Lueskelin noita muita viestejä, ja nää mun pikku "ongelmat" on todella vähäpätöisiä niihin verrattuna. Mutta mua kuitenkin mietityttää et onko ne todella ongelmia vai ihan normaalia käyttäytymistä ja luonteenpiirteitä. Murrosikä on jo takanapäin. olen 17-vuotias tyttö.
Ensinnäkin mä luulen usein olevani jotenkin muiden yläpuolella. Mulla on ihania kavereita, mutta joskus joku pikku juttu niissä alkaa ärsyttää. Vika on mussa, mutta syytän siitä niitä. Sit lopetan niille puhumisen, oon yleistöykee ja ilkee. Esitän, että oon niille jostain sairaan loukkaantunu, ja luulen et voin käyttäytyy niinku haluun. sit kun kyllästyn, oon niinku mitään ei ois tapahtunu mut kaverit tietenki on vihasia mun käytöksestä. Anteeksipyyntö on vaikeeta, vaikka jälkeenpäin kaduttaa sairaasti. Mulle on monet sanoneet että oon itsekäs.
esim. viimeksi kun oltiin yhen kaverin luona iltaa viettämässä, en jotenki päässy menoon mukaan (ei päihteitä tällä kertaa). eristäydyin sit täydellisesti, ja vähän ajan kuluttua ilmotin vaan et ei oo hauskaa, ja lähin törkeesti menee vaik ois pitäny jäädä yöks. Tietenkin kadutti. Sanoivat et se tuntu kun oisin heittäny märän rätin päin naamaa. Eikä tietenkään ollu eka kerta.
Muutama vuosi sitten koulussa iskin yhtäkkiä silloista parasta kaveriani lyijytäytekynällä selkään. oltiin tekemässä jotain normaalia koulutyötä, kaveri istui vieressä. yritin osua farkkuhaalareiden henkselin kohdalle mutta meni tietenkin ohi. Sattui aika pahasti, vaikka en olisi halunnut tehdä kaverille pahaa. Heti sen jälkeen en tajunnut mikä muhun meni ja miks tein sen.
Oon välillä vainoharhanen ja luulen et kaikki vihaa mua.
Tykkään ajatella, et mitä tapahtuis jos kuolisin, ketkä suris ja miten se herättäis huomiota. Tykkään siitä ajatuksesta et aiheuttaisin joillekin ihmisille suurta surua. Itsemurhaa en kyl oo vakavasti harkinnu, ei mulla niin huonosti mee.
jos jaksoitte lukee ni kertokaa pitäiskö käydä koulupsykologin puheilla vai muuten vaan yrittää muuttua? pelkään et kaverit ei enää anna seuraavaa ilkeyskohtausta anteeks. Ja yksinäisyyttä mä pelkään sairaasti.
Ensinnäkin mä luulen usein olevani jotenkin muiden yläpuolella. Mulla on ihania kavereita, mutta joskus joku pikku juttu niissä alkaa ärsyttää. Vika on mussa, mutta syytän siitä niitä. Sit lopetan niille puhumisen, oon yleistöykee ja ilkee. Esitän, että oon niille jostain sairaan loukkaantunu, ja luulen et voin käyttäytyy niinku haluun. sit kun kyllästyn, oon niinku mitään ei ois tapahtunu mut kaverit tietenki on vihasia mun käytöksestä. Anteeksipyyntö on vaikeeta, vaikka jälkeenpäin kaduttaa sairaasti. Mulle on monet sanoneet että oon itsekäs.
esim. viimeksi kun oltiin yhen kaverin luona iltaa viettämässä, en jotenki päässy menoon mukaan (ei päihteitä tällä kertaa). eristäydyin sit täydellisesti, ja vähän ajan kuluttua ilmotin vaan et ei oo hauskaa, ja lähin törkeesti menee vaik ois pitäny jäädä yöks. Tietenkin kadutti. Sanoivat et se tuntu kun oisin heittäny märän rätin päin naamaa. Eikä tietenkään ollu eka kerta.
