Peruskoulun loputtua muutin toiselle paikkakunnalle, jossa olen asunut myös ennen. En ole saanut opiskelupaikkaa kahden yhteishaun jälkeen, enkä saa luultavasti nytkään. Ongelma ei ole huono todistus.
Aina on vaan tapahtunut jotain mikä on estänyt kouluun menemisen.
Pitkälti opiskelupaikan puutteesta johtuen minulla ei ole täällä ainuttakaan ystävää.
Kun en ensimmäisenä vuonna saanut opiskelupaikkaa, niin ajattelin ensiksi, että kyllä asiat järjestyvät. Odottelin aikani että tilanne edes joiltain osin korjaantuu. Ei korjaantunut.
Tähän asti olen vakaasti uskonut, että asiat ennemmin, tai myöhemmin järjestyvät viimeistäänkin silloin kun niille itse tekee jotain.
Lopulta päätin yrittää tehdä asioille jotain: yritin hakea töitä/harjoittelupaikkoja ja soitin vanhoille kavereille. Kumpikaan yritys ei johtanut mihinkään. Etenkin jälkimmäiseltä odotin todella jotain.
Olisi ollut ehkä parempi, kun en olisi soittanut. Voisin siinä tapauksessa sentään vielä kuvitella että jotain toivoa saattaa vielä olla.
Tilanne on nyt se että en muista mitä esim. edellisella viikolla tapahtui, koska ei tapahdu mitään, päivät ovat lähestulkoon identtisiä.
Tässä tilanteessa pienikin muutos olisi suuri muutos.
Vielä opiskelupaikan puutettakin suurempi ongelma on sosiaalisten kontaktien puute.
Eikä ihmisiin tutustu lenkkipoluilla, kaupungilla tms. Vieraat ihmiset, etenkään Suomessa nyt eivät ala puhua toisilleen. Ajatus että tutustuisin keneenkään esim. lenkkipolulla on mahdoton.
Kontakteja syntyy yleisimmin kouluissa ja työpaikoilla.
Kahdesta syystä en enää oikeastaan edes halua päästä mihinkään kouluun:
1. Se että saisin syksyllä opiskelupaikan saisi nämä 2 täysin turhaa vuotta tuntumaan vielä turhemmilta. Sellainen, joka on ollut vähänkään samankaltaisessa tilanteessa, ymmärtää mitä tarkoitan.
2. Olen alkanut suhtautua ympäristöön kielteisesti.
En enää keksi miten tilannetta voisi yrittää korjata.
Aina on vaan tapahtunut jotain mikä on estänyt kouluun menemisen.
Pitkälti opiskelupaikan puutteesta johtuen minulla ei ole täällä ainuttakaan ystävää.
Kun en ensimmäisenä vuonna saanut opiskelupaikkaa, niin ajattelin ensiksi, että kyllä asiat järjestyvät. Odottelin aikani että tilanne edes joiltain osin korjaantuu. Ei korjaantunut.
Tähän asti olen vakaasti uskonut, että asiat ennemmin, tai myöhemmin järjestyvät viimeistäänkin silloin kun niille itse tekee jotain.
Lopulta päätin yrittää tehdä asioille jotain: yritin hakea töitä/harjoittelupaikkoja ja soitin vanhoille kavereille. Kumpikaan yritys ei johtanut mihinkään. Etenkin jälkimmäiseltä odotin todella jotain.
Olisi ollut ehkä parempi, kun en olisi soittanut. Voisin siinä tapauksessa sentään vielä kuvitella että jotain toivoa saattaa vielä olla.
Tilanne on nyt se että en muista mitä esim. edellisella viikolla tapahtui, koska ei tapahdu mitään, päivät ovat lähestulkoon identtisiä.
Tässä tilanteessa pienikin muutos olisi suuri muutos.
Vielä opiskelupaikan puutettakin suurempi ongelma on sosiaalisten kontaktien puute.
Eikä ihmisiin tutustu lenkkipoluilla, kaupungilla tms. Vieraat ihmiset, etenkään Suomessa nyt eivät ala puhua toisilleen. Ajatus että tutustuisin keneenkään esim. lenkkipolulla on mahdoton.
Kontakteja syntyy yleisimmin kouluissa ja työpaikoilla.
Kahdesta syystä en enää oikeastaan edes halua päästä mihinkään kouluun:
1. Se että saisin syksyllä opiskelupaikan saisi nämä 2 täysin turhaa vuotta tuntumaan vielä turhemmilta. Sellainen, joka on ollut vähänkään samankaltaisessa tilanteessa, ymmärtää mitä tarkoitan.
