Kävin jo alkuviikosta sairaalassa pienen vuodon takia (kun ne olivat pelotelleet ensin puhelimessa puolikuoliaaksi että nyt se on mennyt kesken ja pitää kaapia) ja silloin sitten nähtiin elävä sikiö oikeassa paikassa ruudulla ja myöskin syke.
Nyt kuitenkin eilen alkoi sattumaan aivan hirveästi alavatsaan ja vuoto lisääntyi, eikä se enää ollut pelkkää ruskeaa pientä vaan punaista, ihan niin kuin kuukautiset mutta ehkä vähän niukemmat edelleen.
Eli nyt onkin kysymys että pitäisikö taas mennä jonottelemaan päivystykseen koko päiväksi vai hengata vaan kotona ja odottaa siihen ensi viikkoon kun on tarkastuskäynti. Eihän ne mitään voi asialle kuitenkaan tehdä jos nyt käynkin. Surettaa vaan jos se pieni ei jaksanutkaan elää.
Olisi kyllä hienoa jos kotonakin olisi ultralaitteet niin ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa
Nyt kuitenkin eilen alkoi sattumaan aivan hirveästi alavatsaan ja vuoto lisääntyi, eikä se enää ollut pelkkää ruskeaa pientä vaan punaista, ihan niin kuin kuukautiset mutta ehkä vähän niukemmat edelleen.
Eli nyt onkin kysymys että pitäisikö taas mennä jonottelemaan päivystykseen koko päiväksi vai hengata vaan kotona ja odottaa siihen ensi viikkoon kun on tarkastuskäynti. Eihän ne mitään voi asialle kuitenkaan tehdä jos nyt käynkin. Surettaa vaan jos se pieni ei jaksanutkaan elää.
Olisi kyllä hienoa jos kotonakin olisi ultralaitteet niin ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mä suosittelisin käymään. Onhan se totta, ettei asialle mitään voi - jos se on mennäkseen kesken, sehän menee - mutta omakohtaisella kokemuksella on kuitenkin paljon helpompaa elää totuuden kanssa kuin epävarmuuden. Keskenmeno koskee henkisesti ihan järjettömän paljon, kuin sydäntä revittäisi rinnasta, mutta ainakin tietää varmasti, eikä elättele "turhia toiveita".
Toivotaan, että pikkuisesi on kunnossa! (omani lähti enkeliksi kaksi viikkoa sitten...)
Minulle on nyt tullut kaksi keskenmenoa peräkkäin. Toinen maaliskuussa 06 ja toinen viime viikolla. Eilen olin kättärillä kohdun tyhjennyksessä. Ensimmäinen keskenmenoni alkoi kuten kuvailit, mutta odotin-nöyrästi-ekaan ultraan, jossa näkyi että alkio oli kuollut viikolla 8 ja jotain. Tälle toiselle kävi samoin, mutta olin jo naistenklinikan asiakaana kun oli vuotoa alusta asti. Nykyään tiedämme niin varhain olevamme raskaana, ainahan näitä on tullut. Nämä ovat niitä asioita, joille emme kertakaikkiaan mahda mitään. Luoja kiitos meillä ei ole ulrtaa kotona, muuten suunnittelisimme elämämme vieläkin tarkemmin. Odotus on raskasta, mutta jos sinulle on annettu jo uusi aika, odota sitä ellei tule kovia kipuja. Näin ne neuvovat gynepoliltakin jos sinne soitat. En tiedä kuinka pitkälle raskautesi on, mutta varsinkin näissä alkuraskauden km en puhuisi enkelivauvoista, kyse oli omalla kohdallanikin sentin kokoisesta solupallosta, ei vauvasta. Mielestäni se on kohtuullista sillä täällä on niitäkin, jotka ovat todella menettäneet vauvan.... Jaksamista!
raskautta ja pienokaista jo pitkään ,voi hyvinkin ajatella että on vauvan menettänyt.Suruprosessi voi olla ihan sama riippumatta raskauden kestosta.ja menetys on hyvin yksilöllistä.Esim jos sinä koet menettäneesi vain pelkän solupallon ,mikäs siinä.Me odotettiin vauvaa 6 vuotta ja kun menetimme pikkusen 12 vkolla ,ei se todellakaan ollut meille mikään solupallo ,vaan ihka oikea enkelivauva.se taitaa olla sit eri asia jos ei ole mitään ongelmia raskautumisessa,vaan voi saman tien laittaa uuden solupallon alulle .