Muutama vuosi sitten koulussa iskin yhtäkkiä silloista parasta kaveriani lyijytäytekynällä selkään. oltiin tekemässä jotain normaalia koulutyötä, kaveri istui vieressä. yritin osua farkkuhaalareiden henkselin kohdalle mutta meni tietenkin ohi. Sattui aika pahasti, vaikka en olisi halunnut tehdä kaverille pahaa. Heti sen jälkeen en tajunnut mikä muhun meni ja miks tein sen.
Oon välillä vainoharhanen ja luulen et kaikki vihaa mua.
Tykkään ajatella, et mitä tapahtuis jos kuolisin, ketkä suris ja miten se herättäis huomiota. Tykkään siitä ajatuksesta et aiheuttaisin joillekin ihmisille suurta surua. Itsemurhaa en kyl oo vakavasti harkinnu, ei mulla niin huonosti mee.
jos jaksoitte lukee ni kertokaa pitäiskö käydä koulupsykologin puheilla vai muuten vaan yrittää muuttua? pelkään et kaverit ei enää anna seuraavaa ilkeyskohtausta anteeks. Ja yksinäisyyttä mä pelkään sairaasti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minusta sinun ongelmat eivät suinkaan kuulosta vähäpätöisiltä, niin kuin itse tunnut ajattelevan. En tarkoita, että tunnut hullulta, vaan sinulle tekisi varmasti hyvää keskustella jonkun kanssa tunteista, joita käytöksesi alle kätkeytyy. Mene ihmeessä koulupsykologin juttusille ja vaadi apua, sillä mitä kauemmin omaa hankalaa käytöstään sietää, sitä vaikeampi kehityksen suuntaa on muuttaa.
Sinussa on selviä narsistisia piirteitä, mitkä ovat myös monen masennuksesta kärsivän ihmisen luonteenpiirteitä. Ei niitä tarvitse hävetä, koska ne ovat osa sinua. Mutta niiden kanssa täytyy oppia elämään.
Olet tehnyt hyvän itseanalyysin ja se on todella hieno asia. Sinun kannattaa jatkaa seurustelua oman sisimpäsi kanssa ja miettiä miten voisit välttää tulevaisuudessa ne kiusalliset tilanteet, joihin luonteesi sinut johdattelee. Terve merkki sinussa on, että tajuat tehneesi väärin ja se kiusaa sinua jälkikäteen. Ehkä lapsuudessasi on hylätyksitulemisen kokemus, jota et itse pysty tunnistamaan. Se nimittäin aiheuttaa juuri kertomasi laisia reaktioita myöhemmässä elämässä. Kannattaa käydä keskustelemassa koulupsykologin kanssa, Ehkä saat häneltä lisää voimia jaksaa.
Koeta jaksaa, et ole yksin ongelmasi kanssa.
Nyt kun kerroit itsestäsi, huomaan, etten sittenkään ole ainoa.
Omat mielipiteet ovat ainoat oikeat. Kukaan muu ei pääse samalle tasolle kanssani. Ja se harmittaa pirusti. Tuntuu, kuin saisin kärsiä muiden tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta. Teen itsestäni marttyyrin.
Puran itseäni viikonloppuisin baarissa ja ravintoloissa olemalla hirvittävä ihmisille, joista en välitä. Minua on monta kertaa sanottu todella ilkeäksi. Olen ylimielinen paska. Niin kauan en välitä tippaakaan, kun pidän itseäni kauniina ja parempana. Ystäväni onneksi jätän rauhaan, mutta salaa olen kiukkuinen myös heille, koska he eivät ymmärrä/ole kiinostuneita asioistani.
Tästä täytyy päästä eroon. Käyn psykologilla, mutta se tuntuu joskus turhalta, koska pidän häntäkin tyhmänä, joka ei tiedä minusta mitään, eikä sen takia pysty auttamaan. Tulee mieleen, että pystyykö hän auttamaan yleensä ketään.
Luulen, että pohjimmiltani minulla on vain huono itsetunto, joka täytyy peittää tämän kuoren alle. En ole syvimmiltäni tällainen, mutta "näytteleminen" helpottaa ja tuo todellakin paremman olon.
Huonoa omaatuntoa en pode, koska minulla on oikeus olla juuri tällainen. Mutta ei kai tätä kauaa voi kestää? Toivottavasti kasvan ulos tästä joku kaunis päivä.
on myös samanlaisia oireita toisinaan. sitten hävettää kun on käyttäytynyt typerästi.