Mies ok, menee vaihteeksi mukavasti, lapsi (pieni) tietysti aivan ihana. Silti miettii, oliko se vain uskalluksen puutetta, kun aikoinaan valitsi sen bissen "tavallisen tarinan" eli perusti normiperheen. Tähänastisten kokemusten perusteella avioerot ja sivusuhteet eivät ole minua varten, joten umpikujassa ollaan.
Jos olisin ihastunut toiseen mieheen, voisin vielä moralisoida, että moinen houkutus pitää torjua. Mutta kun ihastun naiseen/naisiin, tuntuu että niin iso osa itseäni jää toteuttamatta, etten voi kieltää sitä itseltäni tai selittää sitä pois. Hetken kärvisteltyäni alkaa peräti tuntua, että elän hirvittävässä valheessa. Kuin pelkästään se, että valitsisi toisin, tekisi elämän jotenkin yksiselitteisemmäksi ja merkityksellisemmäksi.
Kokemuksia tai peräti neuvoja? (Tähän ei liity ketään erityistä potentiaalista tyttöystävää.)
Jos olisin ihastunut toiseen mieheen, voisin vielä moralisoida, että moinen houkutus pitää torjua. Mutta kun ihastun naiseen/naisiin, tuntuu että niin iso osa itseäni jää toteuttamatta, etten voi kieltää sitä itseltäni tai selittää sitä pois. Hetken kärvisteltyäni alkaa peräti tuntua, että elän hirvittävässä valheessa. Kuin pelkästään se, että valitsisi toisin, tekisi elämän jotenkin yksiselitteisemmäksi ja merkityksellisemmäksi.
Kokemuksia tai peräti neuvoja? (Tähän ei liity ketään erityistä potentiaalista tyttöystävää.)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olen nähnyt, lukenut ja kokenut yhtä ja toista elämässäni ja sivistystä korvien välissä on paljon muutakin ja syvällisempääkin kuin minkä kuvan annan itsestäni. Minun jos jonkun pitäisi osata välttää typeryydet kaiken sen perusteella mitä ihmisistä ja elämisestä ja vähän muustakin tiedän. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan niinkuin teinityttö ihastuksissa aivan korvia myöten ja tapaus on mahdoton. Tällä tavalla ja näin kokonaisvaltaisesti en ole varmaan ennen tuntenutkaan enkä varmaan tämän jälkeen koskaan. En olisi milloinkaan uskonut, että minulle käy näin. Olen joskus kuullut, että nämä "sateenkaarirakkaudet" ovat juuri tällaisia, että sitä on niin rakkautensa lumoissa, että järki katoaa. Onko tämä totta teidän muiden kohdalla? Kirjoitan tähän siksi, että tapaus vähän sama em.kirjoituksen kanssa.
Hei!
Olen iloinen puolestasi, että saat kokea noin vahvoja, vaikka ilmeisen hämmentäviä tunteita! :) Jäi mietityttämään, miksi tapaus on sanojesi mukaan mahdoton. Teetkö siitä itse mahdottoman? Jätä järkiperustelut ja anna tunteen viedä, jos sallit ohjeen... Jotenkin jäi sellainen kuva kirjoituksestasi, että seuraat mieluummin järkeä kuin tunnetta. Anteeksi, jos teen liian hätäisiä tulkintoja! :) , mutta olisikohan tässä tilaisuutesi lähestyä Elämää toiselta kantilta?!
Ei ole yhtään outoa, että tietoa, sivistystä, loogista järkeä omaavat ihmiset ovat tunteittensa kanssa hukassa. Jos on tottunut valtaan, hallitsemaan, organisoimaan, mahdollisesti käskemään, vastaamaan asioiden sujumisesta, niin saattaa olla kovaa, kun tunne-elämän asiat eivät olekaan niin vain hallittavissa. Ne kun kulkevat aivan omia ratojaan...
Tosin, jos on järki-ihminen, olettaisi myös että on tajua katsoa asioita pidemmälle, miettiä ratkaisujen vaikuttavauutta pidemmällä tähtäimellä... Muussa tapauksessa millään sivistyksellä ja koulutuksella sun muulla, ei ole merkitystä. Kärjistänkö?
