Välillä sitä huomaa kuinka yksin onkaan. Ei auta vaikka on aina koittanut kertoa itselleen ettei ketään tarvitse. Olen siis jo 26 vuotta ja takana yksi seksikokemus. Eipä sillä että seksi olisi edes minulle tärkeää.. mutta rakkauden puute ja eihän mies voi sellaisesta puhua.
Tapasin noin 10 vuotta sitten tytön josta tuli ilmeisesti elämäni ainoa rakkauskokemus. Hänen nimensä oli Minna(nimi muutettu). Ehkä tämä yksinoleminen onkin siksi niin tuskallista kun muisto siitä tunteesta pyyhkii ylitseni ja tuntuu repivän palasiksi.
Vanhempani olivat vähän aikaisemmin eronneet. Minä jäin asumaan isäni luokse ja veljeni muutti äidin mukana. Tapasin hänet ensimmäisen kerran ollessani veljen mukana autolla. Tuntuupa hassulta, muistan kun tarjosin purukumia, en osannut muutakaan tehdä. Mutta myöhemmin kun olin luokkani kanssa katsomassa benjinäytöstä Joensuussa tapasin hänet, juteltiin siinä ja sovittiin että tulen käymään viikonloppuna ja että tavattaisiin.
Siitä tulikin elämäni kohokohta. Muistan ensisuudelmani, muistan kun käveltiin käsikädessä.. minua itkettää. Veljeni oli minusta mustasukkainen, tämä Minna oppi tuntemaan minut paremmin muutamissa päivissä kun veljeni koskaan tunti tai niin hän väitti. Eikai aivan siitä ollut kyse mutta Minna oli ainoa jolle pystyin avautumaan edes jotenkin.. Olin myös nuorena todella sulkeutunut ja varullaan oleva ihminen mikä lopulta kuitenkin koitui kohtalokseni tässäkin tapauksessa.
Minä näes jätin hänet. Muistan senkin illan kun hän alkoi itkemään. Koitin rauhoitella häntä ja lopulta jätin kuitenkin antaen turhia lupauksia "ystävänä olemisesta".. vihaan itseäni siitä. Vieläkään en pysty antamaan itselleni sitä anteeksi. Kirottua olkoon sulkeisuuteni.
Otin tietoisesti etäisyyttä ennen tuota iltaa. Loppujen lopuksi seurusteluamme ei kestänyt kuin pari viikkoa - varsin lyhyet seurustelukokemukset minulla siis. Minua häiritsi hieman Minnan tavassa yhdistää meidän yhdessäoleminen ja hänen ystäviensä kanssa oleminen. Omat ystäväni jäivät kokonaan ulkopuolelle minun ollessa vain hänen luonaan. Voi mikä idiootti olin.
Jälkeenpäin en pysty tajuamaan miksi minä tuon tein. Tai miksi en jälkeenpäin koittanut korjata heti tilannetta. Minä vain hautasin koko asian nopeasti unohduksiin, olen siinä erittäin hyvä(edes jossain; sarkastinen kommentti). Miksi en vain pystynyt puhumaan Minnan kanssa ajankäytöstämme. Tuntuu niin mahdottoman typerältä.. jättää rakas sellaisen takia ilman että koittaa edes puhua. Puhuminen on minulle ollut aina niin vaikeaa.
Ehkä asia oli niin helppo haudata koska oli niin paljon muitakin ongelmia silloin. No kuitenkin, isäni piti pian muuttaa toisaalle työpaikan mukana, ja minun tiestysti mukana. Elämäni oli/on ollut siitä lähtien yhtä helvettiä. Sanoin itselleni että parempi niin että meillä meni poikki koska suhteemme olisi ollut kuitenkin niin tuskallista niin pitkän välimatkan kanssa. Jatkuvasti kuitenkin halusin soittaa hänelle ja pyytää anteeksi ja anoa takaisin. Hautasin kuitenkin aina ajatuksen ties mihin.. yleensä pelasin tietokoneella jotain typeriä pelejä. Nämä typerät pelit on vienyt jo suurimman osan elämästäni kun en osaa oikein tehdä enää mitään muuta kuin kuluttaa aikani jotenkin ettei tarvitsisi kärsiä masennuksesta.
Ehkäpä mielenterveydelliset ongelmani alkoivatkin silloin. Mitään tosin ei ole diagnosoitu - koskaan en ole käynyt psykiatrilla tai vastaavalla vaikka ehkä olisi pitänyt.
Kävin armeijankin Joensuussa, puoliksi toivoen tapaavani Minnan taas että voisin edes pyytää anteeksi. Puoliksi kai siksi että se oli lähin paikka syntymäkotiani ja siellä olisi varmaan tuttuja ja olisi muutenkin helpointa. Sen jälkeen oikeastaan kaikki muistoni ovat sekavia, koska en ole oikein tehnyt mitään.
