en tiedä onko tämä oikea paikka kirjoittaa tänne, mutta mietin oonko jotenkin outo, vaarallinen ja tarvitsenko apua. Omasta mielestäni ongelmani on pieni ja mitätön, joskus vähemmän, joskus enemmän.
Luulen olevani masokisti, oikeasti.
Mulla on bulimia, mutta oon saanut vähennettyä oksentamista sillä se ei tunnu enää niin vahingolliselta itselle. Ja mä haluun vaan tuskaa. Mikään ei tunnu misään. Ei jaksais hymyillä tai itkee.
Oon yrittäny olla anorekstikko, mut ei siitä mitään tuu, kun ruoka kuitenki voittaa. Olin lähellä anoreksiaa seiskalla...kuus vuotta sitte. Aloin seota jo sillon.
Eilen jotenkin pimahti päässä, kun mietin miten sais lisättyä tuskaa. Viiltelin itteeni ekan kerran. Ihana tunne vähän aikaa, mut ei sekään ollu tarpeeks. Lähinnä nauroin sakset kädessä. Mitä tapahtuis jos vetäis buranaa paketillisen...
Tää ei oo mikään muotijuttu mun päässä että "pakko olla hullu ja pakko olla itsetuhonen masokisti". Oon sellanen oikeasti, ajattelen sitä melkeen koko ajan. Jotenkin joku sanoo mulle et tää on hullua, mut toisaalta tää on ihanaa.. En kuitenkaan haluu kuolla, jos joku sitä miettii. Rakastan elämää ja Jumalaa.
Elän jossain mielikuvitusmaailmoissa. Mietin, et miten vois olla normaali. Välttelen ihmisiä ja ihmisten katseita. Jos joku katsoisi mua silmiin olisin varma, et se näkin mun sisään: hullu.
Eilen yöllä tajusin, et mulla ei oo ketään, jolle antaa rakkautta. Ei ketään perheen ulkopuolelta. Oon varma, et joudun viettämään loppuelämän yksin, itsesäälissä..surkeena.
Ihme erakko....
Luulen olevani masokisti, oikeasti.
Mulla on bulimia, mutta oon saanut vähennettyä oksentamista sillä se ei tunnu enää niin vahingolliselta itselle. Ja mä haluun vaan tuskaa. Mikään ei tunnu misään. Ei jaksais hymyillä tai itkee.
Oon yrittäny olla anorekstikko, mut ei siitä mitään tuu, kun ruoka kuitenki voittaa. Olin lähellä anoreksiaa seiskalla...kuus vuotta sitte. Aloin seota jo sillon.
Eilen jotenkin pimahti päässä, kun mietin miten sais lisättyä tuskaa. Viiltelin itteeni ekan kerran. Ihana tunne vähän aikaa, mut ei sekään ollu tarpeeks. Lähinnä nauroin sakset kädessä. Mitä tapahtuis jos vetäis buranaa paketillisen...
Tää ei oo mikään muotijuttu mun päässä että "pakko olla hullu ja pakko olla itsetuhonen masokisti". Oon sellanen oikeasti, ajattelen sitä melkeen koko ajan. Jotenkin joku sanoo mulle et tää on hullua, mut toisaalta tää on ihanaa.. En kuitenkaan haluu kuolla, jos joku sitä miettii. Rakastan elämää ja Jumalaa.
Elän jossain mielikuvitusmaailmoissa. Mietin, et miten vois olla normaali. Välttelen ihmisiä ja ihmisten katseita. Jos joku katsoisi mua silmiin olisin varma, et se näkin mun sisään: hullu.
Eilen yöllä tajusin, et mulla ei oo ketään, jolle antaa rakkautta. Ei ketään perheen ulkopuolelta. Oon varma, et joudun viettämään loppuelämän yksin, itsesäälissä..surkeena.
Ihme erakko....
Vastaukset 12
Vanhimmat
Et sä kyl oo hullu. Masokismi on mun mielest vaan eräänlainen seksuaalinen suuntautuminen...tavallaan(niitten ei tarvii kommentoida jotka ei tiedä mitä mä tarkotan)Mulla on itelläniki hieman masokistisia taipumuksia...
Masokisti ei ole niin hullu kuin Sadisti, esimerkiksi lävistäjät ovat masokistejä eli rakastavat kipua, ja on paljon mahdollista että kuka hyvänsä voi alkaa rakastaan kipua koska se on yksi tapa erittää adrenaliiniä, samoten kipua lievittäviä välittäjä aineita, minä rakastan hammaslääkäriä ja en koskaan ota puudutusta koska siitä menee ns sekasi, siis kivusta.
