Mä oon lueskellu muitten kirjotuksia punastumisesta ja jännittämisestä, ja nyt ku itellä on ollu noi samantapaset ongelmat pinnalla jo kolme vuotta, ni halusin kirjottaa viel tästä aiheesta.
Se on kumma juttu, miten voi antaa jännittämisen ja ton punastumisongelman vaikuttaa elämää niin paljon. Ei oo varmaa yhtäkää päivää, etten mä jotenki aattelis omaa olemistani ihmisten seurassa ja sitä, et oonks mä nyt punanen tms. Toi liittyy siihen, et vaatii iteltänsä liikoja ja tarkkailee liikaa muitten reaktioita ja miettii et mitä ne aattelee jos ne huomaa sen. Mä en pysty olemaa oma itteni, jos mä jännitän jotain tilannetta hirveesti etukätee (se voi olla ihan mikä tilanne vaa, vaik sukulaisten luona kyläily) ja paikan päälläki viel aattelen koko ajan sitä, etten mä punastuis. Sit posket on jo valmiiks punaset ku jännittää, ja mul on muododtunu siitä kauhee ongelma. Pitää olla koko ajan aattelemassa, et onkohan mun posket nyt punaset. Ja sit ku tietää et ne naama hohtaa ku naantalin aurinko, tulee kauhee olo. Ei pysty olemaa yhtää oma ittensä, tuntee ittensä tosi huonoks ja epäonnistuneeks, eikä voi yhtää keskittyä siihen tilnteesee tai niihin ihmisii, kenen seurassa on. Miettii vaa omaa olemista, ja sitä et huomaaks muut. Ja kierre on valmis! Aina ku epäonnistuu (eli on punasena jossain tilanteessa) pelkää taas uusia tilanteita missä niin vois tapahtua. Mä en enää voi ees kotona olla normaalisti, tuntuu et ikinä ei voi olla ihan rennosti, vaan aina pitää olla vähän varuillaan ja miettii noita asioita. Mä en kestä tätä!!! Mä oon vasta 18 vuotta, enkä todellakaa haluu et tää vaikuttaa mun koko loppuelämää. Kellekkää ei kehtaa puhuu, ei ees psykologille. Mä oon käyny juttelemassa psykologilla jonku aikaa, mut ihan näitä asioita mä en kehtaa puhua ees siellä, vaik näihin ongelmii mä lähin apua hakemaa. Mä puhun vaa jännittämisestä, mut en läheskään näin "syvällisesti" ku nyt. Olis ihanaa vaihtaa lisää ajatuksia jonkun kanssa. Kirjotelkaa, jos kuulostaa tutulta.
Se on kumma juttu, miten voi antaa jännittämisen ja ton punastumisongelman vaikuttaa elämää niin paljon. Ei oo varmaa yhtäkää päivää, etten mä jotenki aattelis omaa olemistani ihmisten seurassa ja sitä, et oonks mä nyt punanen tms. Toi liittyy siihen, et vaatii iteltänsä liikoja ja tarkkailee liikaa muitten reaktioita ja miettii et mitä ne aattelee jos ne huomaa sen. Mä en pysty olemaa oma itteni, jos mä jännitän jotain tilannetta hirveesti etukätee (se voi olla ihan mikä tilanne vaa, vaik sukulaisten luona kyläily) ja paikan päälläki viel aattelen koko ajan sitä, etten mä punastuis. Sit posket on jo valmiiks punaset ku jännittää, ja mul on muododtunu siitä kauhee ongelma. Pitää olla koko ajan aattelemassa, et onkohan mun posket nyt punaset. Ja sit ku tietää et ne naama hohtaa ku naantalin aurinko, tulee kauhee olo. Ei pysty olemaa yhtää oma ittensä, tuntee ittensä tosi huonoks ja epäonnistuneeks, eikä voi yhtää keskittyä siihen tilnteesee tai niihin ihmisii, kenen seurassa on. Miettii vaa omaa olemista, ja sitä et huomaaks muut. Ja kierre on valmis! Aina ku epäonnistuu (eli on punasena