Hyvät veteraanit ja muut sota-ajan läpikäyneet sukupolvet!
Pahoittelen, että olen viime aikoina täyttänyt palstaanne kysymyksillä ja kommenteilla sota-ajan asioista. Ymmärrän täysin, että monet teistä eivät enää halua muistella noita aikoja, onhan toki varmasti hienointa ja parasta nyt kun saatte nauttia rauhasta, ansaitusta vanhuuden levosta ja vapaasta maasta jossa lapsenne, lapsenlapsenne ja varmaan neljäskin sukupolvi saa elää täyttä, rajoittamatonta elämää.
En ole "sapelinkalistaja", "revanssinhakija", "kiihkoisänmaallinen" tms. mitä kommentteja olenkaan saanut. Haluan vain tietää ja muistaa.
Olen 74-v. äitini kanssa tehnyt sukututkimusta, joka nyt on edennyt jo pitkälle 1600-luvulle. Yksityiskohtaisemmin olemme päässeet jo 1800-luvun lopulle. Mutta sota-ajan kohdalle on jäänyt "aukko". Mistä muualta kysyä kuin teiltä? Google-haut tuottavat useimmiten epäluotettavaa tietoa. Kirjoista löytyy valitettavan usein vain "virallinen totuus" - monet kirjailijat tahtomattaankin kaunistelevat oman joukko-osastonsa saavutuksia ja myös tehtyjä virheitä. Yksittäisten sotilaiden nimiä ja haastatteluja on harvassa. Sota-arkistosta tietojen löytäminen on työlästä, ja liian harvoin sielläkään on "henkilökohtaisia" tapahtumatietoja.
Äitini, joka oli nuori tyttö sota-aikana, ei hänkään muistele mielellään niitä hetkiä, kun sedät, enot ja serkut tuotiin kaatuneina rintamalta, ja oma veljensä palasi iäksi invalidiksi haavoittuneena. Mistä muualta hakisin tietoa kuin täältä, teiltä jotka näitte ja koitte sen kaiken? Kunnioitan täysin mahdollista toivettanne olla palaamatta noiden kovien aikojen muistoihin.
Mutta kuitenkin: täältä olen löytänyt sitä arvokkainta tietoa. Yksikään historioitsija ei voi täysin pukea sanoiksi kotirintamalla olleiden tuskaa, uupuneiden lottien ponnistuksia, eikä rintamamiesten tuntemuksia. Nimimerkki Kaliper on laajalla tietämyksellään huomattavasti auttanut kaatuneiden sukulaiseni jäljittämistä. Kuten sanottua, kukaan edellämainituista, jotka sota-aikana ponnistelivat, ei ole nimi listassa tai kivessä, vaan nuori ihminen, sellainen kuin minä, perheeni ja ystäväni, ja haluan omalta osaltani pitää huolen siitä että heitä ei unohdeta.
Siispä, koittakaa jaksaa kyselyitäni ja kirjoituksiani. Kaikki viestit tänne palstalle ja sähköpostiini ovat tervetulleita. Jos niin toivotte, niin jätän palstanne rauhaan.
terveisin,
[email protected]
Pahoittelen, että olen viime aikoina täyttänyt palstaanne kysymyksillä ja kommenteilla sota-ajan asioista. Ymmärrän täysin, että monet teistä eivät enää halua muistella noita aikoja, onhan toki varmasti hienointa ja parasta nyt kun saatte nauttia rauhasta, ansaitusta vanhuuden levosta ja vapaasta maasta jossa lapsenne, lapsenlapsenne ja varmaan neljäskin sukupolvi saa elää täyttä, rajoittamatonta elämää.
En ole "sapelinkalistaja", "revanssinhakija", "kiihkoisänmaallinen" tms. mitä kommentteja olenkaan saanut. Haluan vain tietää ja muistaa.
Olen 74-v. äitini kanssa tehnyt sukututkimusta, joka nyt on edennyt jo pitkälle 1600-luvulle. Yksityiskohtaisemmin olemme päässeet jo 1800-luvun lopulle. Mutta sota-ajan kohdalle on jäänyt "aukko". Mistä muualta kysyä kuin teiltä? Google-haut tuottavat useimmiten epäluotettavaa tietoa. Kirjoista löytyy valitettavan usein vain "virallinen totuus" - monet kirjailijat tahtomattaankin kaunistelevat oman joukko-osastonsa saavutuksia ja myös tehtyjä virheitä. Yksittäisten sotilaiden nimiä ja haastatteluja on harvassa. Sota-arkistosta tietojen löytäminen on työlästä, ja liian harvoin sielläkään on "henkilökohtaisia" tapahtumatietoja.
Äitini, joka oli nuori tyttö sota-aikana, ei hänkään muistele mielellään niitä hetkiä, kun sedät, enot ja serkut tuotiin kaatuneina rintamalta, ja oma veljensä palasi iäksi invalidiksi haavoittuneena. Mistä muualta hakisin tietoa kuin täältä, teiltä jotka näitte ja koitte sen kaiken? Kunnioitan täysin mahdollista toivettanne olla palaamatta noiden kovien aikojen muistoihin.