Olen tässä hiljattain alkanut seurailla suomi24 keskustelun terveys -palstaa, lähinnä näitä jotka käsittävät mielenterveyttä, psykologiaa ja ihmisten välisiä suhteita.
En ole itse kokenut mielisairaalahoitoa, mutta sinne minut yritetään kaikin mahdollisin keinoin ajaa. Ja se vaatii järjestelmältä paljon, sillä selkärankani ei ole vieläkään, 6-7 v. jatkuneen henkisen väkivallan aikana katkennut. Olen valvonut öitä, itkenyt, ja silti jaksanut kestää, kestää ja kestää. Unilääkkeitä ja muitakaan rauhoittavia pillereitä en ole ONNEKSI tarvinnut koskaan, vaikka äärirajoilla olenkin, edelleen.
Tässä tarinani, joka on myös Psykologia osiossa otsikolla Psykologinen aivopesu (nimimerkkiäni en ole rekisteröinyt, sillä pelkään elämämme muuttuvan entistä huonommaksi jos sen virheen teen):
Miten on, onko kenelläkään kokemusta aivopesun uhrina olemisesta? Itse olen vielä tälläkin hetkellä aivopesun kohteena. En tiedä miten järjestelmä ja valvonta ympärilläni toimii, mutta hyvin se on toiminut jo useita vuosia.
Ja miten tämä ilmenee? Erilaisissa keskusteluissa ihmisten parissa. He toistavat samoja asioita kuin minä kotonani, korostavat tiettyjä sanoja joita olen sanonut. Puhuvat ääneen ajatukset joita olen ajatellut. Nämä ihmiset ovat sekä läheisiä että tuntemattomia.
Kaupoissa, linja-autoissa, junissa, kahviloissa, kirjastoissa ja ennen työpaikallakin ympärilläni oli joukko kuppikuntia, jotka keskustelivat jostain aiheesta niin että minä ne varmasti kuulin ja niissä käytettiin ISKU-sanoja. Asiakaspalvelu on erittäin törkeää välillä, tyyliin: joko nyt olet tyytyväinen?! Käy revi seinästä rahaa! Mitäs oikein kuvittelit! Kuka antoi sinulle luvan ostaa?
Välillä käydään kotinikin ympärillä hiipparoimassa ja huutelemassa sekä heittelemässä lumipalloja ja muuten vaan nyrkillä lyömässä ikkunoihin. Muuan auto on käynyt räpsyttelemässä valoja makuuhuoneeni ikkunaan... pelottaa, miten minun käy.
Olen vuosia sitten jo yrittänyt selvittää mitä tämä on, lopputuloksena ilmiriita ja rähinä: Yritäpä jotenkin selittää mitä tarkoitat! Mene pöpilään! Hanki kallonkutistaja! Se on sana sanaa vastaan!
Ihmissuhteita ei minulla enää ole. Ne mitä muka jäljellä on, on pelkkää teatteria ympärilläni. Jos minulla on surua, he satuttavat minua surussani. Minulla on kaksi lasta, joiden vuoksi jaksan vielä tätä suoranaista henkistä väkivaltaa, vainoa ja kyttäämistä. Muuta minulla ei elämässä enää ole...
Tässä sitten vastaukseni otsikolle Vainoharhoja nimim. Otan osaa:
Annanpa Sinulle hieman täsmennyksiä. Nämä eivät ole paranoidia vainoharhaa eli tapahtumattomia asioita. Ne ovat tapahtuneet. Ne ovat totta. Ja näin se menee:
Olen itse aikoinani vielä 6-7 vuotta sitten ollut "suosittu" ihminen, silloin ikää oli 24 v. Kavereita oli, puhuttiin kaikesta mahdollisesta, pidettiin hauskaa yhdessä ja muutenkin tapailtiin lähes joka viikko.
Sitten ystävät katosivat. Silloin kun heitä eniten tarvitsin. Olin tullut työpaikalla ahdistelluksi seksuaalisesti ja sen jälkeen toisessa työpaikassa, työnantaja jätti verot maksamatta. Tein näistä henkilöistä ilmoituksen paikalliselle oikeusavustajalle ja poliisille. Sieltä sanottiin vain: Sana sanaa vastaan, et voi todistaa mitään. Mene terapiaan. Todisteita kyllä oli ja on edelleen, mustaa valkoisella.
