Olen 26-vuotias yliopisto-opiskelija.
Olen kerran ollut kihloissa (19-vuotiaana, umpirakastuneena). suhde oli hyvä, mutta tajusin olevani liian lapsi sitoutumaan lopullisesti. Sovimme erosta ystävinä.
Aloitin opiskelun. Vietin nuoruuteni sinisilmäisenä seikkailijana (useita miehiä, opiskelua ulkomailla, kivuliasta itseni etsintää!)
Valmistuin ammattiin ja sain houkuttelevan työpaikan kasvavan yrityksen johtajattaren oikeana kätenä. Samanaikaisesti otin vakavan askeleen eteenpäin, vuoden kestänyt seurustelu muuttui avoliitoksi. Koin paineet kutenkin liian raskaana, sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja jäin kuuden kuukauden sairaslomalle. Kävin terapiassa ja sain masennuslääkkeet ja diagnoosiksi "vaativa persoonallisuus". Tarkoittaa sitä, että en laske itseäni siitä, missä aita on matalin, vaan vaadin itseltäni "liikaa". (Selvisipä syy hyviin kouluarvosanoihin! :) Ammattilaisten mukaan hyödyin terapiasta paljon, koska olen "älykäs" ja "teen töitä oman hyvinvointini eteen" ja "osaan pohtia asioitani analysoiden".
Kunto koheni, aloitin työharjoittelun kasvatusalalla ja sain arvostusta työkavereilta. Luottamus omaan osaamiseen kasvoi. Suunnittelin uusien opintojen aloittamista toisella paikkakunnalla. Avomies ei halunnut muuttaa, joten olin lähdössä yksin. Ero tuli puheeksi hiukan myöhemmin, sovimme siitä yhdessä.
Kolmisen kuukautta vietin kotonani lukien pääsykokeisiin ja surren päättynyttä liittoa. Tunsin kuitenkin ottaneeni askeleen lähemmäs omia unelmiani. Olin löytämässä itsestäni sen puolen, joka osasi iloita elämästä. Netistä löysin kirjekaverin, sukulaissielun, josta tuli nykyinen avomieheni.Opiskelen tällä hetkellä yliopistossa unelma-ammattiini ja saan nauttia rakkaudesta, jota en uskonut olevan olemassakaan. Olen löytänyt sukulaissielun. Masennuslääkkeestä käytän enää 1/4 siitä määrästä, mikä minulla alun perin oli. Harrastamme yhdessä kaikenlaista ja puuhailemme tuttavien lasten kanssa. Avomieheni on nähnyt unta häistä ja naureskelee sen olevan merkki siitä että kohta täytynee kosia. Mutta...
...minua pelottaa. Jos en jaksakaan hoitaa lapsia, jos sairaus uusiutuu?
... pelottaa, että nyt saan maksaa itsetuhoisesta elämäntyylistä ja kerran sairastettu klamydia on vienyt kyvyn saada lapsia...
...enkä "vieläkään" osaa elättää itseäni, aiempaan ammattiini en aio palata ja opinnot ovat vielä kesken...
...niin että tässä sitä taas ollaan. Minusta tuntuu, etten koskaan ole kyllin hyvä!
Scarlett
Olen kerran ollut kihloissa (19-vuotiaana, umpirakastuneena). suhde oli hyvä, mutta tajusin olevani liian lapsi sitoutumaan lopullisesti. Sovimme erosta ystävinä.
Aloitin opiskelun. Vietin nuoruuteni sinisilmäisenä seikkailijana (useita miehiä, opiskelua ulkomailla, kivuliasta itseni etsintää!)
