Lomalainen alkoi kirjoitella, kirjoittelin joskus nuorena ja nyt keski-ikäisenä alkaa poltella jälleen. vieläkö sitä osais jotain? antakaa palautetta, jos tätä teksitä nyt jaksatte edes lukea...
MERIHEVOSET
Merihevosten laukka oli kauneimmillaan peltisinä kuutamoöinä. Silloin ne villiintyivät hurjaan leikkiin harjat hulmuten ja vaahto pärskyen. Ne kiertelivät rannan karikoita ja hiekkadyynejä, kerääntyivät villihevoslaumoihin tanssien kuun ja tähtien tanssia, etenkin syksyisin ja alkutalvesta. Ne taistelivat piirijuoksullaan jäitä vastaan, tanssivat jäähyväistanssin meren aalloille ennenkuin meri kävi lepoon jääpeiton alle. Joskus kovan tuulen aikaan merihevoset tulivat muutenkin tuulettumaan pintavesiin ja nauroivat hirnuen tuulen yli.
Vain kaikkein herkimmät saattoivat kuulla sen. Monet näkivät sen, mutta eivät ymmärtäneet mistä oli kysymys, uskoivat vain pärskyjen lyövän pinnan alaisiin kiviin. Joskus merihevosilla oli viesti, joskus ne temmelsivät kai vain omaa iloaan. Tuulia oli muuttanut nimensä Tuuliaksi juuri hevosten viestin perusteella. Se oli ollut yksinäinen yö, kun Tuulia, silloin vielä Marja, oli kulkenut pitkin rantoja lohtua hakien. Jotain oli murtunut hänen sisällään, jotain mikä aina olikin ollut rikki mutta silloin se oli hajonnut pirstaleiksi hänen sisälleen. Joka askel oli tehnyt kipeää, vielä kipeämpää oli tehnyt kun oli paikallaan. Paikalla oli mahdoton pysyä sillä kummalliset äänet huusivat hänen sisällään ja käskivät.
Äänet kehottivat repimään itseään hiuksista tai lyömään nyrkillä itseä kasvoihin. Marja oli lyönyt päänsä kiveen vaientaakseen äänet, mutta äänet vain nauroivat yritykselle. Hänen oli pakko kävellä. Äänet pakottivat. Ja kun hän käveli aikansa, tuli hän merenrantaan ja näki hevoset. Ne olivat tulleet lohduttamaan häntä. Hevosilla oli viesti. Ne kertoivat, ettei Marja ollut yksin, mutta jos hän halusi olla yhtä merenväen kanssa, hänen on vaihdettava nimensä, ottaa se nimi minkä kuulee. Ja Marja kuuli tuulen: Tuuli, monta tuulta, tuulet puhalsivat useasta suunnasta yhtä aikaa. Hevoset olivat ystävällisiä. Jos oli hevosia, oli merenneitoja. Jos oli merenneitoja oli oltava myös merenkuningas. Seuraavana päivänä Marja teki ilmoituksen maistraattiin: Marja nimi muuttui Tuuliaksi. Nimen muutoksen myötä äidin ilme muuttui hätääntyneeksi, nopeasti se muuttui surulliseksi. Isä oli hämmästynyt mutta hyväksyi; Marjahan on täysi-ikäinen, ellei pidä nimestään muuttakoon ja isä alkoi kutsua Marjaa Tuuliaksi. Äiti kutsui Marjaksi ja sanoi isälle, etteivät Marjan asiat ole nyt kohdallaan. Isä oli nostanut lukemaansa lehteä hieman ylemmäksi niin että isän kasvot peittyivät kokonaan ja tokaissut; Tuulia on hyvä nimi, ei vain keksitty silloin Kun Tuulia syntyi.
Tuulia tiesi, että merenkuningas odotti häntä. Hänen vain oli löydettävä keino päästä tuohon maailmaan, joka ihmisiltä oli salattu. Nimen vaihdoksen myötä merenväki otti hänet tosissaan, he uskoivat häneen. Nyt Tuulia sai viestejä kaiken veden mukana. Syksyinen sade, joka muille oli vain ropinaa kattoon, kertoi Tuulia toimintaohjeita. Aamun kaste metsässä, pisarat jotka taittoivat hentoja heinän korsia, jopa hanasta valuvan veden sorina; Tuulia kuunteli ja ymmärsi. Äiti esteli Tuuliaa, sulki vesihanan kun hän kuunteli sen sanomaa. Äiti jopa kielsi menemästä öisin rantaan. Äiti oli vihollinen, jonka tavoite oli estää Tuulian pääsy todellisen rakkaansa, merenkuninkaan luokse. Äiti oli kateellinen, sillä äidin elämä oli tylsää aivan kuin Tuuliallakin ennen. Silloin kun hän oli Marja. Marja, jolla ei ollut ketään ystävää, Marja, jota oudoksuttiin ja vanhemmat kielsi lapsiaan leikkimästä kummallisen Majan kanssa. Nyt Tuulialla oli kaikki tieto ja hän ymmärsi aikaisemmat vaikeudet. Ne olivat vain valmistaneet Tuuliaa lopulliseen koitokseen. Tuulia sai varman tiedon peltikattoon rummuttavalta sateelta. Se toisti samaa sanomaa. Oli lähdettävä heti meren rantaan ja kukaan ei saisi nähdä hänen lähtöään. Merenkuningas kaipasi Tuulia, onnellisen elämän aika oli tullut. Vain yksi ponnistus oli tehtävä vielä.