joo, hyvähän minun on rehvastella solupalloineni, kun näemmä tulen raskaaksi kun puoliso konttaa yli yöllä vessaan mennessään. tarkoitin yleisellä tasolla, että ajan henki on se, että ehdimme kiinnittää itseemme niin paljon huomiota, että keskenmenotkin (joita varmasti ollut kautta historia) joskus pikkasen liikaa meteliä nostattavat. Minun asteikolla raskauden puolivälissä tai loppupuolella menetetty sikiö olisi raskaampi. Valtaosahan näistä alkuraskauden keskemenoista on luonnonvalintaa. Muut jokainen taaplaa tyylillään. Itse suhtauden asiaan "mummon" arvopohjalta. Mummolla 10 lasta, pientila ja sodan aikana saattoi tulla vaikka 40 km:n hiihtokeikka jotta sai tuokkosen sokeria. Siellä ei ollut aikaa pohtia solupalloa.
Olen siis tämän ketjun aloittaja ja pienokaisemme ei selvinnyt. Eilen tuli keskenmeno ja olen täysin surun murtama. En olisi ikinä ikinä uskonut että tämä voi sattua näin paljon.
Joten se, että Sinä et ajatellut omaa pientäsi kuin "solupallona" ei tarkoita että me muutkin niin näkisimme. Oma pienokaisemme oli kyllä ihan oikea tuleva ihminen vaikka viikkoja ei vielä monia ehtinyt tullakaan. En näe miksi se eroaisi niiden surusta jotka menettävät pienensä pari viikkoa myöhemmin. Aivan varmasti kipu ja kaipaus ovat todellisia molemmissa tapauksissa.
Joten jos ei arvoteta lasten menetyksiä.
Harmillista,
Mutta jos lohduttaa niin et ole ainoa. Puhuin juuri naapurin kanssa. Kymmenen raskautta, viisi lasta. Raskaimpina oli kokenut ne, joissa (kaksi kertaa) oli vauva kuolllut synnytykseen. Eli jos itse saan valita, jota en elämässä todella saa, otan mieluummin tämän alkuraskauden menetyksen, joita siis minulle nyt tullut kaksi kertaa peräkkäin ja tällä kertaa meni identtisten kaksosten alku. Itse saan pääni pidettyä paremmin kasassa kun ajattelen solupalloa, joka on kahvipavun kokoinen, kuolleen vauvan synnyttämisestä joutuisin lataamoon.
Toivottaa eräs,myös saman läpikäynyt kanssasisko.Näitä kirjottajia on täällä joka lähtöön,ja aina löytyy näitä tässäkin ketjussa kirjottavia toisin ajattelijoita.
Minkä taakseen jättää ,sen edestään löytää ,sanoo sananlasku ,joka saattaa tulla eteen ihmisellä joka ohittaa olkaa kohauttamalla tälläsenkin monelle aika ison asian asian kuin keskenmenon.Maalaisjärkeen ja mummoperimään vedoten..Mitäs tämä on sen rinnalla mitä kautta aikojen naiset on joutunut läpikäymään...Oikeestaan tollanen arkirealismi on suorastaan ihailtavaa.Minusta vaan tuntuu että asian ohitus silmät ummessa kertoo vaan siitä ettei uskalla edes käydä menetystä läpi.Ja kyllä useimmille se oma menetys on iso menetys .Ei kai sitä voi ajatella siinä tilanteessa ,että mitäs tässä ite suremaan ,koska naapurissa on vielä isompi suru.Tämä ei ole mitään siihen verrattuna...
Meidän perhe suri pitkään meidän pienen menetystä.Ja tavallaan pienellä on aina pienenpieni paikka sydämessämme.Ja pieni enkeli kirjahyllyssä.Eikä kyllä tulis mieleenkään ajatella ihmisen alkua pelkkänä solupallona.
lueskelin sattumalta tätä keskenmeno palstaa.
Liikutuin lukiessani tätä keskustelua.
Olen todella pahoillani puolestasi ja toivotan sinulle voimia!
Olen sitä mieltä,että odottava äiti alkaa heti "täyttymään"äidinrakkaudella ja keskenmenon sattuessa tämä rakkaus menttää kohteensa ja se tuntuu sietämättömän kipeeltä.
Kukaan ei voi mennä arvioimaan toisen puolesta,kuinka suuri tai pieni surn pitää olla.
(Meitä on moneksi ja voihan olla,että joku ei täyty tällä rakkaudella alkuraskaudesta,ja se hänelle suotakoon).