Valmistuin ammattiin ja sain houkuttelevan työpaikan kasvavan yrityksen johtajattaren oikeana kätenä. Samanaikaisesti otin vakavan askeleen eteenpäin, vuoden kestänyt seurustelu muuttui avoliitoksi. Koin paineet kutenkin liian raskaana, sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja jäin kuuden kuukauden sairaslomalle. Kävin terapiassa ja sain masennuslääkkeet ja diagnoosiksi "vaativa persoonallisuus". Tarkoittaa sitä, että en laske itseäni siitä, missä aita on matalin, vaan vaadin itseltäni "liikaa". (Selvisipä syy hyviin kouluarvosanoihin! :) Ammattilaisten mukaan hyödyin terapiasta paljon, koska olen "älykäs" ja "teen töitä oman hyvinvointini eteen" ja "osaan pohtia asioitani analysoiden".
Kunto koheni, aloitin työharjoittelun kasvatusalalla ja sain arvostusta työkavereilta. Luottamus omaan osaamiseen kasvoi. Suunnittelin uusien opintojen aloittamista toisella paikkakunnalla. Avomies ei halunnut muuttaa, joten olin lähdössä yksin. Ero tuli puheeksi hiukan myöhemmin, sovimme siitä yhdessä.
Kolmisen kuukautta vietin kotonani lukien pääsykokeisiin ja surren päättynyttä liittoa. Tunsin kuitenkin ottaneeni askeleen lähemmäs omia unelmiani. Olin löytämässä itsestäni sen puolen, joka osasi iloita elämästä. Netistä löysin kirjekaverin, sukulaissielun, josta tuli nykyinen avomieheni.Opiskelen tällä hetkellä yliopistossa unelma-ammattiini ja saan nauttia rakkaudesta, jota en uskonut olevan olemassakaan. Olen löytänyt sukulaissielun. Masennuslääkkeestä käytän enää 1/4 siitä määrästä, mikä minulla alun perin oli. Harrastamme yhdessä kaikenlaista ja puuhailemme tuttavien lasten kanssa. Avomieheni on nähnyt unta häistä ja naureskelee sen olevan merkki siitä että kohta täytynee kosia. Mutta...
...minua pelottaa. Jos en jaksakaan hoitaa lapsia, jos sairaus uusiutuu?
... pelottaa, että nyt saan maksaa itsetuhoisesta elämäntyylistä ja kerran sairastettu klamydia on vienyt kyvyn saada lapsia...
...enkä "vieläkään" osaa elättää itseäni, aiempaan ammattiini en aio palata ja opinnot ovat vielä kesken...
...niin että tässä sitä taas ollaan. Minusta tuntuu, etten koskaan ole kyllin hyvä!
Scarlett
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olisi mukava kuulla toisten ajatuksia, kokeeko kukaan muu asiat samalla tavoin? Suhde on vielä aika tuore, joten olen ottamassa vasta ensimmäisiä askeleita tässä vauvakuumeasiassa. Tiedän kuitenkin että jonakin päivänä lasten hankinta tai vaihtoehtoisesti lapsettomuus ovat edessäni aivan oikeasti. olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Hoida rauhassa itsesi kuntoon ja hoida suhdettasi. Tutki, onko HÄN tosiaan se oikea sinulle. Olet vielä nuori, opiskele ihan rauhassa. Itse olen yli 30 ja nyt vasta vauvakuume iski. Ei mitään kiirettä siis näissä asioissa, sinun itsesi hyvinvointi on nyt ykkössijalla. Sekä suhteesi... Onko se vakaalla pohjalla? Aiotteko olla loppu elämän yhdessä?
Vaikuttaa että sulla on paljon asioita auki elämässä.Tosiaankin et ole vielä mikään ikäloppu,että mieti vielä rauhassa lapsen hankintaa.Olin vähän samassa tilanteessa silloin,kun mieheni alkoi puhumaan vauvasta vuosia sitten.Olin heti aivan paniikissa,koska joku pisti vastaan vauvan hankinnassa,ehkä minua pelotti onko minusta siihen.Kaikki tuntui olevan sekaisin elämässäni,eli ajatukset mun päässä oli sekaisin..Nyt kun olen saanut itseni 'kuntoon' vauvakuume on iskenyt kovasti ja yritys on alkanut.olen jo 34v. ja tahdon nyt äidiksi.Ei se nykyään taida olla mikään ihme jos tulee tässä iässä äidiksi...
