Taidan rustata tämän tälle palstalle, kun en sopivampaakaan keksinyt.
Pidän itseäni ihan omituisena tyyppinä. Tunnen aina olevani porukan ulkopuolinen ja kaikki mitä sanon käsitetään väärin tai ei välitetä. Olen hyvin suorapuheinen ja minulle myös siis suututaan helposti.
Lapsuuteni oli yhtä helvettiä niin koulussa kuin kotona ja tyrannian vallan alta karkasin 17- vuotiaana ensirakkauteni luokse. Olimme yhdessä yli 4 vuotta ja parisuhde päättyi todella rankkaan eroon, jonka minä halusin. Heti sen jälkeen aloin seurustella erään ulkomaalaisen miehen kanssa ja olimme yhdessä 2 vuotta kunnes tajusin, etten ole koskaan elänyt itselleni, päätin hyödyttömän suhteen ja muutin takaisin Suomeen.
Nyt olen parhaan ystäväni avulla yrittänyt tulkita tämän omituisuuteni.. ainakin osittain.
Ilmeisesti en ole saanut elämässäni tarpeeksi huomiota, koska minusta on tärkeää, että miehet ovat minusta kiinnostuneet. Ihastun tosi helposti miehiin vaikkakin tunteet ovat hyvin ohimeneviä, seurustelemaan en kuitenkaan ala kuin vakavasti. Masennun heti, jos jollakin miehellä loppuu minuun mielenkiinto (mikä on odotettavaa tietyn ajan jälkeen). Sitten mulla on tarve löytää se oikea mies koko ajan, haku päällä eikä rauhaa ikinä. Tuntuu etten kykene olemaan normaalisti ilman, että on joku jota halata ja jonka vieressä nukkua (siksi kai yritän saada mahdollisimman sopivan miehen nopeasti). Siltikin minulla pitää olla valtavasti tilaa ympärillä ja vapaus mennä nin kuin haluan. Uskoton en ole ja kaikki moraalikäsitykset on kohdillaan.
Ymmärsin, että olen aina seurustellut miesten kanssa, joilla on joku henkinen ongelma. Olen itse ollut elämässäni hyljeksitty, ei haluttu ihminen. Yritän siis aina löytää jonkun, jolla on samanlaisia kokemuksia, jotka eivät niistä ole päässeet yli (koska itse olen). Ja minä haluan "korjata" heidät. Minä haluan olla heille se ihanuus, luottohenkilö, joka ottaa yhtä paljon ku antaa. Haluan tehdä heidät onnellisiksi. Ja sitten kun onnistun, niin mielenkiinto loppuu siihen. Olen parantanut heidät joten minulla ei ole enää virkaa. Minulle itselleni tämä kuulostaa omituiselta, mutta ei mahdottomalta. Psykologisesti ajatellen en ole vielä osannut itseäni paikantaa vaikka kaukana en ole.
Sitten kun sanoin että odotan herra oikeaa nin hänen täytyisi olla täydellinen... vie multa jalat alta, paijaa ja pitää hyvänä ja tekee onnelliseksi.. korjaa MINUT. Tai me korjataan toisemme... tai ehkä odotan henkilöä, jonka korjattuani en kyllästykään.. kuulostaako kenellekään tutulta? Ymmärrän ja tiedostan tämän asian itsessäni koko ajan ja hyväksyn sen... tuntuu vain että loukkaan koko ajan toisia ihmisiä... tunnistaako kukaan tästä itseään?
Pidän itseäni ihan omituisena tyyppinä. Tunnen aina olevani porukan ulkopuolinen ja kaikki mitä sanon käsitetään väärin tai ei välitetä. Olen hyvin suorapuheinen ja minulle myös siis suututaan helposti.
Lapsuuteni oli yhtä helvettiä niin koulussa kuin kotona ja tyrannian vallan alta karkasin 17- vuotiaana ensirakkauteni luokse. Olimme yhdessä yli 4 vuotta ja parisuhde päättyi todella rankkaan eroon, jonka minä halusin. Heti sen jälkeen aloin seurustella erään ulkomaalaisen miehen kanssa ja olimme yhdessä 2 vuotta kunnes tajusin, etten ole koskaan elänyt itselleni, päätin hyödyttömän suhteen ja muutin takaisin Suomeen.
Nyt olen parhaan ystäväni avulla yrittänyt tulkita tämän omituisuuteni.. ainakin osittain.