Ja vielä mummoista;
omallani oli 16 synnytystä.3 lasta kuoli vauvana.
Mutta koskaan hän ei vähätellyt toisten suruja ja menetyksiä elämässä.
Kylläpäs mamma 76 sain nyt keskutelua aikaan väittämällä että alle 8-viikkoiset tai sitä nuoremmat alkiot eivät olisi vauvoja. Ihmeellistä kuinka lääketiedekin laahaa sitten niin jäljessä, että esim. lääkkeellisiä rakkauden keskeytyksia tehdään tosta vaan, vaikka kyseessä on vauva. En ole missään vaiheessa sanonut että olisin olkia kohauttamalla asiaan suhtautunut. En vain tee tästä elämää suurempaa kipua, koska voi tulla isompikin suru vielä eteen. Tai minun mittakaavassa. Teemme nämä arvopohjalta ja varmaan elämänkokemuksemme jne vaikuttaa siihen, kuinka asiaan suhtaudumme. Minulla on 4-vuotias ihana poika, jota rakastan ja toivon todella saavani lisää lapsia. Ja edelleen korostan, että mikäli voin valita, otan jatkossakin keskenmenon tässä alkuvaiheessa, en raskauden mennessä pidemmälle. Mutta näitä emme voi valita. Minulla on ihana mies, ihana koti ja elämä mallillaan muuten, silloin näistäkin elämän kipukohdista selviää.Syytä näihin ei näihin alkuraskauden keskenmenoihin saa tietää ja ehkä taas jotain lääketieteenkin olkaakohauttavasta asenteesta kertoo se, että näitä pidetään niin yleisenä, että näitä aletaan tutkia vasta kolmannen keskenmenon jälkeen.
olen sun kanssan mamma. tää keskenmeno-surujuttu saa jo koomisia piirteitä. eräskin kirjoitti (eri palstalla) joutuneensa psykiatrin hoitoon km:n takia. siis ihan oikeesti, jos on ekasta viivasta jo suunnitellut lapsen elämän aikuiseksi asti, voi olla aika vaikeeta hyväksyä, ettei me ihmiset päätetä sitä kuka saa elon lahjan ja kuka ei. niin ja sit ne abortit, sillon se 'vauva' saa mennä kun olisi vaan vaivaksi!
Ymmärrän täysin mitä mamma 76 tarkoittaa. Joka paikassa omaa napaa tuijotetaan ja on aikaa pohtia itseään joka käänteessä. Ehkä ennen oli paremmin tässä suhteessa ja naiset vahvempia. Minulla on neljä lasta ja aluksi näytti siltä ettei onnistu alkuunkaan kun tuli keskenmeno toisen perään. En niistä kuitenkaan hoitoa tarvinnut ja hyvä niin. Nyt riittää elämää talossa....
saattaa jossain elämän vaiheessa joutua turvautumaan psykiatrin apuun ,sinäkin mahdollisesti,jossain elämän vaiheessa.Heko heko kyllä sit naurattaa.Onko koomista turvautua henkiseen tukeen tuossa tilanteessa?? Aika lapsellisesti tokaistu. Tekisi mieli kysyä minkälainen on oma keskenmeno kokemuksesi.Onko sitä edes?
Ja mitä ihmettä toi abortti toteamus tässä kirjotuksessa teki?
No lopullinen johtopäätös tästä asiasta on nyt se ,että surraan me surkeat ja heikot mährystelijät olemattomia ns.vauvojamme ihan hyvällä omalla tunnolla.Antaa näiden kovanahkaisten mennä porskuttaa ja pistää vaan samantien uudet solupallukat itämään. Jos se on niin simppeliä teille..
Jollekin kun se mitätön kesken mennyt rääpäle saattaa olla se ainut lapsi minkä ikänään on alulle edes saanut.Ja monet eivät saa alulle yhtään mitään,ikinä..