jossain tilanteessa) pelkää taas uusia tilanteita missä niin vois tapahtua. Mä en enää voi ees kotona olla normaalisti, tuntuu et ikinä ei voi olla ihan rennosti, vaan aina pitää olla vähän varuillaan ja miettii noita asioita. Mä en kestä tätä!!! Mä oon vasta 18 vuotta, enkä todellakaa haluu et tää vaikuttaa mun koko loppuelämää. Kellekkää ei kehtaa puhuu, ei ees psykologille. Mä oon käyny juttelemassa psykologilla jonku aikaa, mut ihan näitä asioita mä en kehtaa puhua ees siellä, vaik näihin ongelmii mä lähin apua hakemaa. Mä puhun vaa jännittämisestä, mut en läheskään näin "syvällisesti" ku nyt. Olis ihanaa vaihtaa lisää ajatuksia jonkun kanssa. Kirjotelkaa, jos kuulostaa tutulta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Xanor
http://www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/aiheet/jannittaa/xanor.php
Mä lueskelin noita xanor-keskusteluja (kiitti vaa tiedoista). täytyy miettiä tota lääkkeitten käytön alottamista. Kuitenki olis hyvä yrittää selvitä mahdollisimman pitkälle ilman niitä, ja kohdata tunteensa eikä paeta niitä. Eli jokapäiväsee käyttöö mä en joka tapauksessa aio ruveta. Vaa jos on tosi paha tilanne tulossa, niistä sais sellasta turvaa, ja varmaa seki helpottais ku tietäis et on millon tahansa mahollisuus ottaa niitä. Muitten viestit on saanu mut aattelemaa monialasemmin. Nimittäin niinku joku kirjotti, kylhän muihinki sairauksii ihmiset hakee ihan häpeilemättä lääkkeitä. Kylhän meillä jännitäjilläki on oikeus hakea samalla lailla apua. Ja jos elämä tuntuu ylitsepääsemättömältä, miks ei sit turvautuis lääkkeisii, ku sellanen hieno mahollisuus on käytettävissä.
Mun pitää kuitenki viel yrittää käsitellä tätä ongelmaa, ja omaa ajattelutapaa. Mä oon huomannu, et ainanki itellä tähän jännittämis- ja punastumisongelmaa liittyy se, et on muutenki niin epävarma ja muitten mielipiteistä välittävä. Mä oon aina ollu "liian kiltti". Siis sillä tavalla, et pitää aina olla miellyttämässä muita. Mä en ikinä ota huomioo omia tuntemuksia, laitan aina muut itteni etusijalle. Ei viitti koskaa sanoa suoraa päin naamaa jos joku juttu ärsyttää, vaan kaiken patoaa aina sisimpäänsä. Aina mä oon kuuntelemassa muitten ongelmia ja tukemassa niitä, mut ei kukaa tiiä näistä mun ongelmista mitää. Ulospäin pitää näyttää sellasta kiiltokuva-ulkokuorta, ja aina on muka kaikki hyvin.
Just siks tää jännittämisongelmaki on niin paha, ku pitää jännittää sitäki et huomaaks muut et mulla on nyt sellai ahdistunu olo niitten seurassa. Sehän on ihan kauheeta, jos ne huomaa, koska mä vaadin iteltäni ihan liikoja. Pitäis olla täydellinen, mä oon ns. ylisuorittaja. Ja mikä pahinta: ku jännittää etukätee jotain tilannetta, tottakai posket alkaa jo valmiiks hehkua, ja sit mä tiedän et muut huomaa sen, ja siks mulla tulee sellanen olo. Kaikki pyörii sen ympärillä, huomaaks muut et mä oon punanen. Ja TOTTAKAI ne huomaa!!! Joskus joku pikkulapsi huomauttaa ihanasti "Miks sä oot ihan punanen..?!" Sit sitä on viel varmaa ihan oudon näkönen(oudot ilmeet) ku yrittää olla ettei muut huomaa, välttelee katsekontaktia, ja tuntee ittensä tosi huonoks.
