Olen jo vähän yli-ikäinen kotona asuja. Itsenäistymistäni on viivästyttänyt se että vähän nuorempana olin jatkuvasti sairas allergian takia joka johtui silloisista kotieläimistä. Vaikka lääkäri oli kehottanut hankkiutumaan niistä eroon eivät vanhemmat siihen suostuneet.
Lisäksi tekemisiäni vahditiin jatkuvasti enkä edes täysi-ikäisenä saanut tehdä itsenäisesti omia päätöksiä vaan piti aina noudattaa vanhempien neuvoja. Päädyin esim. opiskelemaan alaa korkeakouluun josta en ollut yhtään kiinnostunut.
Ahdistusta lisäsi myös se että vaikka perhe oli hajoamispisteessä koko ajan eivät vanhemmat voineet erota lasten takia. Siis se tuntuu jälkeenpäin todelta törkeältä että niin toimittiin!
Pidettiin kiinni riitaisasta avioliitosta "lasten takia" ja minun pitäisi mukamas vieläkin olla siitä kiitollinen? Olen myös vanhempieni mukaan saanut kaiken elämässäni mitä tarvitsen. Pelkoa ja ahdistusta en olisi kylläkään tarvinnut yhtään. Enkä yksinäisyyttä.
Kavereita ei juuri ole, muutama hyvä ystävä kuitenkin eikä seurustelukumppania sillä seurustelu kiellettiin minulta pienenä jostain syystä. Olen siis mies ja tyttöjen tapaaminen kiellettiin minulta. Vanhemmat olivat joskus sitä mieltä etten saisi kutsua heitä kotiin ja siitä on jäänyt minulle traumoja.
Tunnen itseni todella yksinäiseksi koska en vieläkään ole täysin itsenäinen. En ole voinut muuttaa omilleni koska nuoruus meni minulta pilalle, samoin suunnitelmani jotka olin tehnyt tulevaisuudelle. Ja mitä enemmän ikää vanhemmille tulee, sitä enemmän heistä pitäisi huolehtia.
Mielestäni he saisivat vihdoinkin ottaa itse vastuun omasta elämästään, niin minäkin haluan tehdä. Puolen vuoden sisällä aion kyllä muuttaa omilleni sillä en kestä tätä tilannetta enää.
Vaikka joutuisinkin asumaan yksin kerrostalossa se ei minua haittaisi sillä yksin ollessa voin tehdä mitä huvittaa ilman valvomisen pelkoa. Tällä hetkellä tunnen itseni yksinäiseksi vaikken olekaan yksin. Suhteet vanhempiin menevät sitä huonommiksi mitä enemmän heidän kanssa olen tekemisissä.
Vituttaa vaan niin saatanasti koska koko nuoruus meni ihan piloille. Ulkona en koskaan saanut käydä ilman valvomista ja jos kävin jossakin niin silloin vanhemmat valvoivat kahteen asti yöllä odottaen että tulisin kotiin! Olen aina pystynyt pitämään huolta itsestäni yksin, mutta aina kun vanhempani ovat puuttuneet tekemisiini ovat asiat menneet pieleen.
Esim. yläasteelle mentäessäni vanhempieni piti tulla saattamaan minut ovelle asti vaikka kielsin heitä tekemästä sitä (kummaa ylihuolehtivaisuutta) ja sen jälkeen sain sitten kärsiä koulukiusauksesta sen takia. Kaikki saivat koulussa sen käsityksen että olen helppo uhri ja rupesivat sitten vittuilemaan kolmen vuoden ajan.
Ymmärrän kyllä että vanhemmat haluavat huolehtia mutta jokin raja kaikella pitäisi olla. Tuntuu vain että he haluaisivat vastapalvelukseksi minun huolehtivan ja auttavan jokaisessa asiassa mitä eivät itse pysty tekemään. En tiedä vielä miten elämä muuttuu kun muutan pois, tällä hetkellä muuttoa hidastaa lähinnä sopivan asunnon löytyminen.
Lisäksi tekemisiäni vahditiin jatkuvasti enkä edes täysi-ikäisenä saanut tehdä itsenäisesti omia päätöksiä vaan piti aina noudattaa vanhempien neuvoja. Päädyin esim. opiskelemaan alaa korkeakouluun josta en ollut yhtään kiinnostunut.
Ahdistusta lisäsi myös se että vaikka perhe oli hajoamispisteessä koko ajan eivät vanhemmat voineet erota lasten takia. Siis se tuntuu jälkeenpäin todelta törkeältä että niin toimittiin!
Pidettiin kiinni riitaisasta avioliitosta "lasten takia" ja minun pitäisi mukamas vieläkin olla siitä kiitollinen? Olen myös vanhempieni mukaan saanut kaiken elämässäni mitä tarvitsen. Pelkoa ja ahdistusta en olisi kylläkään tarvinnut yhtään. Enkä yksinäisyyttä.
