Epileptikko pelkäät/häpeät kohtauksiasi???
Itse en niitä pelkää, vaikka syytä olisi ja hävetä en osaa kohtauksiani -myötätuntoa tullut useasti.
Onko se pelko/häpeä opittu vanhemmilta/isovanhemmilta -vai mikä on syynä??
Itse en niitä pelkää, vaikka syytä olisi ja hävetä en osaa kohtauksiani -myötätuntoa tullut useasti.
Onko se pelko/häpeä opittu vanhemmilta/isovanhemmilta -vai mikä on syynä??
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ne on neurologisia kehityshäiriöitä. Itse ole dg.n saanut Asperger. En häpeä sitä sanoa!
ole kehityshäiriö.
Aikuisena, jolloin kehitys on loppunut voi myös saada epilepsian vaikkapa kolarin seurauksena.
Sillon se on se sama häiriö mutta aivo vamma muodossa.
aivojen toiminnan häiriö ei kehityksen.
Silloin aikanaan, kun älysin tajuttomuuskohtausten ja muiden outojen olojen johtuvan epistä oli elämä perheessäni sekasortoista ja minä teinityttö. Olis ollu ihan liikaa siihen kaaokseen kertoa kohtauksista. Siitä ja muutamista muista asioista alokoi piilottelun salailun ja häpeän kierre. Itselleni tavallaan epi oli vaan epi ja ihan ok niin kauan kun perhe ei tiedä.
Vasta ihan nyt olen tajunnut kuinka isoa asiaa olen piilotellut ja millainen painolasti se on ollut. Nyt olen Epileptikko, t-paidallanikin sitä ilmituon, en häpeä, en piilottele ...
Se mitä pelkään on oman elämän hallinnan menettäminen kohtauksessa (ja kuolema, ja se että ihmiset hengittää kaiken hapen ilmasta jne mulla on siis myös paniikkihäiriö!). Lisäksi aiemmin pelkäsin ajo-oikeuden menetystä - se meni jo se siitä siis!
Pelkään...kai siksi etten tiedä minkälainen kohtaus on edessä ja mistä itseni löydän tällä kertaa.Ensiavusta?Kotoa?Töistä?
Pahinta olisi se että saisin ison kohtauksen töissä ja saisi kaikille selitellä (vaikka työkaverit tietävätkin).
Masennus kohtauksen jälkeen on myös inhottava.
Menee aikansa ennekuin pääsee taas "jaloilleen"
Nyt edellisestä gm:ta 10kk.
Häpeä kohdistuu lähinnä näihin päivittäisiin poissaolokohtauksiin joihin liittyy automatismeja - yskimistä,maiskuttelua,naputtelua.Milloin mitäkin.Inhottavaa kun ei itse tiedä mitä tekee,pyrinkin aina karkaamaan johonkin kun "outo olo" tulee...
Myötätuntoa olen minäkin saanut osakseni useasti...
ei onneksi ole kokemusta kohtauksista ihmisten ilmoilta -mutta usein pelkään sellaisen saavani vaikka missä - olen muutenkin ihan riittävän outo -saati,että vielä epileptikko
toisaalta kyllähän ihmiset tautini tietävät,kaikki jotka muuten minut tuntevat
jokainen kohtaus nostaa esiin katkeruuden tätä sairautta kohtaan,siksi luulen sitä häpeäväni..vaikka oikeasti se häpeä taitaa olla vihaa
meillä on otettu asia niin,että epilepsian kanssa on vain elettävä, kun vaihtoehtoja ei ole. Olisi varmaan liian suuri ja raskas pala kannettavaksi, jos tätä kävisi vihaamaan tai katkerana potkisi tutkainta vastaan.
Mikään riemuvoitto ei epilepsia,eikä migreeni, jota myös on perheeseemme siunattu, suinkaan ole, mutta tosiasiat hyväksymällä olemme päässeet askeleen eteenpäin. Kohtaukset päätyvät yleensä ensiapuun ja teholle, mutta vielä sieltä on päästy poiskin. Tosiasia, että siihen saattaa jopa kuolla tuo näkökulman, että ainakin vielä meistä jokainen on ihan hengissä; kiitollisuuden kohtauksettomasta päivästä, ja koko elämästä; päävikaisenakin.
mutta vielä puoli vuotta sitten
pelkäsin ja vihasin jokaista kohtausta jonka sain.
Häpeääkin oli paljon johtui varmaan siitä,
kun itsensä löysi milloin mistäkin ja
missä kunnossa.
Etenkin lasten silmissä oli kamalaa
olla heikko ja avuton äiti.
Itseäni siitä syytän,
ei ole vanhemmiltani tullut pelko eikä häpeä.
Kesti vain niin kauan hyväksyä koko sairaus
ja se että meitä on niin monta samassa
tilanteessa aukaisi silmäni.
Toisilla menee vielä huonommin ja hekin jaksavat.
Joten jaksan minäkin ja tuen/neuvon kaikkia joita osaan.
Minä taisin hävetä kohtauksia sen takia, etten itse tiennyt mitä tein niitten aikana. Kohtauksen jälkeen aina mietti, että mitähän mä olin tällä kertaa tehnyt. Kerran tuli mm. häivyttyä luokasta kesken oppitunnin.