Välillä mä oon aatellu, et mitä sit jos naama on punanen, kuhan vaa vois olla välittämättä siitä (et onhan elämässä suurempiaki asioita ku mun naaman vri) ja vois olla oma ittensä. Sillon se naama ei varmaa oliskaa punanen. Mut minkäs teet jännitykselle. Eikä tunteilleen mitää mahda. Täytyis vaan päästä eroon ylisuoriutumisesta ja ajatuksesta et mitäköhän muut aattelee. Välillä mä oon sillee, et mitä hemmetin väliä on sillä mitä muut aattelee!! Ihmiset tulee ja menee, vaihtaa mielipidettänsä, eikä kaikkien kanssa tarvi tulla toimee. Ei kaikkien tarvi tykätä musta!! Sitä mä oon yrittäny takoa jääräpäisee päähäni, mut sieltä se puna vaa taas tulee kasvoille.. Argh!!
Tuo kiltteyssyndroomakin tuttu juttu, ja muiden miellyttäminen.
Sekin on turhaa; koskaan ei voi miellyttää kaikkia, eikä se ole tarpeen. Jos yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. Loputon suo.
Pitää vaatia oma tilansa, silti muita latistamatta. Sulla on oikeus omiin mielipiteiisi, ajatuksiisi, tunteisiisi jne. Sinun tarpeesi ovat yhtä tärkeitä kuin muidenkin.
Jos jokin juttu ärsyttää ja aiheuttaa hankaluuksia, sinun pitää avata suusi. Tottakai jos olet totuttanut ihmiset siihen, että sulle sopii kaikki, niin he alkavat käyttää sitä hyväkseen. Niin se vain menee!¨Aluksi sinua ei ehkä edes noteerata, mutta sinnillä vain.
Joka asiaan ei kannata kommentoida, se on taas toinen ääripää, olla aina laukomassa joka väliin, jos asia sinänsä mitätön tms. Mutta pitää kunnioittaa myös itseään, ei vain toisia.
lakkaa ruoskimasta itseäsi ja vaatimasta liikoja! Kukaan ei ole korvaamaton eikä täydellinen ja jokainen mokailee joskus.
Tuo sinun viimeinen kappaleesi on hyvä! Luepa se uudestaan mitä kirjoitit. Kaikkien ei tosiaankaan tartte tykätä sinusta eikä sinun kaikista. Kaikkien kanssa voi yrittää tulla toimeen, se riittää. Aina se ei ole itsestä kiinni, joten so what, ja eteenpäin!
Toivottavasti tästä oli enempi apua kuin että olisit ottanut vaikkapa itseesi.
:);)
Itsekin punastumisesta ja jännittämisestä vuosia kärsineenä voin sanoa, että toi on sellainen noidankehä, josta ei omin avuin pääse eroon. Elimistö ei yksinkertaisesti ymmärrä, vaikka kuinka järjellä koittaisit ajatella, että mitään syytä punastumiseen/jännittämiseen ei ole. Ensimmäinen askel parempaan elämänlaatuun on myöntää ongelma ja hakea ammatti-ihmiseltä apua (ei ole ihan helppoa, mutta kun sen saa tehtyä, on jo paljon helpompi olla). Tosin lääkäreissäkin on paljon sellaisia, jotka eivät yksinkertaisesti ymmärrä mistä on kyse. Omalla kohdallani on toiminut tosi hyvin paroksetiini (ei aiheuta riippuvuutta kuten esim Xanor), lääkkeen vaikutusta on tosin jaksettava odottaa jopa puoli vuotta, mutta jo parin viikon jälkeen olo alkaa helpottaa ja huomaa, että ei enää jännitäkään ollenkaan niin paljon.Parin vuoden käytön jälkeen voi yrittää paluuta lääkkeettömään elämään.
