haluan lapsen mutta mies ei...

Meillä mies on 31 ja itse täytän syksyllä 29, niin että välillä meinaa toivo mennä, kun tuntuu, että alkaa olla kohta jo kiire.. Ollaan oltu yhdessä vähän vajaa kolme vuotta, töitä tehdään ja asuntokin tuli ostettua. Meillä on aika paljon miehen asenteeseen vaikuttanut se, että hänen kavereilleen on alkanut tupsahdella perheenlisäystä tasaiseen tahtiin. Miehelläni kun on ollut se käsitys, että kun saa lapsen, niin oma elämä on tavallaan ohi eikä enää voi tehdä mitään eikä käydä missään. Turha siinä on sitten mitään selitellä, parhaiten tuntuu auttavan, kun mies näkee, että muidenkin elämä jatkuu vauvoista huolimatta. Onhan se tietysti erilaista, mutta tavallaan varmasti rikkaampaa.

Itsekään en ole juuri ollut lasten kanssa tekemisissä ja tuntuu aika pelottavalta ajatukselta selviytyä arjesta pienen vauvan kanssa, joten ymmärrän, että se arveluttaa miestä vielä enemmän, kun ei ole sitä luontaista äidinvaistoa. Nyt kun noita lapsia lähipiiriin siunaantuu, niin ehkä omakin rohkeus kasvaa. Olen nimittäin pohtinut, miten vauvan kanssa pärjäisin ja tuntuu, että tulisin paremmin juttuun vähän vanhemman pienokaisen kanssa. Puolivuotiaana lapset tuntuvat olevan jo vähän ymmärrettävämpiä yksilöitä kuin ihan vastasyntyneinä. Sain vastikään pidellä reilun viiden viikon ikäistä poikaa sylissäni, eikä se loppujen lopuksi niin pelottavaa ollutkaan.

Mieheni kavereille syntyy tänä vuonna vielä kolme vauvaa, niin että siedätyshoitoa on onneksi luvassa. Ensin ahdistuin, kun kuulin, että tutut alkoivat odottaa yksi toisensa jälkeen. Toiset vuosia minua nuorempia ja yksikin pari tuntenut toisensa paljon vähemmän aikaa kuin me. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että ehkä tämä on juuri parasta rohkaisua miehelleni. Kerran hän jo sanoikin, että kai meidänkin täytyy vielä lapsia tehdä, kun kerran kaikki muutkin. Vastasin vaan, että se ei nyt ehkä ole ihan paras motiivi.

Välillä tuntuu, että jankutan vauva-asiasta koko ajan ja välillä taas en ole itsekään varma asiasta. En ole vielä edes ehtinyt tosissani ajatella asiaa, kun mies on ollut niin kovasti vastaan. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmottaisikin olevansa valmis isäksi, niin en tiedä iskisikö itselleni paniikki vai olisinko onnesta sekaisin. On niin paljon mietittävää, vaikka olen halunnut lasta jo aivan suhteeemme alkumetreiltä. On kai vain luotettava siihen, että kaikki menee niinkuin on tarkoitettu eikä toista pidä pakottaa mihinkään. Tärkeintä on, että pystymme puhumaan asiasta avoimesti ja riitelemättä ja mieheni on osannut perustella minulle, miksei vielä halua lasta ja ymmärrän hänen kantansa ja toisaalta hänkin ymmärtää pelkoni siitä, että jos joskus pääsemme itse asiaan, eikä kaikki olekaan niin helppoa, niin aikaa yrittämiseen ja mahdollisiin hoitoihin on sitä vähemmän, mitä pitempään odotamme.

En nyt tainnut juurikaan vastata kysymyksiisi, vaan pikemminkin esitellä omia ongelmiani, mutta ehkä tämä toimii vaikka jonkinlaisena vertaistukena..