Lapsi on monelle nykyyään semmoine hankinta muiden joukossa ja heti kun on kaksi viivaa testissä pohditaan mites sitten koulussa, syökö kasvisruokaa. Mamma 76 puhut järkeä! Kyllä Suomen lääketiede on niin korkealla tasolla, että heidän luokituksensakin mukaan 8 viikkoiset ja alle sen eivät kyllä vauvaksi lukeudu, vaikka kuinka haluaisimme. Siitähän se solupallosta alkaa kehitys, tai voihan se vielä joihinkin koteihin haikara piipun päälle nyytin tuoda. Sitten kun aborttia tehdään kun ei ole vielä muut projektit valmiita vauvaa varten (ura, talo jne jne) niin ei sitten enää vauvasta puhuta vaan solupallot saa mennä. Onneksi on vielä reipasta maalaisjärkeäkin olemassa. Ei ois Suomi itsenäinen tällä nykyasenteella jos emännät valittais omia murheitaan yhtä paljon kuin nykyään kun ovat niin helvetin harvinaislaatuisia otuksia kaikki!
lukea rivien välistä,ymmärtäisit mistä tässä keskustelussa on ollut kyse.Siis ei siitä että ihmiset järkyttyvät kun saavat keskenmenon,KOSKA ovat suunnitelleet jo lapsen "aikatauluunsa ja elämäänsä".Vaan kyse oli siitä saako menetystä surra oikeana menetyksenä? Elämähän ei ole koskaan itsestään selvää ,eikä varsinkaan meidän omissa käsissä.Toisia keskenmeno vain hetkeksi pysähdyttää ja toiset käyvät asiaa läpi pidemmän kaavan kautta.Paljolti varmaan riippuu omasta elämäntilanteesta tuo suosta nouseminen.Jos perhettä ja lapsia ympärillä,elämä vetäsee nopsemmin mukaansa ja jos hiljasempi koti ,toipuminen varmaan verkkasempaa.
Uskomatonta lukea siitä kenen suru on suurin. Näköjään toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä. Itselläni on kahdeksan vuoden yritys hoitoineen saada lapsi ja kolme keskenmenoa alkuvaiheesta kahdeksanteen viikkoon. Olen surrut kaikkia mutta silti ne ei ole varmasti ole tuntuneet samalta kun ystäväni synnytti ja vauva kuoli kahden päivän ikäisenä. Olet aivan oikeassa mamma.. että sitä surua ei voi ymmärtää..en edes minä joka olen totisesti surrut omaa tilannettani. Olen samaa mieltä että varmasti jos joudun valitsemaan menetänkö vauvan alkuvaiheessa vai ihan lopuksi niin valitsen alkuvaiheen, koska siitä loppuvaiheesta ei selviä koskaan! Te, jotka olette sitä mieltä että seitsemän viikon ikäinen "lapsi, enkeli tai solupallo" tuo saman surun kuin elämään valmis vauva, onko teillä kokemuksia näistä. Jos ei niin varmaan ei kannata verrata. Olen seurannut hautajaisia myöten perheen surun ja kyllä oma lapsettomuutenikin tuntui vähäiseltä. ..
Että näin...
Minäkin kuuluun siihen porukkaan, joka ei yrityksestä huolimatta ole onnistunut saamaan omaa lasta. Minulla on lukuisia keskenmenoja, osa edennyt pidemmälle, osa mennyt kesken heti alkuun. Elämme hyvin itsekkäitä aikoja ja suunnittelemme elämämme, näkyyhän se näilläkin palstoilla kun "oviksia lasketaan et milloin kannattaa pupuuilla". Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että mielestäni on jopa brutaalia puhua alkuvaiheen keskenmenossa enkelivauvoista, mielestäni se todella loukkaa niitä, jotka ovat joutuneet sen kammottavan todellisuuden kanssa tekemisiin, että vauva on kuollut. Eli hyvät kanssasisaret, suhteuttakaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Joku viisas sanoi, että nykyisessä yhteiskunnassa vain syntymä ja kuolema ovat niitä asioita, joita ihmiset eivät voi edelleenkään suunnitella. Ja se näyttää tuottavan vaikeuksia, kun todella nostetaan isoa juttua parin viikon raskauden jälkeen koetusta keskenmenosta. Itse olen jo sen ikäinen, että vauvahaaveet on täytynyt haudata, mutta nautin sisarusten lapsista. Minulle ei omaa lasta suotu.
Ehkäpä tämä kyseinen tapaus, joka on psykiatrin hoitoon joutunut, on jo pidempään toivonut ja yrittänyt lasta, ehkä kokenut useammankin keskenmenon (???), ja kokenut asian niin raskaana, ettei yksinkertaisesti itse jaksa. Ja mun mielestä ainakin se on helvetin hienoa, että pystyy hakemaan apua, eikä jää yksin tuskansa kanssa!
Ja kukahan on väittänyt, että ekasta viivasta asti suunnitellaan lapsen elämä aikuiseksi asti? Tuskinpa kukaan miettii tosissaan edes ensimmäistä vuotta sen kummemmin.