Ilmeisesti en ole saanut elämässäni tarpeeksi huomiota, koska minusta on tärkeää, että miehet ovat minusta kiinnostuneet. Ihastun tosi helposti miehiin vaikkakin tunteet ovat hyvin ohimeneviä, seurustelemaan en kuitenkaan ala kuin vakavasti. Masennun heti, jos jollakin miehellä loppuu minuun mielenkiinto (mikä on odotettavaa tietyn ajan jälkeen). Sitten mulla on tarve löytää se oikea mies koko ajan, haku päällä eikä rauhaa ikinä. Tuntuu etten kykene olemaan normaalisti ilman, että on joku jota halata ja jonka vieressä nukkua (siksi kai yritän saada mahdollisimman sopivan miehen nopeasti). Siltikin minulla pitää olla valtavasti tilaa ympärillä ja vapaus mennä nin kuin haluan. Uskoton en ole ja kaikki moraalikäsitykset on kohdillaan.
Ymmärsin, että olen aina seurustellut miesten kanssa, joilla on joku henkinen ongelma. Olen itse ollut elämässäni hyljeksitty, ei haluttu ihminen. Yritän siis aina löytää jonkun, jolla on samanlaisia kokemuksia, jotka eivät niistä ole päässeet yli (koska itse olen). Ja minä haluan "korjata" heidät. Minä haluan olla heille se ihanuus, luottohenkilö, joka ottaa yhtä paljon ku antaa. Haluan tehdä heidät onnellisiksi. Ja sitten kun onnistun, niin mielenkiinto loppuu siihen. Olen parantanut heidät joten minulla ei ole enää virkaa. Minulle itselleni tämä kuulostaa omituiselta, mutta ei mahdottomalta. Psykologisesti ajatellen en ole vielä osannut itseäni paikantaa vaikka kaukana en ole.
Sitten kun sanoin että odotan herra oikeaa nin hänen täytyisi olla täydellinen... vie multa jalat alta, paijaa ja pitää hyvänä ja tekee onnelliseksi.. korjaa MINUT. Tai me korjataan toisemme... tai ehkä odotan henkilöä, jonka korjattuani en kyllästykään.. kuulostaako kenellekään tutulta? Ymmärrän ja tiedostan tämän asian itsessäni koko ajan ja hyväksyn sen... tuntuu vain että loukkaan koko ajan toisia ihmisiä... tunnistaako kukaan tästä itseään?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyl mulle kelpais, ihan on minun makuun.. ei sen puoleen saisit sitä samaa sinnekkin päin. mutta sitähän se täydellisyys on että kummatkin ovat samanlaisia.
... nyt sait mielenkiinnon heräämään. Kiitti vain! :D
Minun korjaamisessa ei aika lopu kesken, voin olla varma että vanhuuteen kuolemme ennenkuin minut saat kuntoon. registeröi itsesi, liity treffit, ja olen siellä Heikoin_Lenkki :)
Mitä korjattavaa sinussa on? ;)
Joka toinen ihminen voisi varmaan kertoilla ihan samaa.
Uskomatonta. Luulin olevani ainoa maan päällä :D Tuntuu että olen jotenkin kieroutunut tai jotain. Mutta ilmeisesti olenkin ihan normaali. Mulla on tarve löytää se oikea mies että tunnen oloni turvalliseksi. Koko homma saattaa johtua siitä että olen koko elämäni vierestä seurannut äitini miestoilailuja, kun hän yritti löytää luotettavaa ja rehellistä miestä itselleen. Ei sillä että yrittäisin "pistää paremmaksi" tai mitään... tuntuu vaan lapsuuden tyrannian jälkeen (kun paha olo AINA purettiin minuun), että elämänkumppani on hyvä löytää äkkiä niin onnellisuus voi alkaa eikä kukaan muu kärsi. Ehkäpä se etten koskaan halua lapsia johtuu myös tästä... kun luulen satuttavani ihmisiä ja läheisimpiä pelkään satuttavani koko ajan...
Asiaa ajateltuani. Miksi pitää olla mies että on onnellinen? Miksi minulla on tällainen käsitys? .... ehkä onnellisuus on olla ilman miestä... siksi kai olisi minulle (ja miehille) parasta että olisin yksin. Enpä tiedä :D Ehkä minulla on riittämättömyyden tunne ja kun voin tehdä jonkun onnelliseksi niin voin olla tärkeä edes yhdelle ihmiselle.
Naamiona terve mieli. Jospa se aukaisi syyn tilanteesesi.
Taidankin lukea sen. Kiitos :)