2. Olen alkanut suhtautua ympäristöön kielteisesti.
En enää keksi miten tilannetta voisi yrittää korjata.
Vastaukset 4
Vanhimmat
jamassa kun ei opiskelua tai töitä? Siinäpä sitä kerkii mietti monenlaisia asioiota ja yleensä negatiivisia. Voisit käydä työttömien toimintakeskukses katsomas oisko niil mitä tarjota tekemistä arkisin, sit seurakunnan nuoreten ryhmiin vois kans ottaa yhteyttä ei siel uskonto ole pääasia. myös kaupungin nuoriso/harrastus tms. paikka josta myös vois jotain apua saada. Jos jo mielialaan vaikúttavia masentunutta tai ahdistunutta olo tunnet, niin kriisikeskus vois auttaa, sinne voi mennä ilman ajanvarausta tai soittaa nimettömänä! Ainakin tuo kielteinen suhtautumine ympäristöön tuonee ajastaan mukanaan vain lisää ongelmia. Laita ystävähaku sopivalle palstallesähköpostiosoitteen kera, niin uskoisin et paikkakunnallasi on muitakin kaltaisiasi! ikä, sukupuoli, asuinpaikka noin suunnilleen ja millasta kaveria etsit mitä tarkemman/rehellisen kuvan itsestäsi ja toiveistasi annat, niin uskoisin jotta joku vastailee! Ei nyt niin seikkaperäisesti kannata kirjoittaa, jotta joku tunnistaa kuka olet mut ethän siinäkään mitään menetä joten Rohkeasti Yrittämään. Onnea!
ei kuitenkaan ole turhia. Kyllä sinun päässäsi on sinä aikana tapahtunut aika paljon. Ihan varmasti opiskelu / työpaikka olisi sinulle antoisaa aikaa.
Ja voin vakuuttaa, kyllä lenkkipolullakin voi tavata "ystäviä". Kun seuraavan kerran joku mielenkiintoisen oloinen ( mies/nainen ) tulee vastaan KOIRAN kanssa, niin vaihdapa muutama sana. Kehu koiraa, kysele siitä. Suurin osa koiran omistajista on vain imarreltuja siitä, että heidän koirastaan ollaan kiinnostuneita. Jos et ymmärrä koirista mitään, sano sekin suoraan...
Kyllä se päivä paistaa vielä risukasaankin!
Ennen ajattelin itsekin, ettei mikään ajanjakso elämässä voi olla turha.
En ole 5 vuoteen ollut elämääni tyytyväinen. Kirjoitin aikoinaan päiväkirjaa (en näinä "turhina" vuosina). Olin jo silloin tyytymätön elämääni, osittain syystäkin. Kuitenkin aina kun kirjoitin päiväkirjaan, kuinka elämä on kamalaa, tunsin osittain (ja joskus täysin) valehtelevani itselleni.
Nyt näitä aikoja on ikävä.
Nyt en kirjoita päiväkirjaa, mutta kun ajattelen että elämä on sisällötöntä, niin en tunne valehtelevani itselleni.
"Kyllä sinun päässäsi on sinä aikana tapahtunut aika paljon"
En tiedä mitä tarkkaan ottaen tarkoitat tuolla, mutta nämä turhat vuodet eivät ole edes opettaneet mitään, paitsi ehkä sen, että asiat eivät muutu, yritti mitä tahansa.
Muutaman viikon tai kuukaudenkaan tauko "kaikesta" ei ole välttämättä huono asia; ehtii miettiä asioita ja elämäänsä. Mutta vuosien "tuumaustauko" ei ole kenellekään hyödyllinen, päinvastoin.
Pyörittelen nykyään päässäni samoja asioita päivästä toiseen, eikä tällainen asioiden vatvominen johda mihinkään.
"Ja voin vakuuttaa, kyllä lenkkipolullakin voi tavata "ystäviä"."
Tietyntyyppiset ihmiset ehkä. Itse en ole niin sosiaalinen, että tällainen onnistuisi.
Mainittakoon vielä, että oman ikäisteni kesken (olen 18) ei ainakaan tutustu lenkkipolulla tms.
juuri tuo peruskoulun jälkeinen vaihe on sitä kaikkein tärkeintä ystävänhankkimisvaihetta. nykyisten opiskelukavereideni kaikki kaverit ovat lukioajoilta. minulta jäi tuo kavereidenhankkimisvaihe väliin... ja eipä ystäviä ole.