..enää tätä. Kukaan ei välitä, aina yksin kaikkine murheineni. Ketään ei kiinno´sta mitä mulle kuulluu. No enpä varmaan vastaiskaan todellista tilannettani. Aion jättää elämäni heti kun keksin tavan mikä sopii mulle. Kaveri jättäyty junan alle, olisko se sitte mullekkin paras vaihtoehto.... Ei mulla ole enää mitään sanottavaa kenellekkään. haluan vaan avautua jollekkin tuntemattomalle joka vois ehkä auttaa mua järkiintymään...
Ei jaksa...
ehkä se mitä ei pitäis
12728
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
että olet aika nuori ihminen? Miksipiä et kertoisi todellista tilannettasi? Ainakin hiukan Valoa tunnelin päässä, kun sanot haluavasi avautua jollekkin tuntemattomalle. Tällainen foorumi on just sitä varten! -ehkä myös vastaavassa tilanteessa oleva tai ollut osaisi Sinua auttaa, kun kertoisit tarkemmin syistä joiden takia Olet valmis jopa Elämästäs luopumaan. Meitä täällä monia kamppailemas erilaisten vaikeuksien kera, mut viel roikutaan elämäs kiinni kuka milläkin keinolla !
..kuinka määritellään nuori, melkeen 23. Kaikki vaan tuntuu niin toivottomalta. Mikään ei jaksa kiinnostaa, juon vaan suruuni ja tylsään elämään. Olishan mulla töitä ja harrastus,mutku ei jaksa/kiinnosta... Luulen, että olen jotain mitä mun ei pitäisi olla. Eikä elämäntilanteeseeni sovi se:(
Vaikuttaako ystäväsi itsemurha sinuun tällä tavalla?
Minun sisareni kuoli hiljattain itsemurhan kautta. Luulin ottaneeni sen aikalaisella ymmärtämyksellä, koska hän oli sairas. Ymmärrän enkä kuitenkaan ymmärrä! Onko se ymmärrettävää?
Kyllä sellaiset asiat vaikuttavat kaikkiin läheisinpiin. Siinä yhteydesä ajattelinkin aivan ensimmäistä kertaa elämässäni, voisinko minäkin tehdä niin, jos voisin oikein huonosti ja jos en saisi ymmärtämystä miltään taholta. Luulen, että minussa on sitkeyttä ja elämäntahtoa. Minä uskon myös, että "nurkan takana" voi odottaa jotain ennenkuulumattoman ihanaa ja että elämä voi yhtä hyvin kääntyä paremmaksi kuin se kääntyi pahemmaksi. Olen utelias, mitä nurkan takana on odottamassa minua.
Minä olen myös miettynyt elämän tarkoitusta. Olen käännellyt ja väännellyt näitä asioita vuosikymmenen ajan vaikean kriisin jälkeen. Olen tullut siihen tulokseen, että meidän kaikkien elämällä on tarkoituksensa maailmankaikkeuden kehitykseen. Ymmärrän myös, että eivät kaikki päivät ole eivätkä voi olla aurinkoisia!
Sain vihjeitä tuttavilta ja luin muutaman Sylvia Brown'n kirjoista, ja se todellakin lisäsi ymmärtämystä. Suosittelen!
Sitäpaitsi olen oppinut, että ei koskaan saa tehdä MUUTOKSIA elämässään elämänsä kriisiaikoina. Kun itse jouduin valtavaan kriisiin noin 10 vuotta sitten ja elämä näytti olevan aivan lopussa, muistin tämän lauseen: "Äla koskaan tee muutoksia elämääsi kun et voi hyvin!". Mielestäni onkin parasta odottaa, kunnes voi paremmin, ennenkuin ryhtyy minkäänlaisiin lopullisiin toimenpiteisiin, esim. avioeroon, töistä irtisanomiseen tai muuhun, joka aiheuttaa muutoksen ihmisen elämään. Parasta odottaa, kunnes voi paremmin, eihän huonovointisena tee hyviä päätöksiä!
Sellaisissa tilanteissa on vaikea uskoa, mutta TOTUUS ON, ETTÄ SATEEN JÄLKEEN TULEE AINA AURINGONPAISTETTA! Joka kerta - ja sen on totta!
Et ole yksin. Meitä on monta, joka filosofoi tai on filosofoinut elämän tarkoitusta!
Ihminen on aina yksin jollain tasolla ihmisen sisimmäisessä olemuksessa, kuinka paljon ystäviä ympärillä onkaan. IHMINENHÄN ON YKSILÖ! Kyseessä onkin aika paljon kysymys juuri ihmisen henkilökohtaisesta vastuusta omasta elämästään! Jokaisella on ritinsä kannettavana - myös heillä, jotka aina näyttävät iloisilta ja onnelisilta ulospäin.