Itse sain (siis jouduin kokemaan) keskenmenon vain neljä päivää raskaustestin jälkeen, ja vaikka olin muistuttanut itseäni aika ajoin, että keskenmeno on erittäin mahdollinen, silti se koski äärettömän paljon. Niin paljon, että yhä vieläkin (huiman kuukauden keskenmenon jälkeen) itkettää silloin tällöin. Harvemmin se itku kuitenkaan enää pääsee valloilleen. Ensi yrittämälläkin raskaaksi tulin, minä onnellinen. Ja nuorikin olen, vasta 20 täytän. Kuinkahan ihmeessä kehtaankin myöntää, että suren niin paljon tälläistä "solupalloa"...?
Siitä abortista vielä... Onkohan mieleesi sattunut kertaakaan sellainen pikku juttu, että ehkäisy saattaa pettää tai joutua raiskatuksi? Myönnetään, surullisen pieni osa näistä johtuu, useampi tapaus lienee oma ja kumppanin huolimattomuus ehkäisyssä.
Olen pahoillani siitä, ettet ole saanut omaa lasta, varmasti asia surettaa sua ihan järjettömön paljon, mutta miksei nää arvon ladyt sais surra niitä alkuraskaudenkin keskenmenoja niin paljon kuin ne heitä surettaa? Ehkä heistäkin osa on sellaisia, jotka tulevat vielä kokemaan keskenmenon toisensa jälkeen, eivätkä tule koskaan saamaan lasta. Eikö ole parempi surra suru silloin pois, kun se vielä on tuore, ettei se jää mieltä painamaan, eikä kasaudu suureksi möykyksi sydänalaa kalvamaan...???
Niin, tuli vaan tässä mieleen, että eiköhän tuokin loukkaa meitä alkuraskauden keskenmenon kokeneita vähintään yhtä paljon, että sitä vähätellään. Itse sorrutte siihen toisten tunteiden vähättelemiseen, vaikka nää asiat todellakin on jokaiselle henkilökohtaisia, eikä millään tapaa verrattavia. Me annetaan "oikean vauvan" menettäneiden surra kaikessa rauhassa, antakaa tekin meidän surra "solupallojamme" kaikessa rauhassa. Kiitos.
Ja mieti mitä sulle on oikeasti tapahtunut? Onko aihetta tehdä asiasta näin suurta?
Mintsa72!! Upeasti ajateltu!! Samoin mamma...
Täällä näköjään verrataan jo "kynnet verellä" kuka saa mitäkin tehdä.. Te muut, eihän tässä ole teitä suremasta estetty ..? Vai oliko...??
Eiköhän ole parempi kun jokainen käy läpi omia surujaan rauhassa eikä kilpaile kenen suru on suurin?? Vaikka itse olen käynyt läpi vaikka ja mitä niin ihme vaan! Ei mulla ole kamalaa "hehkuttamispakkoa" siitä, miten kamalaa se oli ja miten suren. Kuitenkin se suurin kyynel on itketty oman miehen kanssa vaikka lähelllä on paljon ystäviä jotka auttavat. Tottakai se riipaisee mutta elämä jatkuu!!
Ihan kuten muutkin surut, saman vaiheen käy läpi ellei ole tarvetta saada muuta huomiota asiaan liittyen!
Kaikki siis itkeköön kyyneleensä rauhassa!
Minä sain keskemenon viikolla 10, siitä on nyt reilu kuukausi. Kun olen tässä omaa suruani tutkiskellut, niin täytyy tunnustaa, että melko pitkälle minä suren itseäni enkä sitä vauvaa. En edes osannut ajatella sitä vielä vauvana, yksilönä. Vasta se oli sellainen varovainen haave ja toive.
Minä suren sitä että en saa näyttää ihanalta pyöreän mahan kanssa. Suren sitä etten saa olla maailman paras äiti vaikka niin kovasti haluaisin. Suren ja raivoan sitä, että kaveri toisensa jälkeen ilmoittaa raskaudestaan kun sen piti olla MINÄ.
Mutta en osaa surra sitä nimenomaista vauvaa, laitella enkeleitä tai sytytellä kynttilöitä.
Jokainen tyylillään tietysti, minun suruni on hirveän itsekästä.
mitäs hemmettiä säkin (ja te kaikki muut) puututte siihen, että me alkuraskauden keskenmenon kokeneet surraan, jos kaikkien kerran pitäisi saada surra rauhassa? Voi tsiisös...