Onhan se noloa, kun tällaisen merkittävän organisaation projektinvetäjä ja -vastaava joutuu kasvotusten tällaisen ruohonjuuritason, joskin erittäin inhimillisen probleeman kanssa. Olimme samassa projektissa jonkin aikaa ja siinähän tämä sitten tapahtui. Siitä on nyt jo kulunut jonkin aikaa, mutta vaikka kuinka yritän taistella tunnetta vastaan, saa se kuitenkin aina minusta voiton. Välillä olen näytellyt välinpitämätöntäkin ja onnistunutkin hyvin ja tunteetkin vähän siinä jäähtyneet, mutta sitten tämä toinen osapuoli jotenkin ei ole hyväksynytkään tilannetta(?). Niin, että kyllä nämä tunteet ovat mitä luultavammin hyvin pitkälle molemminpuolisia. Odotellaan ja katsellaan ja voihan sitä rakastaa ja ihailla ikäänkuin "kaukaa" ja antaa elämän jatkaa entistä rauhallista rataansa.
Erotuksena kiellettyihin tunteisiin haluan vielä korostaa, että mielestäni naisrakkaudessa ei ole mitään noloa eikä minulla ole eikä ole ollut erityisempää vaikeutta ihailla vähän lähempääkin (kuten aikoinaan avoliitossa naisen kanssa). Lopullinen uskallus kuitenkin puuttui, ei löytynyt sopivaa, kyllästyin ja petyin naissuhteisiin, otin sopivimman miehen jonka kanssa olemme kyllä kaveripohjalta sielunsisaruksia.
Mutta toisinaan elämältä kaipaisi muutakin kuin kumppanuusliittoa... Ehkä haihattelen kuuta taivaalta... Olisi helpompaa lähteä naisen matkaan kuin yksinäisyyteen (tosin 1,5v sitten en uskaltanut erota, kun sellainen oikea nainen tuli kohdalle) - ja tietysti korrektimpaa selvittää ensin oma pesä. Mutta en vain kykene hajottamaan perhettä (lapseni perhettä), lähtemään epävarmaan tulevaisuuteen ja sen lisäksi vielä myöntämään, että nais(t)en vuoksi. Eli ehkä minäkin tyydyn tähän turruttavaan hiljaiseloon.
Arkinen aherrus, ja joka päiväinen "leivästä" taisteleminen voi viedä uskon itseen , tai muuhun asiaan.Jopa pienet asiat voivat viedä hermot kummaltakin Ole varma ettet haaveile.
Olen lukenut tuon sinun viestisi monesti läpi. Koska minä vielä(kin) haen jotakin - siis selvittelen itselleni ja itsekseni, mitä bi-seksuaalisuus minun kohdallani loppujen lopuksi on, viestisi puhuttelee. Omia tuntojani myös kelaan...
Tuntuu takiasi tosi pahalta, mitä tuossa keskimmäisessä kappaleessa kerrot:"Tuntuu...että iso osa itse jää toteuttamatta... elät hirvittävässä valheessa...". Jos noin on, niin teetkö itsellesi hyvin pahasti jäämällä nykyiseen liittoosi? Mietin, miten minä ratkaisisin tuon asian - eikä vastausta ole! Varmasti on hirvittävän vaikeaa kuitenkin painiskella omien tuntemusten kanssa, kun vaakakupissa on pieni lapsi ja nykyinen parisuhde.
Olen miettinyt asiaa kohdallani myös niin, että jos minä aivan välttämättä tarvitsisin jotakin, niin kyllähän minä asiat yleensä hoidan niin, että minä sen myös saan. Jos en sitten aivan välttämättä tarvitse, en tee asian eteen töitä enkä sitä saa - siis en lopulta välttämättä tarvitse. Siksi minä olen pysynyt nykyisessä liitossani ja koetan -painotan sanaa koetan :) - rakentaa tästä hyvää. En uskalla edes ajatella sitovani näissä tuntemuksissa itseeni toista naista - olisinhan vastuussa hänestäkin. Vähän enemmän varmuutta pitäisi sisälläni olla siitä, että olen bi...
