Reilut kaksi vuotta sitten meni lujaa. IT alalla projektit tempaa mukaansa; kannettavien vempeleiden ansiosta töitä voi tehdä etätyönä myös viikonloppuisin ja lomilla. Tuntui, että 24 tuntia vuorokaudessa ei riitä, kun aikaa pitää olla perheellekin ja harrastuksille. Nousin usein viikonloppuisinkin aamulla 4 tuntia ennen muuta perhettä tekemään rästissä olevia töitä. Kaikki sujui hienosti ja energiaa riitti kunnes eräänä päivänä kuin salamana kirkkaalta taivaalta alkoivat sydämen rytmihäiriöt. Kyseessä oli eteiskammiovärinä eli flimmeri, joka korjataan sähköisellä rytminsiirrolla sairaalassa, nukutuksessa. Flimmeri sinällään ei ole hengenvaarallinen tila, kunhan rytminsiirto tehdään parin vuorokauden sisällä.
Flimmereitä alkoi ilmaantua parin viikon välein ja syyksi varmistui liiallinen pitkään jatkunut stressi. Elimistö ilmoitti, että nyt mennään liian lujaa. Rytmihäiriöihin löytyi lopulta noin kolmen kuukauden kuluttua sopivat lääkkeet; beetasalpaaja sekä sydämen sähköisen impulssin heikentäjä, Seloken ja Tambocor. Töissä vähensin työkuormaa reilusti, mutta olin jo liian pitkällä.
Vierailin usein työpaikkalääkärin luona keskustelemassa siitä, miten asioiden merkitys on kadonnut, mistään ei saa mielihyvää, elämänilo on kadonnut, öisin ei pysty nukkumaan, kaikki on kaikin puolin yhdentekevää ja olotila yleensä oli erittäin epämukava. Työpaikkalääkäri määräsi pari viikkoa sairaslomaa mutta ei osannut lopulta sanoa muuta kuin että yritä nyt elää sairautesi kanssa.
Myöhemmin minulle selvisi, että työpaikkalääkärille kuvaamani oireet olivat klassisia masennuksen oireita. Kuin suoraan oppikirjasta, sanoi eräskin hoitaja. Mutta enhän minä osannut tuolloin oireita tulkita kun en tiennyt masennuksesta mitään.
Ajattelin, että koska lääkäri ei asialle tee mitään, jatkan entiseen malliin. Aloin myös eristäytyä muista ihmisistä, koska ihmisten läsnäolo tuntui ahdistavalta. Painoin töitä vielä kaksi kuukautta ja 8 päivää. Sitten olin aivan loppu, romahdin. En kyennyt enää lähtemään töihin. Olo oli niin huono, että hakeuduin viimeisenä toivonani terveyskeskukseen. Onneksi. Sieltä minut passitettiin samantien psykiatrian yksikköön. Siellä todettiin diagnoosiksi vakava masennus ja aloitettiin Cipramil lääkitys sekä psykoterapia. Jäin samantien myös sairaslomalle. Myöhemmin muutamien testien jälkeen diagnoosiksi vahvistui liiallisen vuosia jatkuneen stressin laukaisema piilevänä ollut kaksisuuntainen mielialahäriö eli maanis-depressiivisyys ja sen vakava masennusvaihe.
Ensimmäisen vuoden aikana yritin tappaa itseni neljä kertaa. Olin hyvin lähellä onnistua kerran, mutta MediHeli ehti jostain paikalle ja toimitti hoitoon. Olin myös ensimmäisen vuoden aikana muutamaan otteeseen parin viikon sairaalahoidossa itsemurhayritysten jälkeen. Vointini oli erittäin kehno koko vuoden ajan.
Cipramil ei sopinut ja lääkkeitä vaihdeltiin parin vuoden aikana aika lailla. Efexor, Deprakine, Trileptal, Lito, Ixel, Tolvon ja lopulta Doxal. Doxal tuntuu sopivan yhdessä Diapamin ja Imovanen kanssa sekä rytmihäiriölääkkeiden kanssa, eikä ole aiheuttanut maniaa, toistaiseksi.
Olin vuoden sairaslomalla, mutta pakotin itseni palaamaan töihin sen jälkeen; tosin vastoin hoitavan psykiatrin suositusta. Ei ollut muuten helppoa palata töihin vuoden poissaolon jälkeen. Töissä hakeuduin vähemmän vastuullisiin ja vähemmän stressaaviin tehtäviin. Olen pysynyt töissä jo kohta vuoden.