Yksi mahdollisuus on myös Tri Telarannan Privatix -menetelmä eli hermosolujen salpausleikkaus. Se on kallis menetelmä eikä kaikille välttämättä sovi, mutta kannattaa sitäkin harkita, jos ongelma on paha: www.privatix.fi
Tsemppiä sulle, et ole ongelmasi kanssa ainoa tässä maassa!
Mutta lohduksesi:
Tuo homma ihan totta helpottaa iän myötä. Puhun kokemuksesta. Sinun iässäsi oli ihan sama homma.
Vaikka tämä nyt kuulosti tietysti kliseiseltä..:)
Kun tulee ikää, kokemusta, varmuutta - ongelman kanssa tulee toimeen. Sitten jossain vaiheessa oivaltaa, ettei se ole kuitenkaan kaikkein tärkein / pahin asia. Tippaakaan en vähättele asiaa, sen verran paljon saanut aikoinaan kuulla tuota "miks sä olet punanen."
Itselläni on yksinkertaisesti verisuonet niin lähellä pintaa, että kaikki: kuumuus, kylmyys, jotkut mausteet, tietyt alkoholijuomat jne saavat enemmän tai vähemmän ihon punoittamaan. Tai jännitys.
Toisaalta,.. sanovat että tämäntyyppinen naama ei sitten rypisty samalla tavalla..tosi on, ei ole ryppyjä liioin:) (olen keski-ikäinen)
Sinun tarvitsee suunnata kiinnostuksesi niihin muihin ihmisiin oman itsesi sijasta. Älä nyt suutu, mutta arvelenpa ettet OIKEASTI kuuntele mitä he sanovat? Nimittäin on aika vaikea samanaikaisesti tarkkailla itseä intensiivisesti, jos on todella kiinnostunut muista. Testaapa; kysy joltain jotain yksityiskohtia ja toistele välillä, nyökkäile, kommentoi jotain "mm" "ahaa" jne. Muistatko jonkin ajan kuluttua mitä hän sanoi -?
Lakkaa ajattelemasta mitä muut ajattevat mistäkin. Se on aivan turhaa energiantuhlausta! Sitä me emme ikinä voi tietää, mitä he ajattelevat. Ei sittenkään, vaikka sitä heiltä suoraan kysyisi.
On sitäpaitsi ihan yks ja hailee mitä ihmiset ajattelevat. Oikeasti! Teet tavallaan itsesi turhan tärkeäksi, kun ajattelet että olet toisten jatkuvan analysoinnin kohde. oletko ajatellut asiaa noin päin? Lakkaa tekemästä itsestäsi LIIAN tärkeä. Ihmisiä kiinnostaa etupäässä oma itse, usko pois. Eivät he jaksa pohtia jonkun naaman väriä kovin kauaa, tai muutakaan "epäkohtaa." Jokaisella on joku heikko kohta jossain.
Miten et kotonakaan voi olla rennosti? Kuka sinua kotonasi jännityttää?
Kerro nyt ehdotomasti sille psykologille kaikki. Ne ovat sitä varten olemassa! Siellä jos missään voi, pitää ja kannattaa olla just sitä mitä on. Ei siitä muuten mitään hyötyä ole, jos sielläkin menee näyttelyksi.
Oletko kokeillut meikkejä? Jos halvalla haluaa saada, niin Max Factor Lasting Performance, saa marketeista. Käytän jos jotain "esiintymistä", mutten muuten. Peittää hyvin ja antaa varmemman olon siltä osin.
Tosin se varmuus tulee jo siitä, kun "osaa asiansa." Esim jutellessa kun alkaa perustella kantaansa, niin ei siinä peiliin ehdi vilkuilla välillä.
Harkitse tosiaan tarkoin se lääke-asia; jos ja mitä. Joihinkin jää koukkuun ja annostusta pitää lisätä.