Tuulia hiipi yön hiljaisuudessa ulos kodistaan. Hän ei katsonut taakseen eikä havainnut ympäristöään, vaikka tiesi lähtönsä olevan viimeisen. Nyt alkoi uusi elämä ja mikään ei voisi estää sitä. Määrätietoisesti Tuulia kulki rantaan. Ruosteenpunaiset hiukset olivat hiestä ja syyssateesta märät, valuivat kasvoille mutta Tuulia ei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän jo näki merihevoset kaukana ulapalla. Ne hirnuivat kiihottuneina, tätä hetkeä oli odotettu. Kuu heitteli valonheittimenä raitoja, viitoitti tietä vedessä. Tuulia käveli läpi rannan. Käveli veteen, jossa siellä täällä ui pieniä jäälauttoja. Hän käveli, kunnes jalat eivät enää ulottuneet maahan. Tuulia jatkoi uiden ja ui kohti merihevosia, jotka veisivät hänet linnaansa.
Vesi oli kylmää ja tunnottomuus valtasi jäsenet. Vielä hetki olisi jaksettava, kohta hän jo olisi hevosten luona, rakkaus odotti, merenkuningas odotti. Iso aalto heitti suolaista vettä Tuulian kasvoille. Hetken hän tunsi pakokauhua mutta nopeasti lämmin tunne valtasi koko kehon. Vihdoinkin hän oli yhtä meren kanssa. Vesi sisällään hän tiesi tavoittavansa koko merenkansan nopeammin, kuin hevoset olisivat voineet häntä koskaan sinne viedä. Hän tunsi, miten merenkuninkaan vahvat kädet olivat jo kiertymässä kannattelemaan. Tähän loppui yksinäisyys ja alkoi rakkaus.
Meri kuohusi ja kuu hyppeli hädissään aalloilla kuin etsien jotain. Vaahtopäät kasvoivat yltyvässä tuulessa. Äiti seisoi rannalla ja tähyili ulapalle. Ulapalla näkyi vain syystuulen raivoisa pärskyntä. Äiti pelkäsi myrskyä, ja hän lähti takaisin kotiin. Täällä ei ollut mitään vaikka äiti oli ollut kuulevinaan uneensa Marjan huutavan apua, pyytävän kuivaamaan hänet ja tuomaan kotiin lämpimiin peittoihin. Äiti oli ollut melkein varma, että Marja olisi jossain rannalla taas kuuntelemassa outo ilme kasvoillaan aaltoja. Sellainenhan se oli jo lapsena, haaveili keijuista ja tähtitarhoista niin, ettei aina erottanut totta tarusta. Mitä se lapsi oikein nyt kuvitteli kuulevansa? Äiti hymähti, niin mitä. Mitäs hän itse kuvitteli kuulevansa? Äiti puisti päätään ja lähti takaisin kotiin, jos isä huomaisi hänen menneen yöllä rantaan, pitäisi varmaan hulluna. Juosta nyt unikuvien perässä.
MERIHEVOSET
Merihevosten laukka oli kauneimmillaan peltisinä kuutamoöinä. Silloin ne villiintyivät hurjaan leikkiin harjat hulmuten ja vaahto pärskyen. Ne kiertelivät rannan karikoita ja hiekkadyynejä, kerääntyivät villihevoslaumoihin tanssien kuun ja tähtien tanssia, etenkin syksyisin ja alkutalvesta. Ne taistelivat piirijuoksullaan jäitä vastaan, tanssivat jäähyväistanssin meren aalloille ennenkuin meri kävi lepoon jääpeiton alle. Joskus kovan tuulen aikaan merihevoset tulivat muutenkin tuulettumaan pintavesiin ja nauroivat hirnuen tuulen yli.