Kavereita ei juuri ole, muutama hyvä ystävä kuitenkin eikä seurustelukumppania sillä seurustelu kiellettiin minulta pienenä jostain syystä. Olen siis mies ja tyttöjen tapaaminen kiellettiin minulta. Vanhemmat olivat joskus sitä mieltä etten saisi kutsua heitä kotiin ja siitä on jäänyt minulle traumoja.
Tunnen itseni todella yksinäiseksi koska en vieläkään ole täysin itsenäinen. En ole voinut muuttaa omilleni koska nuoruus meni minulta pilalle, samoin suunnitelmani jotka olin tehnyt tulevaisuudelle. Ja mitä enemmän ikää vanhemmille tulee, sitä enemmän heistä pitäisi huolehtia.
Mielestäni he saisivat vihdoinkin ottaa itse vastuun omasta elämästään, niin minäkin haluan tehdä. Puolen vuoden sisällä aion kyllä muuttaa omilleni sillä en kestä tätä tilannetta enää.
Vaikka joutuisinkin asumaan yksin kerrostalossa se ei minua haittaisi sillä yksin ollessa voin tehdä mitä huvittaa ilman valvomisen pelkoa. Tällä hetkellä tunnen itseni yksinäiseksi vaikken olekaan yksin. Suhteet vanhempiin menevät sitä huonommiksi mitä enemmän heidän kanssa olen tekemisissä.
Vituttaa vaan niin saatanasti koska koko nuoruus meni ihan piloille. Ulkona en koskaan saanut käydä ilman valvomista ja jos kävin jossakin niin silloin vanhemmat valvoivat kahteen asti yöllä odottaen että tulisin kotiin! Olen aina pystynyt pitämään huolta itsestäni yksin, mutta aina kun vanhempani ovat puuttuneet tekemisiini ovat asiat menneet pieleen.
Esim. yläasteelle mentäessäni vanhempieni piti tulla saattamaan minut ovelle asti vaikka kielsin heitä tekemästä sitä (kummaa ylihuolehtivaisuutta) ja sen jälkeen sain sitten kärsiä koulukiusauksesta sen takia. Kaikki saivat koulussa sen käsityksen että olen helppo uhri ja rupesivat sitten vittuilemaan kolmen vuoden ajan.
Ymmärrän kyllä että vanhemmat haluavat huolehtia mutta jokin raja kaikella pitäisi olla. Tuntuu vain että he haluaisivat vastapalvelukseksi minun huolehtivan ja auttavan jokaisessa asiassa mitä eivät itse pysty tekemään. En tiedä vielä miten elämä muuttuu kun muutan pois, tällä hetkellä muuttoa hidastaa lähinnä sopivan asunnon löytyminen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
minkä ikäinen olet, se jäi arveluttamaan...
Luin kertomuksesi läpi, se oli todella hyvin kirjoitettu.
Neljännesvuosisata on jo tullut täyteen, kolmekymmentä on seuraava stoppi, onneksi siihen nyt on kuitenkin vielä muutama vuosi. Pyydän anteeksi kiroilua, välillä täytyy päästää ajatukset ulos sillä ei ole juuri ketään jonka kanssa keskustella.
Hei, tiedätkö mitä!! Mun äitini oli juuri tuo 25, kun muutti kotoolta pois.. Ei se niin harvinaista ole kuin luulet! :)
No, suunnilleen tuon ikäinen olen, vähän päälle, mutta ennen vanhaan ihmiset taisivatkin muuttaa myöhemmin pois kotoa kun maailman meno oli niin erilaista. Aikaisemmin ihmiset asuivat myös sukukartanoissa ym. Nykyään ihmiset muuttavat kyllä paljon nuoremmin pois kotoa ja se ahdistaakin minua kun tuntuu että jään paitsi kaikesta.
Oletko voinut jutella vanhempiesi kanssa näistä tuntemuksistasi? Olisi hyvä jos ilman riitoja voisitte keskustella. Sinua harmittaa, sen ymmärrän. Koet että elämäsi on valunut hukkaan.
Mitä sellaista haluaisit nyt tehdä, mitä et vanhempiesi vuoksi voi tehdä? Onko sellaisia asioita paljon? Monia asioita ennättää hyvin kokea hiukan varttuneempanakin. Toivon että et vihapäissäsi lähtisi kokeilemaan kaikkea mahdollista vain sen vuoksi, että nyt olet pääsemässä vanhemmistasi eroon.