Hermosalpausleikkaus onnistuu tai sitten ei. En ole lähtenyt siihen. Joku kertoi jossain täällä foorumeilla, ettei ollut vaikuttanut. Ja kallista oli ollut.
Lämmöllä ajattelen sinua, tsemppiä! ;)
pari hyvää vastausta lue ne. kirjottanut keski-ikäinen tätönen.
...mutta punastumiseen ja muuhun esim. käsien vapinaan ja jännityksestä johtuvaan hikoiluun voi saada myös esim. propralista.
Verenpainelääke jota käytetään myös edelle mainittujen "oireiden" hoidossa. Alentaa verenpainetta ja estää sydämen tykytystä ja mahdollistaa esiintymisen ilman että keskittymsien tarvitsee herpaantua itseensä keskittymiseen.
Ei siis poista jännitystä mutta tavallaan kun oppii että kroppa ei käyttäydy "oman mielen mukaan" se poistaa jännitystä tai ainakin poistaa yhden ISON huolenaiheen.
Omasta kokemuksesta voin sanoa että toimii enkä pillereitä enää edes tarvitse. Itsetunto on noussut kun olen joutunut itse tekemään jännityksen poistamiseksi töitä (ei pelkästään lääkkeillä saatu apu), lääkkeet toimivat vain tukena ja apuvälineenä.
Moikka!
Tietkö mulla on täysin sama juttu, paitsi et en pelkää punastumista vaan ahdistaa niin pirusti et ku meen mihin tahansa alkaa sydän jyskyttää enkä voi olla rento enkä pysty keskittyy tilanteeseen, vaan tulee just samanlainen olo ku sullakin et miettii vaan sitä omaa olotilaa ja sitä et huomaaks muut..vittu et vituttaa!Mut hei mä käyn myös psykologilla ja aina mua jännittää sinnekin meno, mut pikkuhiljaa uskallan kertoo sille enemmän juttuja ja aina helpottaa kun on saanu sanottuu asioita joita ei haluais kenellekään kertoo. Mut kato kyllä niille voi puhua, eihän ne edes tunne sua. Ja sit viel yks juttu: Kun sä jännität sitä punastumista, ni mikä olis pahinta mitä muut vois ajatella siitä, että sä punastut? Mun mielestä siinä ei ainakaan oo mitään kamalaa, mun mielestä se on ihan kiva kun on terve puna poskella! Tsemppiä sulle!
Mä voisin kertoa sulle oman tarinani, jos se helpottaa.
Yläasteella kärsin punastumisesta ja jännityksestä esiintymistilanteissa ja puhuessani tytöille (olen siis poika). Silloin minulle huomauteltiin asiasta usein, mutten antanut asiasta muodostua mitään kovin pahaa ongelmaa itselleni. Pelasin tuolloin ahkerasti golffia ja keskitin kaikki ajatukseni vain siihen, en sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Sitten aloitin lukion. Siellä oli paljon uusia kasvoja ja luokassa puhuminen jännitti kovasti. Ryhmässäni oli pari vanhaa tuttuani yläasteelta (en ollut siellä tuntenut heitä vielä erityisen hyvin, eivätkä hekään minua), joitten kanssa aloin viettää aikaa välitunneilla ja joiden vieressä istuin oppitunneilla. Pian he huomasivat että kasvoni punehtuivat usein hieman aina puhuessani luokassa. Esimerkiksi vastatessani opettajan kysymykseen. Kaverini alkoivat huomautella asiasta , mikä rupesi häiritsemään minua. "Jos he huomaavat, kohta huomaavat muutkin". Aloin miettiä, etten saa enää punastua, ettei kukaan huomaa sitä ja että mitä muut ajattelevat siitä, jos luokassa on joku outo poika joka punastuu aina kun sanoo jotain. Tällätavoin aloin pelätä punastumista ja miettiä, että onko naamani tälläkin hetkellä punainen; tai onko se kohta... Punastumista alkoi tapahtua yhä enemmän. Lopulta punastuin ainakin 5 kertaa päivässä ja joka kerta kaverini muistuttivat minua siitä.
