Näin aluksi haluan sanoa, että tämän kirjoittaminen ei ole helppoa. Tiedän, että purkaessani sydäntäni kyyneleet virtaavat silmistäni tahtomattani.
Eli siis.. Kolmosluokalta lähtien isäni on vihannut, inhonnut ja haukkunut minua. Ja kaikki vain pienen riidan takia, ja koska en suostunut pyytämään anteeksi. Riita on vain jatkunut ja jatkunut. Enään en edes jaksa välittää. Parin vuoden vihan jälkeen, alkoi hän kääntää myös muita minua vastaan. Perheeni alkoi vihamaan minua, äiti ja veli mukaanlukien. Viiltelyni aloitin viidennellä luokalla, kuudennella tupakka ja alkoholi, seitsemännellä tuli kokeiltua myös huumeita. Turpaan otin päivittäin. En tajunnut kuinka iso vihan määrä oli, joka oli kasaantunut isäni ja minun välille. Kaiken pidin sisälläni, en omistanut ystäviä joille kertoa. Kunnes sitten kasiluokalla pimahdin. Kun taas jokailtaista riitaa aloittelimme isän kanssa, viha tuli ulos huutona, potkuina ja lyönteinä. Suoraan sanoen riehuin. Äiti soitti poliisit, mutta kerkesin lähteä ennen kuin poliisit tulivat. Kävelin yksin kadulla, itkin ja itkin. Kävelin autotiellä, ja kuulin rekan tulevan. Kuulin tööttäilyä, mutta jatkoin kävelyä. Törmäyksen seurauksena päädyin sairaalaan, mutta selvisin hengissä. Juuri sillä hetkellä kun rekka törmäsi minuun, toivoin syvästi kuolemaa. Mutta Jumala piti minut hengissä, ehkä minun kuuluu elää täällä. Kun äiti ja isä tulivat sairaalaan katsomaan minua, näin silmistä huolen ja raivon. Kotiin päästyäni äiti "piti minua kuin kukkaa kämmenellä". Veljeni, joka on pari vuotta vanhempi minua, oli eräs viikonloppu "kännireissulla" ystäviensä kanssa. Puolilta öin ovikello soi, ja poliisit seisoivat oven takana. Ensimmäinen lause jonka he sanoivat, oli "otan osaa". Veljeni oli jäänyt auton alle, kännissä kuin oli. Siitä vasta alkoi meidän perheen helvetti, äiti masentui, isä syytti minua. Jotenkin kumminkin vielä sinnittelin kaksi vuotta perheeni syyttelyn kohteena, kunnes täytin 18 vuotta ja muutin omaan asuntooni. 6.8. kyyneleet tulevat väkisin silmistä. 6.8. on ainut päivä jolloin vapaaehtoisesti menen perheeni luo. Silloin kaikki unohtuu, sanoja ei tarvita. Itkemme yhdessä. Paljon sitä on tullut kestettyä, älkää nuoret pilatko elämäänne, ettette saa samanlaista lapsuutta kuin minä.
Tässä tämä, toivon, että jos on vain negatiivista kommenttia, jätä laittamatta. Halusin vain kertoa, kuinka kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista.
Eli siis.. Kolmosluokalta lähtien isäni on vihannut, inhonnut ja haukkunut minua. Ja kaikki vain pienen riidan takia, ja koska en suostunut pyytämään anteeksi. Riita on vain jatkunut ja jatkunut. Enään en edes jaksa välittää. Parin vuoden vihan jälkeen, alkoi hän kääntää myös muita minua vastaan. Perheeni alkoi vihamaan minua, äiti ja veli mukaanlukien. Viiltelyni aloitin viidennellä luokalla, kuudennella tupakka ja alkoholi, seitsemännellä tuli kokeiltua myös huumeita. Turpaan otin päivittäin. En tajunnut kuinka iso vihan määrä oli, joka oli kasaantunut isäni ja minun välille. Kaiken pidin sisälläni, en omistanut ystäviä joille kertoa. Kunnes sitten kasiluokalla pimahdin. Kun taas jokailtaista riitaa aloittelimme isän kanssa, viha tuli ulos huutona, potkuina ja lyönteinä. Suoraan sanoen riehuin. Äiti soitti poliisit, mutta kerkesin lähteä ennen kuin poliisit tulivat. Kävelin yksin kadulla, itkin ja itkin. Kävelin autotiellä, ja kuulin rekan tulevan. Kuulin tööttäilyä, mutta jatkoin kävelyä. Törmäyksen seurauksena päädyin sairaalaan, mutta selvisin hengissä. Juuri sillä hetkellä kun rekka törmäsi minuun, toivoin syvästi kuolemaa. Mutta Jumala piti minut hengissä, ehkä minun kuuluu elää täällä. Kun äiti ja isä tulivat sairaalaan katsomaan minua, näin silmistä huolen ja raivon. Kotiin päästyäni äiti "piti minua kuin kukkaa kämmenellä". Veljeni, joka on pari vuotta vanhempi minua, oli eräs viikonloppu "kännireissulla" ystäviensä kanssa. Puolilta öin ovikello soi, ja poliisit seisoivat oven takana. Ensimmäinen lause jonka he sanoivat, oli "otan osaa". Veljeni oli jäänyt auton alle, kännissä kuin oli. Siitä vasta alkoi meidän perheen helvetti, äiti masentui, isä syytti minua. Jotenkin kumminkin vielä sinnittelin kaksi vuotta perheeni syyttelyn kohteena, kunnes täytin 18 vuotta ja muutin omaan asuntooni. 6.8. kyyneleet tulevat väkisin silmistä. 6.8. on ainut päivä jolloin vapaaehtoisesti menen perheeni luo. Silloin kaikki unohtuu, sanoja ei tarvita. Itkemme yhdessä. Paljon sitä on tullut kestettyä, älkää nuoret pilatko elämäänne, ettette saa samanlaista lapsuutta kuin minä.
Tässä tämä, toivon, että jos on vain negatiivista kommenttia, jätä laittamatta. Halusin vain kertoa, kuinka kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa normaalilta elämältä, masennukseen tosin suurin syyllinen on saippua oopperat ja salatut elimet tyyliset sarjat, jotka saa lasten mielen luulemaan että se elämä on semmosta. missä kuletaan rakkaudesta rakkauteen, mutta jätetään kertomatta se todellinen totuus.
minulla samanlainen lapsuus mutta vihan kohde oli äiti, en vaan tajua mikä minut sai vihaamaan häntä vaikka näin jälkeenpäin tajuan että parastani hän yritti/yrittää nyt paremmat välit mutta olen jo yli 30.
Hei kulta pieni,
Toivottavasti tämä kertomasi helpotti sinua, kun sait jakaa taakkasi meille muille.
En osaa muuta sanoa, kuin että nöyräksi veti minut.
Oikein hyvää jatkoa sinulle ja helpompaa loppuelämää.
paljon iloisia tapahtumia. Olet nyt paljon vahvempi ja kypsempi, vaikka ole maksanut siitä kovan hinnan.