Elämä oli silloin yhtä ajatusten sekamelskaa, väsymystä, tuskaa, kyyneleitä. Olin vasta tuona syksynä aloittanut kauan haaveissani olleet yliopisto-opinnot. Kaikenlisäksi olin yksinhuoltajaäiti, jolle olisi ollut elintärkeää hyvät ihmissuhteet! Kaikkea muuta...
Kaikki entiset ihmiset, joiden kanssa olin vielä joissain väleissä alkoivat melkein aina rähjätä ja haastaa riitaa kanssani. Jouduin jättämään yliopisto-opinnot kesken ja muuttamaan maalle, lähelle vanhempiani, jotta pienokaisellani olisi edes jotain sukulaisuussuhteita. Naapuriin muutti vähäksi aikaa vanha alkoholisti-itsemurhaaja-ongelmainen, joka sekaantui myös elämääni. Jatkuvasti soitti ovikelloa, pyysi puhelinta lainaan, kyytiä sinne ja tänne, ja oli pienen 2,5 v. poikani kimpussa. Lopulta hän muutti pois kun ei saanut itselleen kaltaistaan seuraa. Huusi hyvästiksi vain: Tuomari lähettää sinulle postilaatikkoon kirjeitä, mikä H***A sinä olet! Koko kaupunki tietää mikä sinä olet!!!
Rauha palasi kotiimme...kunnes huomasin että ympärilläni kuhisee. Kaupungilla ihmiset alkoivat puhua samoja asioita kuin minä, matkivat pukeutumistani, ilmeitäni, sanoja. Myymälöissä ja kaikkialla asiakaspalvelutehtävissä olevat henkilöt alkoivat käyttäytyä minua kohtaan suorastaan törkeästi. Esim. mennessäni hakemaan uudet silmälasini, myyjä tokaisee höylättyään kerran tavallista pankkikorttiani: "Käy revi seinästä rahaa! Hurjan näköinen tyttö...". Kangaskaupassa myyjä nostaa äläkän:"Auttakaa pikku tyttöä, ei se jaksa kantaa tuota..." Ihmiset kääntyivät katsomaan ja naureskelemaan (olin silloin 28 v. tyttö). Toisessa myymälässä: "Yleensä asiakkaita ei nakata ulos, mutta tässä tapauksessa nakataan..." Hetken kuluttua poliisi parkkeeraa myymälän eteen. Enkä ollut tehnyt mitään!
Kaiken tällaisen pyöriessä ympärilläni jaksoin silti taivaltaa yksin, yksin, yksin...
Kunnes sain töitä, tyhjänpäiväistä siivousta, joka oli kaukana siitä mihin olin elämässäni pyrkinyt. Jotenkin oli kuitenkin selvittävä. Sielläkin tuli psykologista pilkkaa, ivaa. Yhtenä iltana venäläinen tuli kolmion takaa kylkeen ja romutti muutenkin vanhan kulkuneuvoni lommoille. Ja poliisi tietenkin käänsi sen syykseni. Puhallutti pilliin tuumaten Että eipä ollut päissään tällä kertaa. Viikko meni, ja työpaikalla alettiin puhua käytävillä minun olevan humalassa töissä. Toisella viikolla onnettomuuden jälkeen poliisi tuli vilkut päällä perääni, pysäytti ja puhallutti. No ei se ollut tälläkään kertaa päissään ratissa. ETTÄ TÄLLAISTA MULLE, JOKA EI KOSKAAN AJA KUN OTTAA. Eikä ole päissään/kännissä/humalassa työpaikalla.
Sitten rakastuin, nykyiseen mieheeni. Aloin nähdä toivoa paremmasta. Yksinäisyyden päättymisestä ja kaiken muuttumisesta hyväksi. Menimme vihille ja aloin odottaa lasta. Merkkiä paremmasta ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin. Henkinen hakkaaminen voimistui, alettiin puhua ajatuksiani kahvipöydissä. tuotiin räikeästi esiin, että kaikki tietää mitä minä teen kotonani ja mitä ajattelen ja olen. Anoppi ja appi ajoivat minut ja esikoiseni ulos mieheni ja minun yhteisestä kodista. Olin kuulema hirveä ihminen!
Äitiysneuvolassa oli sama tyyli. Piruilua, nakkelua, vihjailuja.
Että näin sitä täällä päin eletään avioliitossa, kaksi lasta, kolmas tuloillaan ja ihmissuhteita minulla ei ole ainotakaan, kun en voi/kykene enää, kun he satuttavat minua sanoillaan, ilmeillään, teoillaan...