Itse olen myös naimisissa (miehen kanssa). Lapsia meillä ei ole. Lopullisesti tajusin olevani bi vasta naimisiin mentyäni. Minusta tuntuu myös, että jotain oleellista kenties jää toteuttamatta, mutta toinen vaakakuppi on kovin painava.
Avioeroa en voisi edes ajatella, se on täysin poissuljettu. En myöskään voisi loukata miestäni rinnakkaissuhteilla. Mielestä eroa ei ole siinä onko kyseessä mies vai nainen, kun kyseessä on avioliiton rinnalla pidettävä suhde. Siis omalla kohdallani. Tiedän, että moni harrastaa naissuhteita, vaikka onkin naimisissa. En tuomitse tässä heitä vaan puhun asiasta omasta näkökulmastani.
Joten, kun päätös on tehty ei auta muu kuin elää sen mukaan. Tai muuttaa suuntaa. Pitää miettiä tarkkaan mikä elämässä lopulta on tärkeintä ja mitä haluaa. Nämä asiat on usein sellaisia, että kaikkea ei voi saada.
Anteeks vaan...
ei yhtään tylsää, vaan kaikki kuin suoraan elämästäni.Olen naimisissa, lapsia,mutta mieli haluaa jotain aivan muuta.Kaipaan sielujen sympatiaa ja tunnen itseni vajaaksi ja sekopäiseksi tässä typerässä, seksittömässä fraasissa.Tietävätkö miehenne bi seksuaalisuudestanne?Oma mieheni on suhteen alkuaikoina vihjaillut, mutta aina olen pontevasti kieltänyt.Mieheni on muuten tosi ihana, huumorintajuinen ja myöskin komea.Mutta en enää jaksaisi.Ja nyt moralisoijat;Antaa tulla tekstiä :)
hiljaa!
mies,lapsia ja silti tuntuu kaikki niin tyhjältä. olis kiva kirjoitella samanlaisesta elämän tilanteesta,tää on niin väärin kaikkia kohtaan.
Kiitos kaikille keskustelijoille!
Kuluneen viikon aikana olen kieriskellyt epävarmuudessa, jonka vain bi-identiteetti antaa. Esitän itselleni jopa sellaisia (varmaan täysin kestämättömiä) argumentteja, että heterot ovat tasapainoisempia, valmiimpia kestämään arjen ja siten "aikuisempia". Itse muka haluan vain pakoon pystyynkuollutta perhe-elämääni. Entä jos lähden (naissuhdetta etsimään) ja joudun takaisin siihen tunnekaaokseen, joka sävytti nuoruuttani? Toisina hetkinä olen yhtä varma siitä, että nykyinen ahdistukseni ja elämän merkityksettömyyden, hukkaanvalumisen tunne johtuu siitä, että elän itsepetoksessa, tukahdutettuna. Kaikki on falskia.
Parisuhteemme isot ongelmat eivät johdu miehestä vaan minusta ja juuri siksi, että elän väärän sukupuolen kanssa. Ne eivät parane miestä vaihtamalla - ja jotenkin itsepintaisesti uskon/uskottelen itselleni, että paranisivat naiseen vaihtamalla. Sanotaan, että suhteessa pitäisi itse kasvaa. Tuntuu, että vaikka miten tässä itsekseni kasvaisin ihmisenä, olen kasvussani yksin, mies ei kasva rinnalla tai kasvaa korkeintaan erilleen. (Sivunmennen sanottuna olen kolmenkympin kriisissä.)
Minulla on karmaisevia, mutta myös kauniita muistoja naisista. Eniten kaipaan läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, henkistä yhteyttä. Läsnäoloa. Toiseuden kautta eheytymistä. Erilaisuutta, ja selitystä sille. Ylpeyttä siitä.
