Tuossa alapuolella on pitkälti ketjua siitä, millä perusteella numeroita jaellaan. Ajattelin ilmaista mielipiteeni tuota sivuavasta asiasta, joka kiusasi minua aikoinani ja kiusaa ihan varmasti monia nykykoulussakin.
Koulussa ja yhteiskunnassa kaikenlainen kimppakiva, osallistuminen ja aktiivisuudeksi naamioitu silmänpalvonta on se ainoa ja kaiken alleen jyräävä arvosteluperuste. Moni ihminen on pienestä pitäen, koko ikänsä, mieluiten asioita itsekseen miettivä ja tekevä yksilö, jonka käyttäytyminen katsotaan poikkeavaksi ja tämän vuoksi myös ei-toivottavaksi - numeroita siis pudotetaan osaamisen oikeasta tasosta parilla pykälällä. Opetussuunnitelmat ja arvosteluperusteet on laadittu pyöritellen mielessä jonkinlaista alati nyökkivää ja hymyilevää, "aktiivista ja osallistuvaa" amerikkalaista pikkumissiä, jonka taidot ovat toisarvoiset, kunhan auktoriteettiusko tai ainakin miellyttämiskyky ovat kunnossa.
Vaikuttaako katkeralta? Niinpä onkin. Todistukseni olivat alusta lukioon keskinkertaisia juuri sen vuoksi, että laumakäyttäytyminen oli minulle vastenmielistä - kaikkien yllätykseksi kirjoitin 6 ällää ja nyt minulla on se kaikkein ylin yliopistotutkinto ja työpaikka, jossa tarvitaan erittäin hyviä vuorovaikutustaitoja. Minua osaamisen arviointi väärin perustein ei siis onneksi lannistanut; lienenkö ollut sitten valmiiksi tarpeeksi ulkopuolinen.
Aikoinani opetin muutaman vuoden yläasteella. Annoin kympin, jos oppilas osasi asian. Koska opettajainhuoneessa marmatettiin siitä aktiivisuudesta, kehotin hiljaisia loisto-oppilaita miettimään vaikka omiaan tuntien aikana, mutta olemaan aina valmiita vastaamaan, jos sattuisin kysymään - yksikään oppilas ei koskaan valittanut tästä menetelmästä. Koulun parin häirikkö istui hiljaa ajatuksissaan ja sai kympin (opehuoneessa kyllä oli huulia pyöreinä), lintsaava punkkaripoika sai kiitettävän ja muutama hissukka sai myös ansionsa mukaan. Kokonaisuutena oppilaideni tulokset olivat erinomaiset, järjestyshäiriöitä ei ilmennyt eikä rehtorilla ollut mitään järjestelyä vastaan.
Aivan varmasti rikoin sekä kirjoitettuja että kirjoittamattomia sääntöjä, mutta ihan varmasti tekisin kaiken täsmälleen samalla lailla uudelleen. Enemmistö on varmasti eri mieltä, mutta enemmistöhän ei useinkaan yksilön oikeuksia kunnioita.
Koulussa ja yhteiskunnassa kaikenlainen kimppakiva, osallistuminen ja aktiivisuudeksi naamioitu silmänpalvonta on se ainoa ja kaiken alleen jyräävä arvosteluperuste. Moni ihminen on pienestä pitäen, koko ikänsä, mieluiten asioita itsekseen miettivä ja tekevä yksilö, jonka käyttäytyminen katsotaan poikkeavaksi ja tämän vuoksi myös ei-toivottavaksi - numeroita siis pudotetaan osaamisen oikeasta tasosta parilla pykälällä. Opetussuunnitelmat ja arvosteluperusteet on laadittu pyöritellen mielessä jonkinlaista alati nyökkivää ja hymyilevää, "aktiivista ja osallistuvaa" amerikkalaista pikkumissiä, jonka taidot ovat toisarvoiset, kunhan auktoriteettiusko tai ainakin miellyttämiskyky ovat kunnossa.
Vaikuttaako katkeralta? Niinpä onkin. Todistukseni olivat alusta lukioon keskinkertaisia juuri sen vuoksi, että laumakäyttäytyminen oli minulle vastenmielistä - kaikkien yllätykseksi kirjoitin 6 ällää ja nyt minulla on se kaikkein ylin yliopistotutkinto ja työpaikka, jossa tarvitaan erittäin hyviä vuorovaikutustaitoja. Minua osaamisen arviointi väärin perustein ei siis onneksi lannistanut; lienenkö ollut sitten valmiiksi tarpeeksi ulkopuolinen.
Aikoinani opetin muutaman vuoden yläasteella. Annoin kympin, jos oppilas osasi asian. Koska opettajainhuoneessa marmatettiin siitä aktiivisuudesta, kehotin hiljaisia loisto-oppilaita miettimään vaikka omiaan tuntien aikana, mutta olemaan aina valmiita vastaamaan, jos sattuisin kysymään - yksikään oppilas ei koskaan valittanut tästä menetelmästä. Koulun parin häirikkö istui hiljaa ajatuksissaan ja sai kympin (opehuoneessa kyllä oli huulia pyöreinä), lintsaava punkkaripoika sai kiitettävän ja muutama hissukka sai myös ansionsa mukaan. Kokonaisuutena oppilaideni tulokset olivat erinomaiset, järjestyshäiriöitä ei ilmennyt eikä rehtorilla ollut mitään järjestelyä vastaan.
Aivan varmasti rikoin sekä kirjoitettuja että kirjoittamattomia sääntöjä, mutta ihan varmasti tekisin kaiken täsmälleen samalla lailla uudelleen. Enemmistö on varmasti eri mieltä, mutta enemmistöhän ei useinkaan yksilön oikeuksia kunnioita.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen täsmälleen samaa mieltä .että nykyään kaiken ydin koulussa on sosiaallinen osallistuminen ja numerot tulee aika paljon sen mukaan.Suomalaiset ovat kansana laumakäyttätymisen ykkösmaa ei uskalleta olla yksilöitä vaan ajatellaan koko ajan mitä muut ajattelee musta .
Olen miettinyt samaa. Itse olin lapsena ujo, arka ja hiljainen. Silloin se oli Ok, lasten pitikin olla hiljaa. Äänekkäät ja rohkeat lapset olivat röyhkeän maineessa ja siis "vääränlaisia". Mielestäni moni vilkas lapsi sai kärsiä siitä, että oli sellainen kuin oli - ehkä touhukas, äänekäs, meluisa.
Sitten alettiin arvostaa sosiaalisia taitoja enemmän ja hupsista tilanne kääntyikin toisin päin. Nyt minusta tuntuu, että ne hiljaiset saavat tuntea olevansa vääränlaisia. Sosiaaliset taidot ovat tottakai tärkeitä, mutta ei niitä pitäisi ylikorostaa. Meitä ihmisiä -pieniä ja suuria - on niin monenlaisilla ominaisuuksilla ja taidoilla varustettuja. Mielestäni täällä on tilaa ja tarvetta kaikenlaisille, eikä kenenkään pitäisi tuntea olevansa vääränlainen.
Minulla on kolme lasta, jotka ovat nykyisen sosiaalisuusmittarin mukaan huonoja. Aika tavalla ovat temperamentiltaan samanlaisia kuin minä lapsena ja isänsä myös. Silti me ollaan pärjätty mielestämme elämässä ihan hyvin. On ammatit (meikä akateeminen ja mies opistotaso) ja ollaan saatu perheemme elätettyä. Uskon, että meidän lapsille ja muillekin hiljaisemmille on paikka ja tehtävä tässä maailmassa. Vaikka eivät rynnikään eturivissä ja ole suuna päänä ryhmätöissä.
Opiskelen viimeistä vuotta aineenopettajaksi. Olen luonteeltani aina ollut ns. tarkkailija ja aika hiljainen varsinkin tuntemattomassa porukassa. Olen kuitenkin pärjännyt hyvin ja olen valmistumassa opettajaksi vuoden sisällä.
Joskus koulussa koin jääväni äänekkäämpien jalkoihin, mutta itse kuitenkin tiesin, että olen myös arvokas ja osaava ihminen siinä missä muutkin. Vapaa-ajallani olen aina harrastanut paljon ja kouluun en kouluaikoina ihan älyttömästi panostanut. Koulu on kuitenkin aina sujunut loistavasti.
Lukioaikana aloitin valmennushommat seurassamme. Nautin ryhmän vetämistä ja se sujuu minulta kuin itsestään, vaikka siis en ole mikään löpöttäjä.
Toivon, että huomioin tulevassa työssäni niin vilkkaiden kuin hiljaisempien hyvät puolet. Kaikki ovat omalla tavallaan hyviä ja arvokkaita.
Ehkä olen joutunut elämässäni niin paljon tekemisiin ihmisten kanssa mm. harrastuksissa, koulussa, sisarusten kanssa jne. että minusta on huomaamattani kasvanut sosiaaliset tilanteet hallitseva nuori nainen. Eipä olisi uskonut, että siitä pienestä ujosta tytöstä jonain päivänä valmistuu opettaja ja hän on vielä mielestänsä valinnut aivan oikean ammatin ja nauttii työstä ihmisten parissa.
Olen siis todellakin ollut ujo ja hiljainen lapsena. Nyt kuitenkin olen saanut harjoittelussa ja sijaisena ollessani kehuja sosiaalisuudesta ja kyvystä hallita oppilasryhmiä. Olen jopa itse yllättynyt.
Taisi tulla aika sekava viesti... Joka tapauksessa haluan toivottaa oikein paljon tsemppiä kaikille hiljaisemmille ihmisille. Kyllä myös me pärjäämme hyvin tässä maailmassa. Ehkä meillä on erityinen kyky kuunnella ihmisiä ja huomioida muut. Nämä ovat myös tärkeitä sosiaalisia taitoja, ei vain se, että on suuna päänä koko ajan äänessä.
Niin opettaja tuli minustakin luokan ujoimmasta tyttelistä. Kukaan ei olisi kyllä sitä lapsuus- ja nuoruusvuosina uskonut.
Opetan ammattiaineita eli siis nuorisoa. Olen mielestäni hyvä, eivätkä työtodistuksetkaan ole olleet pöllömpiä. Uskon, että hiljaisempi persoona pystyy luotaamaan muiden tuntoja herkällä korvalla. Pelokas ei tässä hommassa pärjää, mutta hiljaisuudesta ei ole haittaa.
Jep, tätä voisi jokainen opettaja miettiä omalla kohdallaan.
Voin sanoa, että koulutuksessamme nykyään korostetaan lapsilähtöisyyttä, lapsen yksilöllisyyttä ja lapsen aitoa kohtaamista, mutta tenteistä pääsee läpi vaikka ei olisikaan omaksunut noita. On siis opettajasta itsestään kiinni, missä määrin lapsen yksilöllisyytä kunnioittaa. Myös 30:n oppilaan luokassa voi olla aika hankalaa kohdata lasta yksilöllisesti. Luokkakokojen pienentäminen olisi ihan oikeasti kaikkien lapsien etu, koska nimenomaan ne hiljaiset ja "näkymättömät" ovat niitä, jotka tässä systeemissä kärsivät jäädessään niin vähälle huomiolle.
Minulle henkilökohtaisesti on tärkeää juuri se, että en leimaa lapsia sen mukaan, miten "helppoja" he ovat minulle tunnilla. Paljon mieluummin arvioin lapsen oppimisprosesseja, osaamista sekä käyttäytymistä, kuin sitä, kuinka hyvin osaa nuoleskella. Meillä ihmispoloilla on vain sellainen vika, että me monesti pidämme ihmisiStä, jotka ovat ystävällisiä ja yhteistyökykyisiä :)
Kun sanoin, että en halua leimata lapsia, tarkoitan sillä myös niitä äänekkäämpiä ja johtajatyyppisiä lapsia. Itse olin sellainen, ja niin monesti tulin väärinymmärretyksi. Tuntuu, että vieläkin on luokkahuoneissa ideaalina kuitenkin se, että on hiljaa ja puhuu tarvittaessa. Ääripäät, eli yksinään puuhailijat ja äänekkäästi toimivat lapset jäävät molemmat paitsioon. Äännekkäät leimataan häiriköiksi ja hiljaiset yhteistyökyvyttömiksi.
Eräässä kandidaatintutkielmassa eräs opettajaksi opiskelija teki tutkielmansa koulun ihanneoppilaasta. Hän sanoin, että siihen millaisena opettaja näkee unelma-oppilaan, vaikuttaa kovasti se millainen opettaja on itse (ja ollut alakoulussa). Jos OKL:iin vaaditaan Eximian - Laudaturin ylioppilastodistuksia, voidaan vain miettiä ovatko nämä koulumenestyjät itse olleet näitä hiljaisempia lukutoukkia vai äänekkäitä "häiriköitä". Onneksi hyvät paperit voi äänekkäällä olla aivan yhtä hyvin ;)
Sanoisin, että hiljaista lasta rangaistaan kuitenkin vielä vähemmän, kuin äänekästä lasta rangaistaan. (puhun nyt siis todistuksen numeroista). Suunta on menossa kuitenkin siihen, että äänekkään lapsen kouluelämä helpottuu pikkuhiljaa. En kuitenkaan usko, että samalla hiljaisen lapsen kouluelämä vaikeutuisi. Uskon, että muutokset kielivät lähinnä yksilöllisyyden arvostamisen lisääntymisestä.
Anteeksi, mutta ei arvosteluperiaatteesi siellä yläasteella nyt kovin yksilölliseltä kuulostanut. Osaamisesta se numero tulee edelleen. Voit tarkistaa asian perusopetuksen arviointiohjeista.
En oikein ymmärtänyt mikä oli tarkoitushakuisen kirjoituksesi sanoma. Miksi häirikkö ei voisi saada opettamastasi aineesta kymppiä, jos osaa asian? Kerroithan, että sinun tunneillasi järjestyshäiriöitä ei esiintynyt.
Jollakin tavalla osaaminen täytyy kuitenkin osoittaa, koska sitä ei naamastakaan näy. Yksi osoittaa sen yhdellä tavalla ja toinen toisella tavalla. Tärkeintä on antaa juuri se arvosana, joka kertoo oppilaalle itselleen osaamisen tason.
Minusta tuntuu, että olet antanut arvosanoja vähän muustakin kuin aineenhallinnasta. Oletko ihan varma, että et palkinnut oppilaita myös luonteenpiirteistä? Et mainitse niitä aktiivisia lainkaan. Oletko ajatellut, että aktiivisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat luonteenpiirteitä siinä missä muutkin? Aktiivisuus ei välttämättä ole silmänpalvontaa eikä hiljaisuus yksilöllisyyttä.
Olet jo ohittanut kouluiän. Olisiko nyt aika katsoa eteenpäin eikä taaksepäin?
Et tainnut ymmärtää lukemaasi ollenkaan. Aihe ei ollut "häirikön arviointi" eikä "aktiivisen arviointi" vaan hiljaisten, itsenäisten oppilaiden rankaiseminen antamalla osaamisen tasoa alhaisempia numeroita. Väännän siis sinulle rautalangasta - lue nyt rivit äläkä niiden välejä; älä myöskään lisäile tyhjiin kohtiin omia luulojasi.
Ideaali oppilas on arviointiohjeiden mukaan aktiivinen, viittaileva, osallistuva ja tekee mielellään ryhmätyötä. Tällainen saakin sen kympin, jos hallitsee asian. Myös turhan paljon möykkäävä oppilas ("häirikkö") saa sen kympin, jos vain täyttää nuo vaatimukset ja hallitsee asian. Ei ongelmaa. Luonnostaan hiljainen taas saa tyytyä kahdeksikkoon kympin sijasta, jollei pysty puristamaan itseään tuohon mainitsemaani pikkumissin muottiin - monelle tämä on lähes tai täysin mahdoton käyttäytymismalli. Oppilas, joka seuraa tilannetta, hallitsee asian ja on kiinnostunut ympäristöstään, mutta pitää luonteensa mukaisesti kätensä alhaalla ja suunsa kiinni, ansaitsee mielestäni kympin ilman mitään mutinoita.
Tunnut pitävän kovasti yleistyksistä - yleistäjiltä jäävät marginaalit ja ne reuna-alueiden ihmiset ja oppilaat usein täysin näkemättä. Nenä pois sieltä arviointiohjeistuksesta ja silmät auki.
Kun puhut pikkumissistä, niin puhutko lapsen ulkoisesta olemuksesta ja vieläpä nimenomaan tytöistä - poikiahan ei taideta sentään misseiksi kutsua...? En ymmärrä sanavalintaasi ollenkaan.
Viitataan alati nyökkäilevään ja hymyilevään, "aktiiviseen ja osallistuvaan" lapseen. Ei ole kysymys ulkonäöstä tai sukupuolesta vaan ihannoidusta käyttäytymismallista. Oletkos koskaan nähnyt USA:n etelävaltioissa suosittuja lasten kauneuskilpailuja? Luontevaa hommaa...
Numerot pitäsi tulla paljon nykyistä raaemmin ihan kylmän osaamisen perusteella.
Opettajat ovat suojanneet selustansa tosi taitavasti. Todistuksen arvosana voi heittää ihan helposti parillakin numerolla siitä mikä on koemenestys, kun numeroa voi perustella tuntiaktiivisuudella ja jopa huolellisuudella.
Lisäksi on jarrusysteemi, jonka perusteella arvosanaa muutetaan vain yhdellä numerella kerrallaan.
voi jeesus miten tyhmää, onneksi et ole enää opettaja! Koulun tehtävänä on kasvattaa yhteiskuntaan kansalaisia, se on ihan yks hailee mitä ne lapset niistä ASIOISTA oppii. Paljon paljon tärkeämpää, että he oppivat opiskelemaan, toimimaan ryhmässä, tekemään keskenään yhteistyötä ja olemaan ja käyttäytymään sosiaalisesti erilaisissa tilanteissa ja yhteisöissä. Osallistumaan, jakamaan ja kuuntelemaan jne. Koulussa ei niinkään arvostella sitä mitä oppilas osaa vaan mitä hän TEKEE. Kaikki oppivat jossain vaiheessa peruskoulun asiat, mutta se on aivan toisarvoista. Tämän sanoo oikeastaan OPS, ja/tai ainakin sen henki. "On sama mitä jossakin aineessa opetetaan, tärkeämpää on se miten opetetaan".