Vain kaikkein herkimmät saattoivat kuulla sen. Monet näkivät sen, mutta eivät ymmärtäneet mistä oli kysymys, uskoivat vain pärskyjen lyövän pinnan alaisiin kiviin. Joskus merihevosilla oli viesti, joskus ne temmelsivät kai vain omaa iloaan. Tuulia oli muuttanut nimensä Tuuliaksi juuri hevosten viestin perusteella. Se oli ollut yksinäinen yö, kun Tuulia, silloin vielä Marja, oli kulkenut pitkin rantoja lohtua hakien. Jotain oli murtunut hänen sisällään, jotain mikä aina olikin ollut rikki mutta silloin se oli hajonnut pirstaleiksi hänen sisälleen. Joka askel oli tehnyt kipeää, vielä kipeämpää oli tehnyt kun oli paikallaan. Paikalla oli mahdoton pysyä sillä kummalliset äänet huusivat hänen sisällään ja käskivät.
Äänet kehottivat repimään itseään hiuksista tai lyömään nyrkillä itseä kasvoihin. Marja oli lyönyt päänsä kiveen vaientaakseen äänet, mutta äänet vain nauroivat yritykselle. Hänen oli pakko kävellä. Äänet pakottivat. Ja kun hän käveli aikansa, tuli hän merenrantaan ja näki hevoset. Ne olivat tulleet lohduttamaan häntä. Hevosilla oli viesti. Ne kertoivat, ettei Marja ollut yksin, mutta jos hän halusi olla yhtä merenväen kanssa, hänen on vaihdettava nimensä, ottaa se nimi minkä kuulee. Ja Marja kuuli tuulen: Tuuli, monta tuulta, tuulet puhalsivat useasta suunnasta yhtä aikaa. Hevoset olivat ystävällisiä. Jos oli hevosia, oli merenneitoja. Jos oli merenneitoja oli oltava myös merenkuningas. Seuraavana päivänä Marja teki ilmoituksen maistraattiin: Marja nimi muuttui Tuuliaksi. Nimen muutoksen myötä äidin ilme muuttui hätääntyneeksi, nopeasti se muuttui surulliseksi. Isä oli hämmästynyt mutta hyväksyi; Marjahan on täysi-ikäinen, ellei pidä nimestään muuttakoon ja isä alkoi kutsua Marjaa Tuuliaksi. Äiti kutsui Marjaksi ja sanoi isälle, etteivät Marjan asiat ole nyt kohdallaan. Isä oli nostanut lukemaansa lehteä hieman ylemmäksi niin että isän kasvot peittyivät kokonaan ja tokaissut; Tuulia on hyvä nimi, ei vain keksitty silloin Kun Tuulia syntyi.
Tuulia tiesi, että merenkuningas odotti häntä. Hänen vain oli löydettävä keino päästä tuohon maailmaan, joka ihmisiltä oli salattu. Nimen vaihdoksen myötä merenväki otti hänet tosissaan, he uskoivat häneen. Nyt Tuulia sai viestejä kaiken veden mukana. Syksyinen sade, joka muille oli vain ropinaa kattoon, kertoi Tuulia toimintaohjeita. Aamun kaste metsässä, pisarat jotka taittoivat hentoja heinän korsia, jopa hanasta valuvan veden sorina; Tuulia kuunteli ja ymmärsi. Äiti esteli Tuuliaa, sulki vesihanan kun hän kuunteli sen sanomaa. Äiti jopa kielsi menemästä öisin rantaan. Äiti oli vihollinen, jonka tavoite oli estää Tuulian pääsy todellisen rakkaansa, merenkuninkaan luokse. Äiti oli kateellinen, sillä äidin elämä oli tylsää aivan kuin Tuuliallakin ennen. Silloin kun hän oli Marja. Marja, jolla ei ollut ketään ystävää, Marja, jota oudoksuttiin ja vanhemmat kielsi lapsiaan leikkimästä kummallisen Majan kanssa. Nyt Tuulialla oli kaikki tieto ja hän ymmärsi aikaisemmat vaikeudet. Ne olivat vain valmistaneet Tuuliaa lopulliseen koitokseen. Tuulia sai varman tiedon peltikattoon rummuttavalta sateelta. Se toisti samaa sanomaa. Oli lähdettävä heti meren rantaan ja kukaan ei saisi nähdä hänen lähtöään. Merenkuningas kaipasi Tuulia, onnellisen elämän aika oli tullut. Vain yksi ponnistus oli tehtävä vielä.