Yritä luovuttaa itseäsi kohdistuvista vaatimuksista ja ota rennommin.Yritä nähdä asioita eritavalla.Aluksi se voi tuntua vaikealta,mutta se kannattaa.Suosittelen,kun mun elämänlaatuni parani huomattavasti.
Kiitos teille, jotka annoitte kaikua ajutksilleni. Suhteestani sen verran, että meillä on ikäeroa n. vuosi. Sen verran olen suhteita ja yksittäisiä miehiä elämässäni nähnyt, että tiedän asioiden olevan nyt hyvin. olen oikeasti rakastunut ja tunnen että minua rakastetaan, vaikka en olekaan joka suhteessa täydellinen ihminen. Molemmilla on tähtäimessä yhteinen tulevaisuus ja tiedän että mieheni on minulle "vastaus rukouksiini". Hän tuntuu kokevan samoin minua kohtaan.
Lapsista pidämme molemmat. Kokemani "romahdus" on osin varmaan luonteenpiirteisiin (täydellisyyden tavoittelu)liittyvä kokemus, osin peräisin vaikeista perhesuhteista. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että oma äitini on ollut minua kohtaan vaativa, ikäänkuin koulinut minua jatkuvasti paremmaksi. Kouliminen on kohdistunut ennenkaikkea kotitaloustaitoihin, koskaan en ole osannut tehdä mitään niinkuin hän, vaan olen huolimaton, epäkäytännöllinen.. jne. Kiitosta ei ole koskaan tippunut, mistä on jäänyt takaraivooni ajatus siitä, että aina pitäisi yrittää paremmin. Siksi ehkä pelkonikin liittyvät "äitiyteen" ja kotiaskareista suoriutumiseen. Mikään torvelo en näiden asioiden kanssa ole, mutta elän hiukan "irti arjesta" eli tällä hetkellä teen mieluiten asioita, jotka ovat omaa sydäntäni lähellä, eli harrastan maalausta, laulua, lenkkeilyä ja ruuanlaittoa, missä olen itseasiassa aika hyvä! Uusia reseptejä syntyy ja saatan uhrata vaativaan reseptin toteurukseenneljäkin tuntia -ihan tavallisena arkipäivänä!
Äitini ei tietenkään ole tarkoittanut mitään pahaa, mutta on aidosti "väsynyt" minuun - olemme liian erilaisia persoonia ja siksikin vuorovaikutuksemme tekeltelee. Minä olen "taiteilija" - hiukan boheemi, mutta järjestelmällinen ja kunnianhimoinen taivaanrannanmaalari, jolla on suuria unelmia ja lapsen mielikuvitus. Äitini taas on "perusnainen" - kuilu välillämme on imeinen.
Katselemme toisiamme yleensä kun kaksi kummajaista
- äitini on huolissaan minusta ja puuttuu pieniinkiin arkiaskareisiin ikäänkuin en niistä kykenisi selviytymään (jos vain haluan) -olenhan pärjännyt hyvin yksin ulkomaillakin. Äitini ei vain näe "todellista minääni" jonka tärkein tarve on tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin se on! - ei "muovausta" ja "oikaisua" tarvitsevana !
Niin että tässä ehkä kaikille "äideille" miettimisen aihetta. Persoonat, joita kasvatatte lapsinanne eivät ole omien persoonienne jatkeita, jotakin mitä olette halunneet saattaa tähän maailmaan, vaan yksilöitä, joiden elämää ette voi ikuisesti ohjailla!!
kuulisin mielelläni lisäää ajatuksia aiheesta, joten kirjoittakaa rohkeasti. Tästä aiheesta on hieman vaikea keskustella työpaikan kahvipöydässä yhtä luontevasti kuin se näin käy, joten kertokaa rohkeasti mielipiteitänne. en ole kuitenkaan lasista tehty :)!