Ovatko vanhempasi sen vuoksi olleet ylisuojelevia, että he rakastavat sinua ja haluaisivat sinun säästyvän joiltakin erehdyksiltä, joita he itse tai jotkut toiset ovat kokeneet? Vaikka tarkoittaa hyvää niin ei ole niin helppoa menetellä oikealla tavalla.
Olen sinua varmasti aika tavalla vanhempi, jo kauan aikaa sitten lapsuuskodista lähtenyt. Itse olisin halunnut jäädä vielä vuoden ajaksi kotiin silloin, mutta en saanut jäädä. Tästä olen ollut vähän katkera. Koska olen sinua paljon vanhempi, oli lapsuuskodissani kasvatus hyvin ankaraa, ruumiillista kuritusta ym. alistamista ja nöyryyttämistä. Maailmalla on ollut vaikeaa pärjätä arkana ihmisenä, kun on kotikasvatuksella vielä saatu alistetuksi. Senaikaisen kasvatustyylin mukaan olen hyvin onnistunut: nykyajassa täysin epäonnistunut!
Itse olen seikkaillut monissa ammateissa, jonkin verran käynyt kouluja, hyvin monta kertaa olen kokenut olevani aivan väärällä alalla, väärässä paikassa. Elämä on ollut vaikeaa. Nykyisessä työpaikassa muuten viihdyn, mutta töitä on välillä aivan kohtuuttomasti ja tietysti joidenkin ihmisten kanssa on vaikeaa. Mutta täydellistä työpaikkaa ei olekaan.
Itse olen yrittänyt vanhempieni kanssa keskustella vanhoista asioista, mutta se ei tahdo onnistua koska he kokevat keskustelut syytöksinä ja arvosteluina. Heitä ei saa arvostella, minua sitävastoin arvostellaan. :)
Menneisyydellemme emme voi mitään, mutta on meistä itsestämme kiinni, jäämmekö kiinni menneisyyden kahleisiin vai yritämmekö vapautua niistä. Toisia ihmisiä emme voi muuttaa, ehkä voimme jotakin asioita itsessämme muuttaa ajan kuluessa. Toivon että löydät sopivan asunnon ja oikean suunnan elämässäsi. Älä murehdi sellaisia asioita joita et ole vielä kokenut, ajattele että elämä on edessäpäin ja elä myös tätä hetkeä enempiä menneisyyttä haikailematta.
Olet ihan oikeassa, olen itsekin miettinyt samaa. Ei pitäisi surra menneitä eikä murehtia tulevia, vaan täytyisi elää tätä hetkeä. Menneisyydestä on kuitenkin vaikea irrottautua koska niin monet aikaisemmat tapahtumat vaikuttavat vielä tänäkin päivänä.
Luulen että vanhempani ovat jostain syystä olleet ylisuojelevia sen takia koska ovat luulleet että olen semmoinen joka aina kokeilee kaikkea mahdollista seuraamuksista välittämättä. Semmoinen en ole koskaan ollut, sillä olen aina ollut hieman ikäisiäni kypsempi ainakin omasta mielestäni.
Esim. yksin matkustelua vaikka pohjoisen erämaihin tai jokin vaellusreissu ovat asioita joita todennäköisemmin tekisin kuin rupeasin esim. käyttämään huumeita tai juomaan vain koska pääsen omaan asuntoon. Niin ei ole koskaan ollut.
Haluaisin vain ruveta tekemään tuontyyppisiä asioita ilman että minun tarvitsee kertoa kenellekään mitä olen tekemässä. Tai jos käyn ulkona syömässä haluan käydä kertomatta siitä muille.
Ei minua enää vahdita, mutta semmoinen tunne valtaa aina minut kun olen heidän seurassaan. En osaa luontaisesti tehdä luonnollisia asioita koska tuntuu että aina on tilivelvollinen jollekin.
Pienestä pitäen olen käsittänyt semmoisten aineiden vaarallisuuden enkä ole mitään semmoista kokeillut. Kaikkea ei tarvitse kokeilla vaikka joidenkin mielestä kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran.
Vanhempieni kanssa ei oikein voi keskustella asioista, sillä he kokevat vain että mennyt on mennyttä eikä siitä kannata puhua. Niinhän se onkin, mutta kun heillä ei ole ollut samanlaista lapsuutta ja nuoruutta he eivät käsitä mitä olen kokenut.
Myönnän kyllä että vaikka perheessä on ollut helvetti irti montakin kertaa niin on niitä pahempiakin perheitä olemassa. Pahinta on ollut jatkuvassa epävarmuudessa eläminen ja se että olen joutunut pienenä toimimaan välittäjänä vanhempien riitojen selvittelyssä.
Ero on lapsen kehityksen kannalta paljon parempi ratkaisu kuin jatkuva epävarmuus ja pelon tunne. Nyt myöhemmällä iällä sen huomaa miten vaikea on päästä menneisyydestä irti kun on oppinut ja sisäistänyt tietyt asiat.
