Mä olin aina halunnut tulla ritariksi.Mutsi taas oli aina toivonut tyttöä, mutta joutui pettymään kun kätilö kiljaisi "se on terve poika!" Voi olla että mutsi ei pahemmin kuunnellut tyypin sanoja, koska vielä kolmen vanhanakin se pakotti mut käyttämään pinkkiä...
Iltaisin lukiessaan mulle prinsessasatuja se kai sitten istutti muhun jonkun bakteerin. Siis juttuhan on näin; kenenkään kundin ei KUULU haluta ritariksi, vaan Max Steeleksi tai Batmaniksi tai joksikin muuksi vähän kaikkia potkivaksi ylilihaksikkaaksi teräsäijäksi, joka kaataa naisia kuin heinää. Pimeetä, mä myönnän, mutta tällainen kulttuuri meillä on. Ja miettikää, sitten tulee pieni ja viaton minä ja ilmoittaa haluavansa ritariksi, joka on sivistynyt ja tekee urotöitä tappamatta silti kaikkea mikä liikkuu... Teidän ei tarvitse kysyä miksi mä olin hiukan syrjäänvatäytynyt ala-asteella. Opettajat aina taivasteli, että "voi kun tuo Tommi on niin ujo", mut mä olin niin fiksu, että tajusin välttää muitten poikien porukoita, olisin saanut niiltä -sanotaan nyt vaikka näin sensuroidusti- turpaani. Ei se mitään, mä olin urhea kuten ritarin täytyy. Mä kestin kaikki koettelemukset kuin mies, ja selviydyin tuskien vuosista täysin ilman traumoja. Jos nyt niitä hallusinaatioita ei oteta huomioon.
Siis vakavasti, mä en ole todellakaan mikään hullu. Tosin mä näin melkein neljän vuoden ajan vaaleanpunaisia lohikäärmeitä ja linnantorneja, mutta mä en kertonut niistä kenellekään. Voi jeesus, mutsihan olis raahannut mut suoraan pöpilään ja itkenyt silmät päästään kurjaa kohtaloaan. "Ensin tulee poika, joka sitten vielä osoittautuu mielisairaaksi!" Enhän mä sellaista voinut antaa tapahtua. Mutsi on aina ollut hiukan yliherkkä, kerran se alkoi itkemään kun me löydettiin kuollut varis meidän puutarhasta. Se vaati että me pidettäisiin sille kunnon hautajaiset, ja niin me sitten tehtiin. Kahdestaan me siinä sen linnun haudan vieressä seistiin ja veisattiin suvivirttä kun ei muuta hartaampaa osattu. Mutta se paransi mutsin mieltä, ja eihän sillä ole enää ketään muuta kuin mä. Mun tarvii siis pitää siitä huolta ja auttaa sitä vähän pahempien oikkujenkin läpi.
Ja ne hallusinaatiotkin vähän rauhoittui, nyt mä en näe niitä enää kuin joka kolmas päivä.
Mun elämä oli aika kivasti raiteillaan, päivät meni läpi rutiinilla, kunnes mä tapasin Ninan. Mutsi oli just saanut päähänsä mun olevan koulukiusattu ja vakuuttanut kaikki rehtoritkin siitä, jolloin mä jouduin vaihtamaan koulua. Ilman syytä kylläkin, mutta samahan se mulle oli; mulla ei ollut mitään siteitä vanhaan kouluuni ja sillä tavalla mutsi pysyi tyytyväisenä. No kumminkin, siellä uudessa koulussa mä sitten tapasin Ninan. En mä tiedä, mikä mua siinä viehätti, ehkä ne sen ruskeat silmät, jotka näytti kaipaavan pelastamista. Jotenkin se alusta asti tuntui huutavan mua lähelleen, ja silloin ritari mussa heräsi. Mä menisin, pelastaisin neidon ja voittaisin hänen rakkautensa. Jos mä olisin hetkenkin pysähtynyt realisesti ajattelemaan, niin mä olisin perunut koko suunnitelman. Mutta enhän mä voinut, ei oikeat ritarit niin tee.
Ja lopputuloksen kaikki pystyivät arvaamaan. Pusi pusi ja hali hali, niin me päädyttiin yhteen, ennen kuin me edes tunnettiin toisiamme. Mutta ei se mitään, musta nimittäin tuntuu että tästä tulee vielä aika mielenkiintoinen tarina...