Muistan ulkoa V.A Koskenniemen 1923 kirjoittaman runon "Yksin olet ihminen, yksin keskellä kaiken". Se löytyy netiltäkin, jos käyttää sitä lausetta etsintäsanana. Siis yksinäisyys ei ole jotain ikävää, jota tapahtuu vain meidän aikanamme tai vain meidän elämässämme tai vain minun elämässäni. Ihminen, joka ainoa meistä, on yksin sisimmässä itsessään - on ollut sitä kautta aikojen! On todella elämän varakkuutta, jos oppii olemaan yksinkin.
Tosin olemme sosiaalisia olemuksia ja hakeudumme toistemme seuraan. Mutta emme koko aikaa voi mennä käsi kädessä! Pääasia on, että tiedämme että sinne ja sinne olemme tervetulleita ja että toiset ovat tervetulleita meidän itsemme luokse!
Minä asuin ulkomailla monta kymmentä vuotta ja vaikka olinkin kielitaitoinen ja vaikka olinkin hyvä ottamaan yhteyttä toisiin, niin tunsin itseni erilaiseksi. Ajoittain muutuin ja tahdoinkin muuttua niitten paikallisten ihmisten kaltaiseksi. Vuosien mukaan löysin uudestaan oman itseni ja oman tapani olla ihminen. Minusta tulee yksinäisempi uudestaan päivä päivältä. Tosin on nyt helpompi olla enemmän oman itsensä kanssa, kuin mitä oli nuorempana. Nykyinen yksinäisyyteni on itse valittua. Rakastan enemmän itseäni sellaisena kuin olen ja en ole ollenkaan yhtä herkkäkuuloinen sille, kuinka toiset tahtoisivat minun olevan. Olen tällainen ja tällaisena viihdyn! Olen enemmän oman onneni seppä!
Muista, että sinä yksin et ole yksin!
...vaikuttaa. Kova ikävä häntä, opittiin tuntemaan niin pieninä vaikka hän olikin mua 3vuotta vanhempi. Itse olin 9kk kun tämä kyseinen henkilö tuli meille hoitoon. Siitä alkoi meidän yhteinen taival joka päättyi 17.4-04. Eli siitä on jo 2vuotta, mutta siltikään en ole päässyt yli siitä. Nyt olen tekemässä uusia ratkaisuja, saman minkä tämä kaveri teki muutamia vuosia sitten, eli pakeni ongelmia ulkomaille. Niin minäkin teen ja palaan takaisin jos elämä sieltä käsin helpottuisi. Mutta niinkun ystävällenikin kävi, ei jaksanut katsoa enää huomiseen vaan päätti lopettaa kaiken. Tiedän, hänen on nyt hyvä olla. Eihän se muuten olis pois täältä lähtenyt. Eli uskon, että nyt hänellä on parempi olla kun täällä meidän keskuudessa. Meillä kun vaan on/oli niin erilainen elämä, eli jos olisin yksin, sinkku,ei lapsia niinkun hänellä ei ollut, olisin minökin jo päättänyt päiväni. Mutta kun on huolehdittava jälkikasvusta...En vaan pysty siihen...
Lue todella joku Sylvia Brownen'in kirjoista.
Englantilaisia titteleitä on mm. "God, creation and Tools for Life" ja " Life of the Other Side".
Luultavasti niistä kirjoista on useimmat myös suomennettuja.
Kiitos vinkistä, ehkä menenki kirjastoon ja lainaan sieltä ed.mainitsemasi kirjailijan jonku kirjan:)
varmaan kuulostaa aika kuluneelta,
mutta asioilla on taipumus järjestyä,
itse olin masennuksen takia osasto hoidossa
puoli vuotta, ja vieläkään asiat ei ole
täysin järjestyksessä, mutta pikkuhiljaa
kaikki vaan tuntuu järjestyvän.
että aina kannattaa hakea apua, vaikka tiedän
että se kuulostaa tylsyltä mennä juttelemaan
jollekkin ammattiauttajalle, niin lopulta
se on vaan paras vaihtoehto,
ja se auttaa, ihan varmasti!
tsemppiä sinulle
olen itse ollu 2-vuotta suljetulla osastolla, tosin en yhtäjaksoisesti. Pisin reissu oli 7kk, sitten n.kk siviilissä ja 6kk toisella osastolla. Ja sitten on näitä lyhyitä jaksoja kuten juuri perjantaina pääsin pois ja olin 5 päivää katkasuhoidossa. Yli 2-vuotta olen käyny terapiassa sekä a-klinikalla, joten olen apua hakenu ja jossain vaiheessa näyttikin jo paremmalta. Mutta nyt on taas alkanu tuo juominen ja sehän kun ei oikeen sovi tähän mun diagnoosiin mihin kuuluu esim. kaksisuuntanen, skitsofreenia, vakava masennus ja tietysti kuningas-alkoholi. Lääkkeitäkin olen syöny ties kuinka monia, mutta ei vaan tunnu helpottavan. Ehkä se auttas hieman kun pysyisin erossa viinasta, mut ei se oo niin helppoo kun useimmat sanoo, että se on itestä kiinni. Ja tietysti onkin, mutta kun ei mulla ole niin paljon itseluottamusta, että saisin sen loppumaan. Kyllä oli tuskaa tuo 5 päivää osastolla kun tärisin ja hikoilin yms. Stressaan kaikesta pienimmästäkin, kuten nyt tää pirun muutto....