Mutta kuitenkin: täältä olen löytänyt sitä arvokkainta tietoa. Yksikään historioitsija ei voi täysin pukea sanoiksi kotirintamalla olleiden tuskaa, uupuneiden lottien ponnistuksia, eikä rintamamiesten tuntemuksia. Nimimerkki Kaliper on laajalla tietämyksellään huomattavasti auttanut kaatuneiden sukulaiseni jäljittämistä. Kuten sanottua, kukaan edellämainituista, jotka sota-aikana ponnistelivat, ei ole nimi listassa tai kivessä, vaan nuori ihminen, sellainen kuin minä, perheeni ja ystäväni, ja haluan omalta osaltani pitää huolen siitä että heitä ei unohdeta.
Siispä, koittakaa jaksaa kyselyitäni ja kirjoituksiani. Kaikki viestit tänne palstalle ja sähköpostiini ovat tervetulleita. Jos niin toivotte, niin jätän palstanne rauhaan.
terveisin,
[email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
kyselyä ,vielä kun on niitä jotka muistavat omakohtasia kokemuksia . Ja nehän ovatkin kaikkein luotettavampia.
Palstat ovat minun käsittääkseni kaikkien käytettävissä , ja mitä niihin kielteisiin kirjoituksiin ,on aihe kun aihe niin kaikkia ei ne voikkaan kiinnostaa ,onneksi näitä ei ole pakko lukea jos ei kiinnosta.
...että suurin osa meistä palstan kirjoittajista oli vielä lapsi sodan aikana. Harva eli aikuselämäänsä. Kyllä täällä näyttää muutama jermu kirjoittavan muisteluksiaan sodasta, mutta useimmat ovat korkeintaan kansakouluikäisinä joutuneet evakkoon tai istuneet kotirintaman pommisuojissa.
Ne muistot ovat jo kaukaisia ja vain välähdyksenomaisia, ei niistä taida tulla jutun juurta.
Vaikka minä täällä kyselen veteraaneilta sota-asioista, kun yritän jäljittää sukulaismiesten viimeisiä vaiheita, olen kyllä kiinnostunut muistakin muisteluksista. Enkä varmasti ole ainoa.
Lapsuuden muistot ovat tärkeitä, vaikka olisivatkin vain välähdyksiä.
Kerronpa esimerkin. Joskus viime syksynä yläasteikäinen sisarentyttäreni oli kysynyt äidiltäni: "Mummu, millaista oli olla lapsi sota-aikana?" Äitini kai häkeltyi kysymyksestä jonkun verran ja sanoi minulle myöhemmin että tällä siskontytölläni oli varmaan joku historiantehtävä koulussa, "ei se muuten sellaisia olisi kysellyt". Täytyy kyllä sanoa että äitini oli sota-aikana saman ikäinen kuin tämä lapsenlapsensa ja kysyjällä oli asiaan muutakin mielenkiintoa kuin vain koulutehtävät.
Oli miten oli, toivon että äitini ehtii kirjoittaa omiakin muistelmiaan jossain vaiheessa. Juuri nyt hän on keskittynyt kirjoittamaan sukumme historiaa ja päässyt 1800-luvun lopulle. Kansalaissodan ajaltakin on melkoisesti tekstiä paperilla. Mutta hän on hyvä esimerkki sota-ajan lapsesta: koululainen, 7 lapsen katraasta keskivaiheilta. Enot, setä ja oma vanhin velikin olivat rintamalla.
No millaista oli olla lapsi sota-aikana?
"Oli pula."
"Naapurissa oli venäläinen sotavanki työmiehenä. Kun sota loppui niin mies itki kovin kun joutui lähtemään pois."
Entäs ne sota-ajan ikävimmät muistot?
"Kun Antti-setä kaatui kesällä -44 niin samalla viikolla kuoli monta naapurien poikaakin. Sankarihaudalla oli 20 arkkua ja niitä laskettiin muistaakseni kahteen kerrokseen."
Pula? Mikä ihmeen pula? Sitä on nykysuomalaisen aikuisenkin vaikea ymmärtää, saatikka koululaisten. Ja että samasta kylästä kaatui puolen tusinaa tuttua miestä kolmena peräkkäisenä heinäkuun päivänä, naapurin poika Olavi, ja siitä tienristeykseltä olevasta talosta Heikki, samana päivänä kuin meidän Antti...
Voi vain hatarasti kuvitella millaista se on ollut. Ja tämän 1990-luvulla syntyneen sisarentyttäreni on ehkä vieläkin vaikeampaa hahmottaa sitä aikaa kuin minun.
Pätkiä, välähdyksiä, kaukaisia muistoja ja epäselviä mielikuvia... Ne ovat HISTORIAA. Niitä ei ole kirjoitettu muistiin, VIELÄ. Ehkä jotkut täällä jaksaisivat kirjoittaa?