vuoroin liian laihana. Hän haukkuu ulkonäköäni, kampaustani, tapaani meikata.. Kaikki on väärin. Itse en tee vastaavaa hänelle, vaan olen yrittänyt ymmärtää ja antaa anteeksi. Joskus tuntuu vain, kuin en jaksaisi enää.

Niin, olenko ainoa? Tämä varmasti kuulostaa omituiselta, aikuinen ihminen pelkää vanhempaansa. Ja kun kuitenkaan fyysistä väkivaltaa ei ole ollut. Olenko liian herkkä, kun reagoin sanoihin? Kuinka voisin päästä tästä pelosta eroon?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu