Raivoava 3,5v

No perskuti,kyllähän noita raivoajia on tullut nähtyä sen verran monta kertaa ja hyvin ovat pärjänneet elämässä.Kyllähän se ottaa varmasti 3,5vuotiasta päähän jos ei vielä ymmärrä kaikkia asioita ja häntä ei tule ymmärretyksi.
Tulisi hyvinkin tarkkaan selvittää päiväkodissa millaisessa tilanteessa raivari on tullut ja kauan kaikenkaikkiaan kestänyt?Neurologillekin on syytä kääntyä jos raivarit jatkuvat holtittomina eikä tiedä kuinka tulisi toimia.Hän nyt kuitenkin tietää sairauksista kaikenlaista ja voi todetakkin hyvinkin nopeasti että niin..teillä on aika sähäkkä pimu tai sitten voi löytyä syy,jolle teidän lapsi on täysin syytön.Ihmiskeho on kuitenkin niin kummallinen että se reagoi täysin väärästäkin päästä vaikka vika olisi toisessa.
Luulenpa että tyttöenergia voi kuitenkin olla se syy ja känkkäränkkä...päiväkodeissa on kuitenkin ne omat käytännöt ja lapset joihin ollaan totuttu.Jos teidän tyttö yltyy puremaan,satuttamaan itseään tai muita,niin silloin olisi hyvä syy mennä neurologille,hän kyllä passittaa teidät sitten psykologille ja sitä rataa.

Meillä kolmevuotias on sellainen joko/tai-lapsi. Mielentilat vaihtuvat nopeasti, joko hän on hirveän hyväntuulinen tai sitten hyvin kiukkuinen. Tuntuu että sellaista välimuotoa ei ole.

Silloin kun näen tilanteen olevan siinä pisteessä ettei kontaktia saa, otan syliin, ja pidän siinä. Sitten kun raivo laantuu, niin ollaan vaan sylikkäin hetken aikaa. Yritän myös antaa eri tunteille sanoja, esimerkisi: tiedän, että sinua harmittaa tms. Lapsi kun ei oikein itse vielä osaa tunteitaan tunnistaa. Tämä on meillä tepsinyt, raivarit kun ovat ihan kamalia, ja tulevat usein tosi yllättäen, aina en edes tiedä mikä meni väärin. Niihin liittyy myös rajua päänhakkaamista.

Alussa yritin puhua järkeä, rauhoittaa, käyttää jäähypenkkiä ym juttuja.

Meillä kyllä ollaan neurologian polin asiakkaita, sieltä olen saanut hyviä konsteja paljon. Samaa käytöstä on ollut jo tosi pienestä asti, aika ajoin vaan eri määrä. Saattaa mennä kaksikin kuukautta, ettei yhtään raivaria ole. Sitten vaan ykskaks se alkaa taas. Mitään varsinaista diagnoosia ei ole, kolmevuotias on aika nuori vielä. Tutkimuksia kuitenkin on tehty, niillä on kartoitettu kielen kehityksen tasoa, motoriikkaa ja yleisiä taitoja. Ei niistä varmaankaan mitään haittaakaan ole. Voit huoletta ottaa lääkäriin yhteyttä, hän sitten arvioi tutkimusten tarpeen. Muutama isompi raivari muutaman kuukauden sisään voi selittyä kyllä muillakin tekijöillä, mutta tilanteen seuraamisesta ei ole mitään haittaa. Neurologisiin tutkimuksiin on pitkät jonot, niissä voi vierähtää hyvinkin yli vuosi. Prosessin voi myös aina keskeyttää. Mutta jos ongelmia on oikeasti, niihin olisi hyvä päästä ennen kouluikää puuttumaan, se tulee yllättävän nopeasti eteen. Meillä esikoisen tutkimusprosessi kesti niin, että kuusivuotiaana tuli sitten diagnoosi. Ensimmäiset huolet päiväkodista tuli tuossa kolmen tietämillä. Meillä on tosin hänellä ongelmat erityyppisiä, kuin tällä raivoajallamme.