Muutin tänne opiskelemaan ja olen täällä vieläkin. Tosin nyt ilman toiveita valmistumisesta. Ja niin kovin yksin.. sydämessäni on vieläkin niin ontto kohta tämän Minnan jättämisen jäljiltä kun en voi antaa itselleni anteeksi kai koskaan. Hänellä kai on mennyt paremmin, toivottavasti. En ole häntä sen koommin tavannut kuin kerran näin nopeasti kaupassa Joensuussa käydessäni, mutta panikoiduin kun olin veljeni kanssa - pilasin senkin ainoan tilaisuuden. Itkin senkin jälkeen tosin tietysti yksin kuten aina.
Koitin joskus 20 vuoden paikkeilla viritellä uusia suhteita mutta ei niistä tullut mitään. Pari tyttöä tapasin ja yhden kanssa oli pitempäänkin verkon kautta "suhde" ja tavattiinkin muutamia kertoja tässä välissä tulikin se ainoa seksikokemus(sekin oli pettymys). Toisen jonka tapasin baarissa kanssa ensitreffeistä tuli täydellinen fiasko. Sitten oli yksi amerikkalaisnainen, tai oikeastaan vietnamilainen syntyperältään kenen kanssa chatittiin ja vaihdettiin postikortteja, hän "jätti" minut; eihän me virallisesti mitenkään oltu vaikka paljon yhteistä aikaa vietettiinkin. Sitten päätinkin etten ketään tarvitsekaan.
Mutta silti näköjään vaikka kuin yrittää olla ettei millään olisi mitään väliä. Joskus hiljaisina tunteina kaipuu palaa mieleen. En tiedä mitä tehdä, minua ainakin pelottaa. Haluan tuntea rakkauden vielä edes kerran. Elämä on niin tyhjää etten tiedä kauanko jaksan.
ps. Tytön nimi ja paikannimi muutettu kun muuten liian moni varmaan tunnistaisi minut mitä en tahdo.
pss. Jos tunnistat itsesi mikä ei lienee mahdotonta. Voitko koskaan antaa anteeksi? Rakastin sinua enemmän kun elämääni; en vain tajunnut sitä silloin heti.
Tapasin noin 10 vuotta sitten tytön josta tuli ilmeisesti elämäni ainoa rakkauskokemus. Hänen nimensä oli Minna(nimi muutettu). Ehkä tämä yksinoleminen onkin siksi niin tuskallista kun muisto siitä tunteesta pyyhkii ylitseni ja tuntuu repivän palasiksi.
Vanhempani olivat vähän aikaisemmin eronneet. Minä jäin asumaan isäni luokse ja veljeni muutti äidin mukana. Tapasin hänet ensimmäisen kerran ollessani veljen mukana autolla. Tuntuupa hassulta, muistan kun tarjosin purukumia, en osannut muutakaan tehdä. Mutta myöhemmin kun olin luokkani kanssa katsomassa benjinäytöstä Joensuussa tapasin hänet, juteltiin siinä ja sovittiin että tulen käymään viikonloppuna ja että tavattaisiin.
Siitä tulikin elämäni kohokohta. Muistan ensisuudelmani, muistan kun käveltiin käsikädessä.. minua itkettää. Veljeni oli minusta mustasukkainen, tämä Minna oppi tuntemaan minut paremmin muutamissa päivissä kun veljeni koskaan tunti tai niin hän väitti. Eikai aivan siitä ollut kyse mutta Minna oli ainoa jolle pystyin avautumaan edes jotenkin.. Olin myös nuorena todella sulkeutunut ja varullaan oleva ihminen mikä lopulta kuitenkin koitui kohtalokseni tässäkin tapauksessa.
Minä näes jätin hänet. Muistan senkin illan kun hän alkoi itkemään. Koitin rauhoitella häntä ja lopulta jätin kuitenkin antaen turhia lupauksia "ystävänä olemisesta".. vihaan itseäni siitä. Vieläkään en pysty antamaan itselleni sitä anteeksi. Kirottua olkoon sulkeisuuteni.
Otin tietoisesti etäisyyttä ennen tuota iltaa. Loppujen lopuksi seurusteluamme ei kestänyt kuin pari viikkoa - varsin lyhyet seurustelukokemukset minulla siis. Minua häiritsi hieman Minnan tavassa yhdistää meidän yhdessäoleminen ja hänen ystäviensä kanssa oleminen. Omat ystäväni jäivät kokonaan ulkopuolelle minun ollessa vain hänen luonaan. Voi mikä idiootti olin.
Jälkeenpäin en pysty tajuamaan miksi minä tuon tein. Tai miksi en jälkeenpäin koittanut korjata heti tilannetta. Minä vain hautasin koko asian nopeasti unohduksiin, olen siinä erittäin hyvä(edes jossain; sarkastinen kommentti). Miksi en vain pystynyt puhumaan Minnan kanssa ajankäytöstämme. Tuntuu niin mahdottoman typerältä.. jättää rakas sellaisen takia ilman että koittaa edes puhua. Puhuminen on minulle ollut aina niin vaikeaa.