Tällä hetkellä taistelen vaihtelevia mielialoja vastaan. Itsetuho käy useasti mielessä, mutta masennuslääkitys estää vajoamisen liian syvälle, josta ei enää ole paluuta. Välillä on jo hyviäkin päiviä.
Tässä keskusteluryhmässä on käyty keskustelua psyykenlääkkeiden tarpeellisuudesta ja niiden turhasta määräämisestä. Ehkä joillekin asia onkin näin, mutta voin vakuuttaa, että ilman asianmukaista lääkitystä sekä edelleen jatkuvaa psykoterapiaa en taatusti olisi enää elossa. Tapanani on ollut aina ratkoa ongelmani itse mutta nyt törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni ongelmaan, jota en pystynytkään ratkaisemaan omin voimin. Vaikka haluan voida hyvin ja kokea asioita kuten ennenkin, ei se vaan ole mahdollista oli tahdonvoima kuinka kova tahansa. Masennuksella on käsittämättömän musertava voima.
Lopuksi voin sanoa, että liika kunnianhimo ja into työntekoon pudotti korkealta ja kovaa. Voidaan ehkä sanoa, että aiheutin sairauteni itse tekemällä ja yrittämällä kaikkea liikaa.
Rytmihäiriöt jäivät pysyviksi, samoin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Tulevaisuus jatkuu päivä kerrallaan. Ehkäpä joskus vielä pääsen riittävän ylös kuopasta ja pystyn jälleen nauttimaan elämästä.
Entiselleni en toivu koskaan, mikä ei välttämättä ole huono asia.
Flimmereitä alkoi ilmaantua parin viikon välein ja syyksi varmistui liiallinen pitkään jatkunut stressi. Elimistö ilmoitti, että nyt mennään liian lujaa. Rytmihäiriöihin löytyi lopulta noin kolmen kuukauden kuluttua sopivat lääkkeet; beetasalpaaja sekä sydämen sähköisen impulssin heikentäjä, Seloken ja Tambocor. Töissä vähensin työkuormaa reilusti, mutta olin jo liian pitkällä.
Vierailin usein työpaikkalääkärin luona keskustelemassa siitä, miten asioiden merkitys on kadonnut, mistään ei saa mielihyvää, elämänilo on kadonnut, öisin ei pysty nukkumaan, kaikki on kaikin puolin yhdentekevää ja olotila yleensä oli erittäin epämukava. Työpaikkalääkäri määräsi pari viikkoa sairaslomaa mutta ei osannut lopulta sanoa muuta kuin että yritä nyt elää sairautesi kanssa.
Myöhemmin minulle selvisi, että työpaikkalääkärille kuvaamani oireet olivat klassisia masennuksen oireita. Kuin suoraan oppikirjasta, sanoi eräskin hoitaja. Mutta enhän minä osannut tuolloin oireita tulkita kun en tiennyt masennuksesta mitään.
Ajattelin, että koska lääkäri ei asialle tee mitään, jatkan entiseen malliin. Aloin myös eristäytyä muista ihmisistä, koska ihmisten läsnäolo tuntui ahdistavalta. Painoin töitä vielä kaksi kuukautta ja 8 päivää. Sitten olin aivan loppu, romahdin. En kyennyt enää lähtemään töihin. Olo oli niin huono, että hakeuduin viimeisenä toivonani terveyskeskukseen. Onneksi. Sieltä minut passitettiin samantien psykiatrian yksikköön. Siellä todettiin diagnoosiksi vakava masennus ja aloitettiin Cipramil lääkitys sekä psykoterapia. Jäin samantien myös sairaslomalle. Myöhemmin muutamien testien jälkeen diagnoosiksi vahvistui liiallisen vuosia jatkuneen stressin laukaisema piilevänä ollut kaksisuuntainen mielialahäriö eli maanis-depressiivisyys ja sen vakava masennusvaihe.
Ensimmäisen vuoden aikana yritin tappaa itseni neljä kertaa. Olin hyvin lähellä onnistua kerran, mutta MediHeli ehti jostain paikalle ja toimitti hoitoon. Olin myös ensimmäisen vuoden aikana muutamaan otteeseen parin viikon sairaalahoidossa itsemurhayritysten jälkeen. Vointini oli erittäin kehno koko vuoden ajan.
Cipramil ei sopinut ja lääkkeitä vaihdeltiin parin vuoden aikana aika lailla. Efexor, Deprakine, Trileptal, Lito, Ixel, Tolvon ja lopulta Doxal. Doxal tuntuu sopivan yhdessä Diapamin ja Imovanen kanssa sekä rytmihäiriölääkkeiden kanssa, eikä ole aiheuttanut maniaa, toistaiseksi.