Loppujen lopuksi kaikki on itseluottamuksen puutoksesta kiinni. Olemme kasvatuksemme uhreja.
Lapsena olin kiltti ja kuulias. Vanhempani olivat meistä lapsista aina ylpeitä. Hyvin helposti käsiteltäviä, helppoja lapsia, siisti käytös ja aina hyvin niistettyjä ja puettuja. Isän ja äidin ylpeys! Kuinka he saavuttivat nämä tulokset, kuinka he onnistuivat kasvattamaan näitä "virheettömiä" olemuksia. Niin, menetelmänä oli, että kyseeessä olevat vanhemmat tekivät lapsista helpolla käsiteltäviä ottamalla pois heiltä joka ainoan tipan heidän luonnollisesta ITSETUNNOSTANSA ja ITSELUOTTAMUKSESTANSA: Lapsista tuli tällä tavalla epävarmoja yksilöitä, jotka eivät uskaltaneet tehdä mitään oma- aloitteista. Sillä tavalla voivat vanhemmat taata, että koska he eivät tehneet yhtään mitään, niin eivät tehneet virheitäkään. Ja kun eivät tehneet virheitä niin ei vanhempien tarvinnut hävetä heidän vuoksi. Siis kasvatuksemme oli häpeäkulttuuriin sopeututtamista.
Mitä meistä tuli vanhempina? Epävarmoja tyyppejä! Otamme auliaina vastaan käskyjä ja määräyksiä toisilta ja luulemme että muuten emme saa olla "mukana". Epävarmoja tyyppejä, joilla on pakkotunteita omasta käyttäytymisestään ja jotka koko ajan torjuvat oman itsensä ja omat tarpeensa. Epävarmoja tyyppejä, joilla on tarkkailuhimo itseään kohtaan ja ainainen pelko tehdä väärin.
Lapset ovat tänne maailmaan tullessaan varustettuja luonnollisella ja oikealla itsetunnolla. Tätä itsetuntoa aletaan sitten karsimaan, ensin kotona sitten koulussa! Lapset ovat kuin kauniita reheviä kuusen taimia, joissa on kauniit oksat. Jos istutamme kuusen pihamaallemme, niin emmehän toki ala katkomaan oksia siitä! Miksi sallia lasten silpomista??
Tärkein mitä voi antaa lapselleen ei ole ne merkkivaatteet, hienot koulut ja oma auto heti ajokortin saamisen palkkioksi. Lapset eivät ole kiinnostuneet ylellisyydestä ja loistosta. He eivät paljoa arvosta korkeaa elintasoa, korkeaa asemaa, ym sellaista. He tarvitsevat vanhempiansa. Monet vanhemmat luulevat tekevänsä työtä lastensa ja perheensä hyväksi, mutta itse asiassa työnteko saa heidät unohtamaan lapsensa ja/tai heidän todelliset tarpeensa. Mitä iloa on lapselle, jos äidillä ja isällä on hienot tittelit ja työpaikat sekä korkeat palkat, jos heillä ei ole aikaa olla lastensa kanssa?
Tärkein, mitä voit antaa lapsellesi on, että autat hänta kehittämään hyvää itsetuntoa. Sanon sen uudestaan: Parhaat eväät lapsesi elämäntielle on, että autat häntä kehittämään HYVÄN ITSETUNNON!
Kuinka hienot koulut tarjositkaan lapsellesi ja kuinka hieno koti sinulla olikaan perheellesi, ei tällä ole arvoa, jos et ole antanut lapsellesi ihmisen arvoa, siis vahvan pohjan loukkaamattomalle luonteenkehitykselle. Mitä merkitystä on lapselle, että hän sai hienot lopputodistukset maailman hienoimmista kouluista, joiden kustannuksien vuoksi sinun oli tehtävä ennemmän ja enemmän työtä ja oltava poissa kotoa - jos hänellä ei ole hyvää itsetuntoa?