Tuulia hiipi yön hiljaisuudessa ulos kodistaan. Hän ei katsonut taakseen eikä havainnut ympäristöään, vaikka tiesi lähtönsä olevan viimeisen. Nyt alkoi uusi elämä ja mikään ei voisi estää sitä. Määrätietoisesti Tuulia kulki rantaan. Ruosteenpunaiset hiukset olivat hiestä ja syyssateesta märät, valuivat kasvoille mutta Tuulia ei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän jo näki merihevoset kaukana ulapalla. Ne hirnuivat kiihottuneina, tätä hetkeä oli odotettu. Kuu heitteli valonheittimenä raitoja, viitoitti tietä vedessä. Tuulia käveli läpi rannan. Käveli veteen, jossa siellä täällä ui pieniä jäälauttoja. Hän käveli, kunnes jalat eivät enää ulottuneet maahan. Tuulia jatkoi uiden ja ui kohti merihevosia, jotka veisivät hänet linnaansa.
Vesi oli kylmää ja tunnottomuus valtasi jäsenet. Vielä hetki olisi jaksettava, kohta hän jo olisi hevosten luona, rakkaus odotti, merenkuningas odotti. Iso aalto heitti suolaista vettä Tuulian kasvoille. Hetken hän tunsi pakokauhua mutta nopeasti lämmin tunne valtasi koko kehon. Vihdoinkin hän oli yhtä meren kanssa. Vesi sisällään hän tiesi tavoittavansa koko merenkansan nopeammin, kuin hevoset olisivat voineet häntä koskaan sinne viedä. Hän tunsi, miten merenkuninkaan vahvat kädet olivat jo kiertymässä kannattelemaan. Tähän loppui yksinäisyys ja alkoi rakkaus.
Meri kuohusi ja kuu hyppeli hädissään aalloilla kuin etsien jotain. Vaahtopäät kasvoivat yltyvässä tuulessa. Äiti seisoi rannalla ja tähyili ulapalle. Ulapalla näkyi vain syystuulen raivoisa pärskyntä. Äiti pelkäsi myrskyä, ja hän lähti takaisin kotiin. Täällä ei ollut mitään vaikka äiti oli ollut kuulevinaan uneensa Marjan huutavan apua, pyytävän kuivaamaan hänet ja tuomaan kotiin lämpimiin peittoihin. Äiti oli ollut melkein varma, että Marja olisi jossain rannalla taas kuuntelemassa outo ilme kasvoillaan aaltoja. Sellainenhan se oli jo lapsena, haaveili keijuista ja tähtitarhoista niin, ettei aina erottanut totta tarusta. Mitä se lapsi oikein nyt kuvitteli kuulevansa? Äiti hymähti, niin mitä. Mitäs hän itse kuvitteli kuulevansa? Äiti puisti päätään ja lähti takaisin kotiin, jos isä huomaisi hänen menneen yöllä rantaan, pitäisi varmaan hulluna. Juosta nyt unikuvien perässä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hieno teksti, näkee, että ymmärrät psyykkisesti sairastuvan nuoren näkökulmaa ja perheen myös.Kaunista kerrontaa, hienoja metafooria.
Ja jotenkin tuttua. Äläs nyt Satuja kerro. Varmasti olet ennenkin kirjoittanut. Jopa tännekin.
Mutta sehän on oma asiasi, jos haluat aloittaa puhtaalta pöydältä ja näyttää mihin pystyt.
Kyllähän sinä osaat.
Jos en nyt aivan päin helvettiä arvaa, olet se joka suuttui eilen tosi lujaa. Älä suotta, minulla on rasitteeni, jotka tiedät. Tämän edellisen ymmärrät, mikäli en arvannut päin helvettiä. Jos arvasin: Tähti on syttynyt.
Ainakin kirjassa Muumipappa ja meri on aika iso lohkare noita merihevosia, jotka tanssii rannalla kuutamossa.
En ole koskaan lähettänyt mitään tekstiä ennen tuota eilistä. en tälle palstalle enkä minnekään. Kyllä minä ihan oikeasti löysin tämän palstan vasta eilen. Kiitos palautteesta! Se oli kannustavaa. En ole se henkilö keneksi luulit, ei minua saisi suututettua arvostelulla ;)
En pysty lukemaan kun oli niin sekavaa. Käytä kappaleita enemmän ja lyhempiä juttuja. Ja sitten suomalaista voisi olla enemmän.
tällaisesta palstasta ja saamastasi palautteesta?
Tämä on hieno palsta, siis jotkut jaksaa ihan tosissaan paneutua testiin ja antaa palautetta! Se on hieno homma. Aion tehdä itse saman kun ehdin... Laittaa hyvää mieltä kiertämään ja rakentavasta kritiikistä syntyy parempia tekstejä ja hyvästä palautteesta tulee hyvä mieli. Molemmat arvokkaita asioita. Taidan rekisteröityä tälle palstalle. Hyvää Kesää sinulle!