Pelko on edelleenkin läsnä ihan arkipäivässä, esim. työpaikalla koen vähän samantapaista pelkoa kuin aikaisemmin kotona. Virheitähän kaikki ihmiset tekevät ja toivonkin että voin unohtaa kaikki nämä ajatukset sitten kun pääsen omaan luukkuun.
En vihaa vanhempiani vaikka siltä kuulostaisikin. Kyllä he ovat parhaansa yrittäneet tehdä mutta epäonnistuneet siinä. Ehkä he olisivat onnistuneet paremmin jos heidän keskinäinen suhteensa olisi ollut parempi.
Tämä viikonloppu on ollut minulle harvinaisen yksinäinen pitkään aikaan. Onneksi pohjalta pääsee yleensä aina vain ylöspäin, mutta pahempi asia onkin sitten se että aina tulen takaisin pohjalle jossain vaiheessa.
kaverilta, eivätkä vanhempasi itse asiassa ole onnistuneet sinua pilaamaan vaikka nuoruus olisi sinulta jäänytkin kokematta!
Vaikutat sen verran fiksulta, että en viitsi asiaa sen enempää kommentoida. Ainoastaan viimeisiin lauseisiisi huomautan: KYLLÄ PINNALLA LOPULTAKIN PYSYY KUNHAN OPPII UIMAAN!
Minäkin rakastan vanhempiani, mutta vieläkin tulee todella pahoja ajatuksia heitä/heidän puheitaan/tekojaan kohtaan. Voi olla pitkiäkin aikoja että en ajattele näin ja sitten taas nuo pahat ajatukset valtaavat. Ymmärrän kyllä, että he ovat varmasti tehneet parhaansa minuakin kasvattaessaan, sanotaan että tekevälle sattuu, ei kukaan ole virheetön. Varmasti vanhemmillani on ollut vaikeuksia omien vanhempiensa kanssa, pahempiakin kuin minulla, he eivät vain puhu näistä kokemuksista, pitävät sitä vanhempien kunnioituksena että näitä ei arvostella.
En minäkään tykkää kaikista menemisistäni puhella, vaikka niissä ei olisi mitään hävettävää, rikollista tms. En vain tykkää kaikesta kaikille huudella. Itse olen huomannut joskus hyväksi tavaksi ympäripyöreät vastaukset, en jätä vastaamatta, mutta en kerro mitään oleellista eteenpäin juoruttavaa.
Koska vanhempani vanhenevat (kuten minäkin) olen havainnut, että minulta odotetaan monenlaista menestystä, jotta voitaisiin kehuskella sukulaisille, naapureille jne. En ole valitettavasti kunnianhimoinen enkä sanottavammin ole menestynyt elämässäni, enkä tykkää siitä että vanhemmat yrittävät elää kauttani tai päteä minun kustannuksellani.
Oletko muuten ainoa lapsi vai onko sinulla sisaruksia? Itse olen nuorin perheessämme, minulla oli isosisko ja -veli, veli on sittemmin kuollut.
Nuorempi sisko kyllä on joka saanut elää mielestäni vapaammin kuin minä. Sisko on jo muuttanut pois kotoa vuosia sitten, ei tosin omistusasuntoon mutta kuitenkin. Voi olla että vanhemmat jostain syystä kohdistavat odotuksia ensimmäiseen lapseen enemmän kuin muihin. Tällä hetkellä olo on taas ihan hyvä kun on kiinni arjessa ja töissä eikä ajattele yksinäisyyttä samalla tavalla.
Niin sitä ainakin sanotaan, että vanhemmat enemmän kohdistavat odotuksiaan vanhimpaan lapseen. Kiva että nuo ikävät ajatukset ovat taas jääneet taka-alalle. Ajatuksia tulee ja menee, niin kuin tunteitakin. On hyvä että osaat ilmaista itseäsi ja kirjoittaa tuntemuksistasi. Toivotan sinulle hyvää kesää ja toivotaan että pian pääset muuttamaan kotoa pois. Hyvää jatkoa!
Lapsuuskokemuksesi kuulostaa todella tutuilta, paitsi että mulla ei koskaan ollut isää. Väkipakolla muutin tyrannian alta 17- vuotiaana pois kotoa ja sillä tiellä olen ollut tähän asti. Asun nyt taas äidin luona syksyyn asti että koulut alkaa ja masennus ja hermoromahdus eivät ole kaukana.
Jos haluat jutella asiasta enemmän niin meilini on [email protected]. Mun mielenkiinto ainakin heräsi :)
Koitahan pärjäillä ja saada oma asunto, vannon että olo helpottuu vaikka äitis on varmasti tulossa sulle heti antamaan sisustusvinkkejä..