Iltaisin lukiessaan mulle prinsessasatuja se kai sitten istutti muhun jonkun bakteerin. Siis juttuhan on näin; kenenkään kundin ei KUULU haluta ritariksi, vaan Max Steeleksi tai Batmaniksi tai joksikin muuksi vähän kaikkia potkivaksi ylilihaksikkaaksi teräsäijäksi, joka kaataa naisia kuin heinää. Pimeetä, mä myönnän, mutta tällainen kulttuuri meillä on. Ja miettikää, sitten tulee pieni ja viaton minä ja ilmoittaa haluavansa ritariksi, joka on sivistynyt ja tekee urotöitä tappamatta silti kaikkea mikä liikkuu... Teidän ei tarvitse kysyä miksi mä olin hiukan syrjäänvatäytynyt ala-asteella. Opettajat aina taivasteli, että "voi kun tuo Tommi on niin ujo", mut mä olin niin fiksu, että tajusin välttää muitten poikien porukoita, olisin saanut niiltä -sanotaan nyt vaikka näin sensuroidusti- turpaani. Ei se mitään, mä olin urhea kuten ritarin täytyy. Mä kestin kaikki koettelemukset kuin mies, ja selviydyin tuskien vuosista täysin ilman traumoja. Jos nyt niitä hallusinaatioita ei oteta huomioon.
Siis vakavasti, mä en ole todellakaan mikään hullu. Tosin mä näin melkein neljän vuoden ajan vaaleanpunaisia lohikäärmeitä ja linnantorneja, mutta mä en kertonut niistä kenellekään. Voi jeesus, mutsihan olis raahannut mut suoraan pöpilään ja itkenyt silmät päästään kurjaa kohtaloaan. "Ensin tulee poika, joka sitten vielä osoittautuu mielisairaaksi!" Enhän mä sellaista voinut antaa tapahtua. Mutsi on aina ollut hiukan yliherkkä, kerran se alkoi itkemään kun me löydettiin kuollut varis meidän puutarhasta. Se vaati että me pidettäisiin sille kunnon hautajaiset, ja niin me sitten tehtiin. Kahdestaan me siinä sen linnun haudan vieressä seistiin ja veisattiin suvivirttä kun ei muuta hartaampaa osattu. Mutta se paransi mutsin mieltä, ja eihän sillä ole enää ketään muuta kuin mä. Mun tarvii siis pitää siitä huolta ja auttaa sitä vähän pahempien oikkujenkin läpi.
Ja ne hallusinaatiotkin vähän rauhoittui, nyt mä en näe niitä enää kuin joka kolmas päivä.
Mun elämä oli aika kivasti raiteillaan, päivät meni läpi rutiinilla, kunnes mä tapasin Ninan. Mutsi oli just saanut päähänsä mun olevan koulukiusattu ja vakuuttanut kaikki rehtoritkin siitä, jolloin mä jouduin vaihtamaan koulua. Ilman syytä kylläkin, mutta samahan se mulle oli; mulla ei ollut mitään siteitä vanhaan kouluuni ja sillä tavalla mutsi pysyi tyytyväisenä. No kumminkin, siellä uudessa koulussa mä sitten tapasin Ninan. En mä tiedä, mikä mua siinä viehätti, ehkä ne sen ruskeat silmät, jotka näytti kaipaavan pelastamista. Jotenkin se alusta asti tuntui huutavan mua lähelleen, ja silloin ritari mussa heräsi. Mä menisin, pelastaisin neidon ja voittaisin hänen rakkautensa. Jos mä olisin hetkenkin pysähtynyt realisesti ajattelemaan, niin mä olisin perunut koko suunnitelman. Mutta enhän mä voinut, ei oikeat ritarit niin tee.
Ja lopputuloksen kaikki pystyivät arvaamaan. Pusi pusi ja hali hali, niin me päädyttiin yhteen, ennen kuin me edes tunnettiin toisiamme. Mutta ei se mitään, musta nimittäin tuntuu että tästä tulee vielä aika mielenkiintoinen tarina...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Näppärää ja railakasta, yliampuvaa mutta oletettavasti tietoisesti niin tehtyä. Mikä herkullinen lause: ..."ehkä ne sen ruskeat silmät, jotka näytti kaipaavan pelastamista."
Pistä vaan jatkoa! =)
Todella upea tarinanpätkä!
*on aivan haltioitunut*
Kyllä täytyy sun kirjottaa jatkoa! :)
Todella sujuvaa tekstiä joka
piti mut kyllä otteessaan kokoajan.
JATKOA! *tap-tap*
Sulla jos kellä on lahjoja!