Ehkä asia oli niin helppo haudata koska oli niin paljon muitakin ongelmia silloin. No kuitenkin, isäni piti pian muuttaa toisaalle työpaikan mukana, ja minun tiestysti mukana. Elämäni oli/on ollut siitä lähtien yhtä helvettiä. Sanoin itselleni että parempi niin että meillä meni poikki koska suhteemme olisi ollut kuitenkin niin tuskallista niin pitkän välimatkan kanssa. Jatkuvasti kuitenkin halusin soittaa hänelle ja pyytää anteeksi ja anoa takaisin. Hautasin kuitenkin aina ajatuksen ties mihin.. yleensä pelasin tietokoneella jotain typeriä pelejä. Nämä typerät pelit on vienyt jo suurimman osan elämästäni kun en osaa oikein tehdä enää mitään muuta kuin kuluttaa aikani jotenkin ettei tarvitsisi kärsiä masennuksesta.
Ehkäpä mielenterveydelliset ongelmani alkoivatkin silloin. Mitään tosin ei ole diagnosoitu - koskaan en ole käynyt psykiatrilla tai vastaavalla vaikka ehkä olisi pitänyt.
Kävin armeijankin Joensuussa, puoliksi toivoen tapaavani Minnan taas että voisin edes pyytää anteeksi. Puoliksi kai siksi että se oli lähin paikka syntymäkotiani ja siellä olisi varmaan tuttuja ja olisi muutenkin helpointa. Sen jälkeen oikeastaan kaikki muistoni ovat sekavia, koska en ole oikein tehnyt mitään.
Muutin tänne opiskelemaan ja olen täällä vieläkin. Tosin nyt ilman toiveita valmistumisesta. Ja niin kovin yksin.. sydämessäni on vieläkin niin ontto kohta tämän Minnan jättämisen jäljiltä kun en voi antaa itselleni anteeksi kai koskaan. Hänellä kai on mennyt paremmin, toivottavasti. En ole häntä sen koommin tavannut kuin kerran näin nopeasti kaupassa Joensuussa käydessäni, mutta panikoiduin kun olin veljeni kanssa - pilasin senkin ainoan tilaisuuden. Itkin senkin jälkeen tosin tietysti yksin kuten aina.
Koitin joskus 20 vuoden paikkeilla viritellä uusia suhteita mutta ei niistä tullut mitään. Pari tyttöä tapasin ja yhden kanssa oli pitempäänkin verkon kautta "suhde" ja tavattiinkin muutamia kertoja tässä välissä tulikin se ainoa seksikokemus(sekin oli pettymys). Toisen jonka tapasin baarissa kanssa ensitreffeistä tuli täydellinen fiasko. Sitten oli yksi amerikkalaisnainen, tai oikeastaan vietnamilainen syntyperältään kenen kanssa chatittiin ja vaihdettiin postikortteja, hän "jätti" minut; eihän me virallisesti mitenkään oltu vaikka paljon yhteistä aikaa vietettiinkin. Sitten päätinkin etten ketään tarvitsekaan.
Mutta silti näköjään vaikka kuin yrittää olla ettei millään olisi mitään väliä. Joskus hiljaisina tunteina kaipuu palaa mieleen. En tiedä mitä tehdä, minua ainakin pelottaa. Haluan tuntea rakkauden vielä edes kerran. Elämä on niin tyhjää etten tiedä kauanko jaksan.
ps. Tytön nimi ja paikannimi muutettu kun muuten liian moni varmaan tunnistaisi minut mitä en tahdo.
pss. Jos tunnistat itsesi mikä ei lienee mahdotonta. Voitko koskaan antaa anteeksi? Rakastin sinua enemmän kun elämääni; en vain tajunnut sitä silloin heti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä tiän miltä tuntuu, kun miettii että kaikki olisi pitänyt tehdä toisin. Sitä haluaa palata menneeseen ja kuvittelee että sitten parantaa kaiken. rakentaa uudelleen. Ja se pettymyksen tunne, jonka jälkeen tulee viha on niin suuri... Ei yhtään mukavaa. Toivottavasti oot päässy jaloilles, ja hyvä et pääsit vuodataan edes tänne....Aika parantaa niin monia asioita,myös haavoja.mä tiedän et se on kuultu tuhat kertaa,mut en voi sanoa muutakaan.Haavat voi olla nyt kipeitä, ehkä arpeentuneita.vielä joskus nekin paranee....
Hyvin sulla on sentään asiat, kun uskallat lähestyä toisia ihmisiä. Itse en siihen pysty vaikka haluaisin. Suurimman osan ajasta on sellainen fiilis että voisi vetää ranteet auki.