Pian tilanne rupesi jo olemaan sellainen, ettei minua enään huvittanut mennä kouluun; halusin vain olla itsekseni, sillä silloin kukaan ei näkisi, jos punastun. Minä kuitenkin kävin koulussa. Ruotsin tunnit olivat yhtä tuskaa, sillä en osanut ruotsia ja opettajani oli sellainen, että kysyi samaa asiaa niin pitkään kunnes osasi vastata.
Tämän seurauksena aloin juomaan paljon. Joka perjantai sekä joskus lauantainakin vedimme näiden kahden luokkakaverini kanssa kännit jonkun heidän tuttunsa luona. Silloinkin minun piti päästä oikein nopeasti humalaan, etten ehtisi alkuillan aikana punastua kovin montaa kertaa. Sitten, kun olin humalassa, pystyin puhumaan ihmiselle normaalisti ja tuntemaan oloni rennoksi.
Lopulta tuli joululoma. Ei enää koulua, eikä punastumista. Ei siis myöskään jännitystä. Mutta sitten minua rupesi jännittämään omalle perheellenikin puhuminen. Siinä vaiheessa rupesin miettimään, että tämä ei voi jatkua näin. Minulla voisi olla hyvä olo, jos vaan olisin, enkä välittäisi punastumisestani. Silloin en ehkä punastuisikaan. Koetin ruveta soveltamaan tätä ajattelutapaa. Se ei ollut aluksi helppoa. Mutta pikkuhiljaa kun koulu alkoi aloin myös oppia olemaan sielläkin rennommin. Kun en enää välittänyt punastumisestani en enää punastunut. Minua jännitti silti. Jännitti melkein kokoajan. Poskiani punoitti kokoajan hieman. Mutta en enää punastunyt räikeästi.
Ajan kuluessa opin olemaan jännittämättä muitten ihmisten seurassa olemista. Koulussa alkoi jo olla ihan mukava olla.
Tuli kesäloma ja sitten alkoi lukion toinen luokka. Pärjäsin hyvin ja tunsin oloni kotoisaksi koulussa. Pikkuhiljaa punastuminen alkoi tulla takaisin. Tässä vaiheessa mukaan astui myös liikahikoilu, mitä ei ollut aikaisemmin esiintynyt. Punastuin pari kertaa todella rankasti koulumme ruokalassa. Pöytä oli täynnä luokkakavereitani, joihin olin nyt tutustunut paremmin, kun olin pystynyt keskustelemaan heidän kanssaan. Tällä kertaa huomaajia ja huomauttelijoita oli 8. Nämä sattumukset tuhosivat itsetuntoa todella rankasti. Pidin kuitenkin mielessä sen mitä olin ajatellut aikaisemminkin, "ei ole mitään väliä, että punastun. Eivät ihmiset siitä lopulta jaksa suuremmin välittää ja kaikkihan ovat lopulta huomanneet ennenkin sen, että punastun ja menen hämilleni helposti, joten ei siitä kannata murehtia". Näin sain asian mielestäni ja pystyin jatkamaan normaalia nuoren elämääni. Tuostakin olisi noidankehä voinut alkaa.
Tämänjälkeen on mennyt melkein vuosi. Nyt lopetin lukion toisen vuosiluokan. Olen yhä punastunut sillointällöin, mutta se ei enää häiritse minua suuremmin. Vielä pitäisi vuosi selviytyä koulusta ja sitten se on ohi. Sekin tuntuu helpottavalta ajatukselta. Vaikka olen kesätöissä joka päivä yhteyksessä ihmisten kanssa, tunnen oloni kuitenkin turvallisemmaksi siellä. Uskon myös että tulevaisuudessa tulen pääsemään eroon epävarmuudestani (jota on varsinkin tyttöjen kanssa) ja punastumisestani.