Jos olet yksi meistä, joita laitettiin maailmalle ilman tätä eväspakettia, niin ei ole myöhäistä hankkia sitä nytkään. Olet ehkä vaeltamassa karulla tiellä kantaen raskasta selkäreppuasi. Repussasi kannat ehkä huolia ja suruja, menetyksiä ja vastoinkäyntejä. Tämän raskaan kuormasi kanssa sinun on taisteltava eteenpäin selkä vääränä ja jalat painosta turvoksissa. Pysähdy hetkeksi! Lakse reppusi tienreunaan ja istahda. Käy läpi joka eväspaketti ja harkitse, antaako se sinulle ravintoa vaiko vatsakipua! Tuottaako se sinulle onnea vaiko surua? Heitä pois turmentuneet ja turmentavat evääsi! Heitä pois kaikki, joka on pilaantunutta ja pilaavaa! Nouse ylös ja nosta reppusi harteillesi ja koe, kuinka helppo sitä on nyt kantaa ja kuinka askeelisi nyt sujuvat kevyemmin. Koska käyntisi nyt on kevyttä, huomaat kaiken kauniin tiesi varrella. Löydät paljon kaunista ja hyvää jota nyt voit poimia ja laittaa matkaan mukaan, koska selkärepussasi nyt on tilaa. Hyvät asiat eivät paina, vaan helpottavat eteenpäin menoasi.
On ihmeellistä, kuinka paljon helpommaksi elämä voi tulla, jos heitämme pois painostavat asiat, kuten esimerkiksi muistot epämiellyttävistä tapahtumista. Miksi emme sitten älyä tätä matkatavaroitten karsimista tehdä? Siksi, että olemme tottuneet niihin. Niistä on tullut osa arkipäiväämme ja ne ovatkin ehkä ne kaikki mitä meillä on. Mutta, saamme tilaa niin paljolle uudelle ja hyvälle, jos vain uskallamme heittää pois kaiken tämän pahan.
Yksin ei aina jaksa mennä eteenpäin! Apua voi saada terapeutilta, joka on erikoistunut järkiperäiseen (kognitiivinen) työskentelytapaan ja auttaa eteenpäin askel askeleelta.
Terapeutti auttaa. Ystävät kannustavat. Emme ole yksin!
Kiitos erittäin kauniista tekstistä, kosketti mua tosissaan:) Ja piristit mun iltaa todella paljon!
Nuoruuteni vuosia, noin 13- 17- vuotiaana, jotka olisivat voineet olla elämän kauneimpia vuosia, vietin Helvetissä. Äitini oli sairas, ja isä ei jaksanut enää perheen kanssa ja meistä lapsista ei kukaan välittänyt. Meitä pahoinpideltiin sekä psyykkisesti että ruummilisesti päivittäin. Koulussa olisi pitänyt jaksaa ja saada hienot todistukset, mutta ei vaan jaksettu. Siitäkin tuli selkäsaunoja ja alentavia rumia sanoja.
Vasta vanhemmaksi tultuani ymmärrän, että eihän me saatu siinä kodissa edes perustavia mahdollisuuksia pärjätäksemme elämässämme.
17- vuotiaana kerroin kirjeitse ystävättärelleni, joka oli niihin aikoihin koulussa toisella paikkakunnalla, että en enää jaksa. Hän matkusti heti kotiin ja oli luonani. Hän tuli hyvästä ja turvallisesta kodista. Hän kertoi minulle, että hänen suurin toiveensa oli löytää hyvä poikakaveri ja mennä naimisiin ja saada lapsia. Minulla ei koskaan ollut tulevaisuudensuunnitelmia. en edes koskaan ajatellut tulevaisuutta, tai aikaa, jolloin ei enää tarvinnut olla siinä kodissa.
"Ajattele", sanoi ystävättäreni, "että sinäkin eräänä päivänä olet löytänyt kivan elämänkumppanin ja voit muuttaa kotoa ja perustaa perheen".
Minulla ei todella ollut montaa asiaa elämässäni, joka olisi pitänyt minua pinnalla. Mutta, muistin aina hänen lauseensa ja en "hukkunut".
Kotoa muutettuani alkoi elämäni ja olennyt neljän lapsen onnellinen äiti ja ihanan miehen onnellinen vaimo.
Kun joku ystävistäni vajoaa murheisiinsa, niin ajatelen samalla tavalla kuin ystävättäreni nuoruuteni aikana: "Ajattele, että juuri nyt olet onneton, mutta niin ei tule olemaan aina."
Elämä muuttuu. Tänään on ehkä pilvistä, mutta huomenna, tai ehkä ensi viikolla paistaa taas aurinko!
silloin nuorena ollut kyllästynyt elämän paskamaisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen, että halusin myös kuolla pois.
Nyt olen 50-v ja yhä elän. Paljon olen kokenut elämän varrella, kun vain jaksoin mennä eteenpäin.
Elämä ei ole vieläkään ruusuilla tanssimista, mutta en edes ajattele enää siitä vapaaehtoisesti luopumista.
Pitää vain yrittää taistella elämässä eteenpäin
ja ei saa luovuttaa, vaikka useasti se on vaikeaa.