Hei! Ilmeisesti en ole yksin pelkojeni kanssa. Meillä myös tyttö 3,5v ja sama ongelma. Tosin meillä raivarit saattavat kestaa parikin tuntia...Tyttö ei saa tahtoaan läpi jossain asiassa, jää hokemaan asiaa vaikka sanoisin mitä ja loppujen lopuksi vaatii minua pyytämään häneltä anteeksi kun olen tehnyt hänelle pahan mielen. Puhuminen ei auta; päiväkodissakin ovat huomanneet että tyttö on aika "voimakastahtoinen" ja tavanomaiset keinot puhuminen ym. eivät auta. Tyttö onkin ollut ihan vauvasta asti paljon huomiota vaativa, vilkas ja kelpuuttanut vain minut hoitajakseen. Aresti omassa huoneessa raivarin sattuessa ei auta (ovi laitettava lukkoon sillä ei muuten pysy huoneessa!), vaan hajottaa paikat, huutaa, hakkaa itseään seiniin ja satuttaa itseään. Ihan hillitöntä ja pelottavaakin, kyllä siinä alkoi jomietityttää onko joku asperger tms. kysesä. Toisaalta tyttö on osaava ja sosiaalinen, päiväkodissakin kehuvat miten ryhmän nuorimpana pysynyt alusta saakka hyvin muiden mukana ja osaa juttuja, halutessaan reipas ja iloinen (enimmäkseen).
Itse olen "diagnosoinut" raivareiden johtuvan monista muutoksista, jotka vähän ajan sisään on tulleet. Ero tytön isästä (on isänsä luona kyllä joka toinen vkonloppu mielellään), uusi isäpuoli (jonka kanssa kyllä tulee toimeen), muutto uuteen kaupunkiin ja ero kavereista, päivähoitoon meno, pikkuveljen syntymä...Reilun vuoden sisään taitaa olla niin paljon uutta että aikuisellekin olisi ihan tarpeeksi. lisäksi kun tyttö on aina ollut huonosyöntinen, nyt syöminen meni siihen, että puolikkaalla maitolasilla saatettiin mennä koko päivä! Ei auttanut mikään, kun neiti totesi ettei oo nälkä! Sama juttu päivähoidossa. Silloin tietysti verensokerikin laskee ja itsestäni tiedän että onhan sitä pahalla tuulella. Aloin antamaan Sana-solia että saa edes jotain vitamiinia, ja sillä kai sitten ruokahalukin parantui. Ja muutenkin neiti on paremmalla tuulella.
Mutta niistä raivareista. En usko että teilläkään välttämättä on mitään sen vakavampaa, kuin ikään kuuluvaa "rajojen hakua". Ainakin kannattaa miettiä ensin onko kotielämässä tullut mitään muutoksia, jotka saattaisivat vaikuttaa? Itse kokeilin kerran tytön alkaessa kiihtymään ottamalla syliin ja puhumalla rauhallisesti, siis pidät hellästi mutta lujasti ja selität asian. meillä tilanne laukesi siihen. Itse kokeilin arestia aiemmin kun ajattelin että tyttö on vain pahansisuinen. Mutta kuulin, että sylissä pito voisi olla parempi, kun lapsi kokee turvaa ja rajoja hakiessaan olonsa hylätyksi jos laitetaankin arestiin. meillä ainakin taisi olla niin. Mutta jaksamista sulle ja täytyy vaan yritää jaksaa näiden sähikäisten kanssa ja ajatella että puolen vuoden päästä tilanne voi olla jo ihan toinen... :)

Meillä myös 3½-vuotias tyttö saa huutokohatuksia. Huutaa ja raivoaa lattialla ja hakkaa yleensä jalkoja maahan tai heittäytyy kokonaan maahan kiemurtelemaan. Joskus minulle jää jopa epäselväksi raivarin syy. Jos koitan hänelle raivon aikana puhua, esim kysyä mistä nyt kiikastaa, huuto vain pahenee. Niinpä olen anatanut huutaa kohtauksensa loppuun ja puhun vasta sitten. Kahta tuntia ne eivät onneksi koskaan ole kestäneet, ehkä kymmenen-kaksikymmentä minuuttia.
Sitten tyttö on taas kuin itse aurinko, alkaa kirkaalla äänellään kertoa jotain leikkiään tms. Olenkin usein jättänyt koko raivokohtauksesta puhumisen sitten siihen, ja jatkanut hänen kanssaan keskustelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nämä raivarit ovat ilmiselvästi jotain, mille lapsi ei itsekään mitään mahda, vaan ne on vain läpikäytävä. Siksi on ehkä turha aina muistuttaa koko asiasta, ellei lapsi itse jostain syystä erikseen halua.

Olin suunnilleen samanikäinen kuin lapsesi, kun aloin saamaan kauheita raivokohtauksia; huusin ja itkin lattialla. Minut nostettiin tyhjään huoneeseen ja huusin siellä sen aikaa kunnes tuli pissa housuun :) Äidille ja isälle ehdotettiin että mut pitäs viedä johonki terapiaan. Ei mua viety ja eipä sen kummempaa. Nyt oon ihan normaali neiti 14. :)