Kuluneen viikon aikana olen tullut siihen tulokseen, että pystyisin elämään ilman vanhempieni hyväksyntää, mihin en kaksikymppisenä pystynyt (vanhempani, mieheni ja kaikki ystäväni tietävät suuntautumisestani; elin viisi vuotta täysin lesbona). Pystyisin tarvittaessa katkaisemaan välini heihin; olisin valmis luopumaan kaikesta toisarvoisesta.
Suurin ja läpikäymätön ongelma on, miten voisin hajottaa tyttäreni perheen. En puhu kulisseista, vaan siitä että pystyn ajoittain mukavaan rauhaiseloon mieheni kanssa, mikä takaa tyttäreni perusturvallisuuden. Asetan tyttäreni tarpeet omieni edelle, kuten äidin kai kuuluukin, mutta mikä on lopulta oikein?
Olisin kuitenkin valmis - jos vain voisin olla VARMA. Varma itsestäni.
Haluan ratkaista tämän itse - minun pitää ratkaista tämä itse (vaikka tänne kirjoitankin ;-). Silti mielessä on alkanut väikkyä yhä selvemmin ajatus siitä, että ottaisin yhteyttä siihen puolentoista vuoden takaiseen "oikeaan" naiseen.
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."
(Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu)
Hei vastasin tuohon toiseen viestiketjuun kulissiavioliittoon liittyen nimimerkillä "eräs epätoivoinen". On uskomatonta lukea edes täältä netistä että on muitakin samassa elämäntilanteessa. Omassa elämässä kun ei voi kenellekään avautua tästä asiasta. Olisi kiva kun voisi muutenkin keskustella tästä asiasta vaikka sähköpostilla.
Kun ei kukaan tuttu/avomies voi ymmärtää sitä että edes harkitsee perheen hajottamista. Lasten etua pitäisi vain ajatella.. miksi hajottaa hyvä perhe. KUKAAN ei ymmärrä sitä että meillä on vain yksi elämä elettävänä ja kuinka kauheaa on tuntea jatkuvaa kaipuuta toisenlaiseen elämään. Pitäisikö uhrata oma elämänsä jotta lapset eivät joutuisi kokemaan vanhempiensa eroa? On tää vaikeaa varsinkin kun ei voi keskustella kenenkään kanssa. Toivottavasti me löydämme vielä jonkun ratkaisun tähän hommaan...
kun saa tietää,ettei ole ainoa, joka elää vaikeassa elämäntilanteessa - vieläpä melko samankaltaisessa. En tosin ole naimisissa eikä minulla ole lapsia, vaan minulla on suhde naimisissa olevan naisen kanssa. Lapsiakin rakkaallani on.
Niin tuttuja käsitteitä nuo oma elämä, lapsen etu, avioero, uhraaminen, odottaminen ja muut vastaavat ovat... Ja ennen kaikkea se, ettei asiasta voi juuri puhua. Onneksi pystymme puhumaan rakkaani kanssa keskenämme asiasta.
Tilanne ei ole kenellekään osapuolelle helppo. Joku (tai varmaankin kaikki mukana olevat) joutuvat jossain vaiheessa kärsimään jollain tapaa. Mutta mikä olisi tilanteessa oikea tapa toimia? Kyllä lapsi aistii, jos toisen vanhemman tunteet ovat muualla kuin omassa perheessä. Ainakin olettaisin näin, ellei nyt sitten näyttelijöistä ole kyse.
Tätä asiaa olen jo useamman kuukauden päässäni pyöritellyt ja tulen varmasti vielä pyörittelemäänkin. Mutta ratkaisujen tekeminen ei ole minun vallassani, voin vain odottaa muiden ratkaisuja. Tai voisinhan itse poistua takavasempaan, mutta en sitä en aio ihan vähällä tehdä! Olen löytänyt elämäni rakkauden, enkä kovin helpolla aio luovuttaa. Ja tiedän hänen todella rakastavan minua.
Eli emme taida olla täällä yksin. Jos kaipaat juttuseuraa, niin laita sp-osoite niin otan yhteyttä... Tsemppiä sulle!
Mulle voi kirjoittaa osoitteeseen [email protected].