Tämän päiviän lapsia ja äitejä katsellessa voi helposti tulla sellainen käsitys että kaikki on hukassa.
Pieni tinttamari saattaa huutaa kuin palosireeni kaupassa saaden äitinsä hämilleen. Lapsen edessä kumarrellaan ja kysellään pää kallellaan että mikä nyt on? Huuto yltyy, merkit ovat selvät. Kiukutus tietysti, syyllä ei väliä! Ei lapsen kiukulla AINA tarvitse olla aikuisen mielestä selkeää ongelmataustaa (maha kipeä, joku kiusaa, sukka huonosti) Joskus vaan kiukuttaa, ja sekös on mukavaa, kun kiukulla saa aikiset eteensä matelemaan!
Vastaavia kohtauksia näkee päiväkodin eteisessä, kun äiti viettää kymmenen minuuttia polvillaan supisten lapsensa korvaan kysymyksiä: "saako äiti mennä töihin, saahan?" OtatKO kengät pois, menetKÖ leikkimään? Jotkut asiat arjessa vain PITÄÄ tehdä, halusi lapsi sitä tai ei. Mielestäni on turha järjestää kysymyksillä uusia tahtomisen ja eitahtomisen mahdollisuuksia. Kllä ne lapset niitä varmaan itsekin keksivät. Sitäpaitsi huuto yleensä loppuu, kun äiti viimein pääsee lähtemään.Lapselle voi silti puhua kunnioittavasti ja lämpimästi, kertoen, että nyt äiti lähtee ja illalla sitten nähdään. Tämä lisää varmasti lapsen luottamusta elämään enemmän kuin se, että hänelle annetaan päätettäväksi vaikeita asioita, ja sitten lopulta kuitenkin tehdään toisin.
NÄiden khden erilaisen toimintamallin esimerkkejä löytyy arjesta varmasti paljon. Olisi mukava kuulla mielipiteitä siitä, millon mielestänne pitää "kuunnella lasta", milloin on aikuisen paikka ottaa ohjat käsiin? Kertokaa kokemuksianne!
Pieni tinttamari saattaa huutaa kuin palosireeni kaupassa saaden äitinsä hämilleen. Lapsen edessä kumarrellaan ja kysellään pää kallellaan että mikä nyt on? Huuto yltyy, merkit ovat selvät. Kiukutus tietysti, syyllä ei väliä! Ei lapsen kiukulla AINA tarvitse olla aikuisen mielestä selkeää ongelmataustaa (maha kipeä, joku kiusaa, sukka huonosti) Joskus vaan kiukuttaa, ja sekös on mukavaa, kun kiukulla saa aikiset eteensä matelemaan!
Vastaavia kohtauksia näkee päiväkodin eteisessä, kun äiti viettää kymmenen minuuttia polvillaan supisten lapsensa korvaan kysymyksiä: "saako äiti mennä töihin, saahan?" OtatKO kengät pois, menetKÖ leikkimään? Jotkut asiat arjessa vain PITÄÄ tehdä, halusi lapsi sitä tai ei. Mielestäni on turha järjestää kysymyksillä uusia tahtomisen ja eitahtomisen mahdollisuuksia. Kllä ne lapset niitä varmaan itsekin keksivät. Sitäpaitsi huuto yleensä loppuu, kun äiti viimein pääsee lähtemään.Lapselle voi silti puhua kunnioittavasti ja lämpimästi, kertoen, että nyt äiti lähtee ja illalla sitten nähdään. Tämä lisää varmasti lapsen luottamusta elämään enemmän kuin se, että hänelle annetaan päätettäväksi vaikeita asioita, ja sitten lopulta kuitenkin tehdään toisin.
NÄiden khden erilaisen toimintamallin esimerkkejä löytyy arjesta varmasti paljon. Olisi mukava kuulla mielipiteitä siitä, millon mielestänne pitää "kuunnella lasta", milloin on aikuisen paikka ottaa ohjat käsiin? Kertokaa kokemuksianne!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun luin tarinasi tuli mieleen omat aamut pojan kanssa.. Meillä on 2.5 vuotias poika(siis minun avopuolison, mutta asustaa meillä) joka lähti perhepäivähoitoon n.2kuukautta sitten. Kyllä on ollut hankalaa, aluksi poika ei edes syönyt tai saatikaan leikkinyt muiden lasten kanssa. Mutta nyt rupeaa jo helpottamaan: hän syö siellä hyvin, leikkii miuden lasten kanssa ja viihtyy siellä hyvin! MUTTA auta armias kun tulee se tilanne kun minun täytyy lähteä hoitopaikasta aamulla.. huuto on ylimmillään, Ja siinä tilanteessa ei rauhoittavat jutut lasta auta, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta nykyään en edes yritä, annan pusun ja halin ja lähden pois. Vaikka se tuntuukin pahalle mutta kun tietää että lapsi lopettaa sen itkemisen melkein heti kun suljen oven perässäni. Mielestäni tälläisessä tilanteessa täytyy olla tiukkana, jos antaa tässä vaiheessa lapselle periksi niin meneekö hän koskaan mihinkään hoitoon?!?
Olen samaa mieltä kanssasi. Lastenhoidossa on paljon asioita, joissa lapsen mielipidettä ei kysellä. Tylsätkin arjen rutiinit on tehtävä vaikka kiukuttaisi.
Toisaalta, jos lapsi huutaa kaupan kärreissä pitkästymistään, niin miksei hänelle voi antaa huomiota? Ottaa syliin tai kertoo mitä ollaan tekemässä, niin kiukun voi muuttaa innostukseksi?
Meillä pyritään käymään kaupassa ilman kiukkuikäistä lasta, mutta jos lapsi on mukana, hän on mukana myös tekemässä ostoksia kauppaleikissä. Punnitaan hedelmät yhdessä ja etsitään yhdessä maitotölkkejä jne...
Monesti vanhemmat eivät ymmärrä lasten käytöstä, ja siksi kysellään lapselta, että mikä on. Itse olen oppinut paljon lapsista ja lastenhoidosta käytännön ohella myös kirjoista ja keskustelemalla muiden vanhempien kanssa.
Vanhemmat eivät ole lapsen parhaita kavereita, vaan auktoriteetti, joka luo lapselle turvallisuuden tunteen. Lapsi tietää, ettei hänen tarvitse päättää itse vaikeita asioita, vaan voi luottaa siihen, että vanhemmat tekevät päätöksen hänen puolestaan.
Rajat ovat rakkautta. Ylenpalttisen lellimisen voi sitten säästää lapsenlapsille =)