Olemme samanikäisiä. Uskon että sinäkin pääset eroon tuosta "punastumisen pelosta", kun ymmärrät, kuinka turhaa se lopulta on. Ja jollei se onnistu yksin, ainahan voit hakea apua ammattiauttajalta.
Ei muuta kuin tsemppiä sulle, minäkin koetan pärjäillä. =)
Mulla on myös sama ongelma kuin teillä muilla, ainoastaan naamani ei muutu punaiseksi vaan se aivan kuin "jäätyy" kun jännitän. En pysty hallitsemaan ilmeitäni ja kasvoni nytkähtelee kummallisesti,tiedän että se kuulostaa oudolta ja huvittavalta mutta se on todella kiusallista. Voin samaistua teihin muihin helposti. Itsekin välillä punastun varsinkin jos puhun pojille mutta naaman nytkähtely on paljon kiusallisempaa usko pois!!! sitä tapahtuu koulussa ja töissä ja melkein jokapaikassa kun juttelen ihmisille ainoastaan todella läheisten kanssa ei. Välillä mietin että mikä minua vaivaa ja huomaako muut sen onneksi kukaan ei ole siitä huomautellut,olen silti varma että se näkyy... Oli kai vain pakko purkaa omat ajatukset ja voin sanoa että tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu...jos joku vielä huomauttelee punastumisestasi voit sanoa että:ei ainakaan sinun huomauttelusi asiaa paranna!
Mä oon saanu teiltä suunnattomasti tukea ja rohkasua. Jo pelkästään se ajatus, ettei oo yksin, lohduttaa. Mua jännitti ja arvelutti kirjottaa tänne näistä asioista, koska mä oon pitäny itteäni niin outona ja aatellu et kellää ei voi olla paisunu tää jännittäminen tällässii mittasuhteisii ku mulla. Mut sit ku mä löysin nää sivut ja aloin lukemaa muitten kommentteja, tuntu tosi huojentavalta.
Se on jännä, miten muitten kertomuksia lukiessa tulee sellanen ajatus mielee, et jos tuntis sen kyseisen ongelmansa kanssa kamppailevan henkilön, ei tietenkää suhtautuis siihen mitenkää negatiivisesti vaa siks ku sil on sellai jännittämisjuttu tai muita ton tapasia "ongelmia".
Mut silti se on itelle niin kauhee asia aatella, et miten muitten suhtautuminen muhun muuttuis jos ne sais tietää ja mitä ne aattelee jos ne huomaa et mul on vaikeeta olla niitten seurassa.. Toi on just sitä ettei voi näyttää sitä omaa heikkoutta ja vaatii iteltänsä liikaa.
Mä haluisin tuntea jonku näitten samojen ongelmien kanssa kamppailevan henkilön. Olis niin mielenkiintosta vaihtaa kokemuksia ja jännityksen tunteita, eikä tarvis hävetä. Ku miettii, et miten ite suhtautuis sellassee henkilöö, joka on tosi epävarma itestään ja punastelee, vähättelee itteään, ei osaa ilmasta omia ajatuksiaan tai tunteitaan selkeesti jne. Ei tietenkää suhtautuis mitenkää arvostelevasti tai kattois "ylhäältä päin" pilkaten, vaan pikemminki myötätunnolla ja rakkaudella. Ei se muitten silmissä oo niin paha asia, ku miltä se itestä tuntuu. Siis se olo mikä on, ja ne oireet.
Kiitos viel kaikille rohkasuista, ne auttaa mua eteepäin vaikeissa tilanteissa. Tän ongelman kanssa pitää jatkuvasti kamppailla (varsinki nyt kesällä, ku on niin kuuma et posket on jo ilman jännittämistäki punaset hellepäivinä, ku mul on niin herkkä iho, heh heh, on se niin vaikeeta tän jännittäjän elämä ;) Jaksamista kaikille, pitäkää lippu korkeella. :)