Olin vuoden sairaslomalla, mutta pakotin itseni palaamaan töihin sen jälkeen; tosin vastoin hoitavan psykiatrin suositusta. Ei ollut muuten helppoa palata töihin vuoden poissaolon jälkeen. Töissä hakeuduin vähemmän vastuullisiin ja vähemmän stressaaviin tehtäviin. Olen pysynyt töissä jo kohta vuoden.
Tällä hetkellä taistelen vaihtelevia mielialoja vastaan. Itsetuho käy useasti mielessä, mutta masennuslääkitys estää vajoamisen liian syvälle, josta ei enää ole paluuta. Välillä on jo hyviäkin päiviä.
Tässä keskusteluryhmässä on käyty keskustelua psyykenlääkkeiden tarpeellisuudesta ja niiden turhasta määräämisestä. Ehkä joillekin asia onkin näin, mutta voin vakuuttaa, että ilman asianmukaista lääkitystä sekä edelleen jatkuvaa psykoterapiaa en taatusti olisi enää elossa. Tapanani on ollut aina ratkoa ongelmani itse mutta nyt törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni ongelmaan, jota en pystynytkään ratkaisemaan omin voimin. Vaikka haluan voida hyvin ja kokea asioita kuten ennenkin, ei se vaan ole mahdollista oli tahdonvoima kuinka kova tahansa. Masennuksella on käsittämättömän musertava voima.
Lopuksi voin sanoa, että liika kunnianhimo ja into työntekoon pudotti korkealta ja kovaa. Voidaan ehkä sanoa, että aiheutin sairauteni itse tekemällä ja yrittämällä kaikkea liikaa.
Rytmihäiriöt jäivät pysyviksi, samoin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Tulevaisuus jatkuu päivä kerrallaan. Ehkäpä joskus vielä pääsen riittävän ylös kuopasta ja pystyn jälleen nauttimaan elämästä.
Entiselleni en toivu koskaan, mikä ei välttämättä ole huono asia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei ole mikään ihme, ettei työpaikkalääkäri tunnistanut masennusoireitasi. Oulun läänin terveyskeskuslääkäreistä ei 40 % tunnistanut vakavan masennuksen oireita läänin hallituksen tutkimuksen v.2001 mukaan. Miksi eivät tunnista? Tuskin on kyse tietämättömyydestä. Mutta kiire ja potilaan kertomat tuntemukset (masennusoireiden salailu hulluksi leimautumisen pelossa) saattavat olla osa syynä.
Vakava masennus ei ole koskaan yksin, vaan siihen liittyy erilaisia fyysisiä tuntemuksia ja vakavia sairauksia puhumattakaan psyykkisistä ongelmista, neurooseista, ahdistuksesta, fobioista jne.
Milloin kaksisuuntainen mielialahäiriö todettiin? Olitko ehtinyt syödä sitä ennen Cipramilia? Cipramilin on todettu nimittäin aiheuttavan herkille ihmisille ns. ylireagoinnin eli depression muuttumisen maanisdepressiivisyydeksi.
Toivon, että pääset ylös kuopasta, jota itse kutsun Masennuskaivoksi. Lisätietoja löydät mm. www.stakes.fi/mielekas edelleen LUKUVINKIT.
Joo, arvelen itsekin että työpaikkalääkäri ei halunnnut myöntää masennusta ja ottaa vastuuta asian hoidosta.
Varsinainen kaksisuuntainen mielialahäiriö -diagnoosi todettiin sen jälkeen, kun olin pari viikkoa syönyt Cipramilia. Tutkimustulokset kuitenkin osoittivat maanisen vaiheen alkaneen jo ennen masennusvaihetta, joten tässä tapauksessa ei Cipramil aiheuttanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Cipramil ei vain soveltunut minulle; sain siitä mm. mielettömän päänsäryn. Efexor sen sijaan aiheutti voimakkaan maanisen vaiheen jo muutama päivä kuurin aloittamisen jälkeen, joten sekin lopetettiin alkuunsa ja sen sijaan aloitettiin estolääkitysten kokeilu; Deprakine, Trileptal ja Lito. Nämä taasen pahensivat masennusta paitsi Litium, joka vei lopunkin merkityksen elämästä mennessään. "Pakasti" tunteet.
Kiitos palautteestasi.