Elelen lasteni kanssa päivät pitkät kolmestaan, mies käy työssä. Kauppaan lähteminen on yhdenlainen ajatusten ja minän kasaaamis -projekti erään tuttavan skitsofreeniseksi luonteeksikin leimattuna.
Tämmösiä "Ihmisiä" on ihan vapaana tuolla ihmisten seassa, ajattelevat tyyliin että jos maito on hapantunutta niin se on tahallaan laitettu hyllyyn juuri kun hän on tullu kauppaan että hän varmasti ottas sen! kuin kauppiaat on kieroja ja ennen kaikkia tahallaan vaan kiusaa!
Ei millaan pahalla, mutta jokin sairaus sulla kylla on. En tieda loytyyko apua, mutta suosittelen kylla kokeilemaan! Sun taytyy kohdata totuus. Sinulla on lapsi: millaisessa ymparistossa lapsesi elaa?? mielisairaan. Eli HAE APUA. Jos ymmarrat.
Tekstistasi sai varsin hyvan kuvan. Vaikka en ammatti-ihminen naissa asioissa olekaan.
määpä kerron...lähe baariin ja buukkaat sieltä itelles sopivan muijan/miehen.....ja alotat uuden elämän.. tai sit meee hoitoo tai sit jatkat tota eli suosittelen et kannattaa vetää haava ottaa ja mobilaattii siihe.....(älä koita sää kuoelt siihe!!!)
Se o ikävää ku mukava kuulosil ihmisil o aina suurimpii ongelmii vaikka ne ei ois niit ansainnukkaa toivonvaan onnee ja menestystä.. Koita saada elämä kuntoon.
Mullakin on bulimia ja viiltelen. Viillelly en ole tällä hetkellä moneen viikkoon, mutta oksennan muutaman kerran viikossa. Mulla alkaa psykoterapia syksyllä.. Sun kantsii oikeestsi hakea apua.. se helpottaa tosi paljon kun saa kertoa kaikkee esim. psykologille. Mun psykologi on ainakin aivan ihanan ymmärtäväinen. Kynnyshän siinä on, mut jos mä oon pystyny hakee apua (siit on nyt puoli vuotta kun uskalsin ekan kerran), niin kyl säkin!
tää taitaa olla aika vanha keskustelu mutta kirjotan kkuitenkin. mä tunnen vähän samoin.. teen millon mitäki, vaan että mua sattuis.. ja oon myös viillelly, mutta en kuitenkaan sen takia että haluisin kuolla.. tykkään siitä muuten vaan. oon kans miettiny että olenkohan hullu? musta tuntuu että mun ajatusmaailma on aivan erilainen ku kellään muulla. kai mä pidän itteäni jotenki sairaana, en kuitenkaan oo ajatellu mennä puhumaan kellekään siitä.. kai siihen liittyy myös jonkinlaista masentuneisuutta mitä mulla on ollu. en mä mitään buranan tapasta oo kokeillu.. pelkkää sellasta että teen jotain haavoja et tulee verta... ja joskus oon myös polttanu mun kättä sytkärillä.. mutta tykkään enemmän haavojen tekemisestä. oon huomannu että jos viillän aina siihen samaan kohtaan niin se sattuu enemmän. kai mä oon hullu, mutta en haluis kuitenkaan olla erilainen...
ai niin unohdin mainita että mulla on myös jonkinlaista mielenkiintoa satanismiin. katselen päivittäin ehkä yhteensä tunnin verran pentagrammia joka mulla on laatikossani. jotkut tietävät viiltelemisistäni, mutta en ole kellekään kertonut siitä satanismista. en erityisesti palvo saatanaa, mutta voisin kutsua itseäni satanistiksi. hmm, nyt on parempi lopettaa sillä mieleen tulee liian sairaita mielikuvia. kiitos kun sain kertoa.
Satanismi ja mielenterveys eivät ole yhteydessä. Satanismi on kuin etsisit uutta kaveripiiriä misä sinuakin arvostettaisiin enemmän. Vähän kuin roolipelit, eli siis jos et tunne olevas hyvä oikees elämäs voit olla roolipelis joku ultra hyvä pelaaja jota kaikki arvstaa =) eli ei se hullu olejos satanismi kiinnostaa ja viiltelee mut kuka tykkää mistäkin ;)
masokismi on normaalia....ite en oo 100% sellanen.joskus tulee nautittuu esim.ittensä lyömisestä mutta kuitenki se no tavallista.....ajattele jos kaikki olis tavallisii.kunika tylsää maailma olis