Hei!
Jostain syystä halusin kertoa omasta synnytysmasennuksestani tänne.
Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen heti synnytyksen jälkeen (joka oli todella raskas!). Itkin päivästä toiseen, sain itku- ja raivokohtauksia, olin onneton ja tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että nyt kun sain sen kauan odotetun, rakkaan vauvan, en osannutkaan olla siitä iloinen. Lähinnä toivoin vain että joku muu hoitaisi lastani ja että minä saisin vain maata ja tuijottaa kattoa - tai kuolla pois.
Masennukseni diagnosoitiin vaikea-asteiseksi ja kahden kuukauden kuluttua synnytyksestä olinkin jo sairaalahoidossa masennuksesta johtuvan sekavuuden, unenpuutteen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Sairaalaan meno oli minulle suuri kynnys: jouduin vihdoin myöntämään itselleni, että olin sairas. Siitä lähtien kävin säännöllisesti psykologilla ja aloitin lääkityksen.
Neljän kuukauden kuluttua aloin voida vähän paremmin. Jaksoin meikata ja laittaa hiuksenikin ulos lähtiessäni; ennen en olisi jaksanut vaivautua. Kuluneet neljä kuukautta tuntuivat ikuisuudelta, miten olinkaan selvinnyt sinne asti.
Hyvää kautta kesti noin kaksi kuukautta ja lopetin samalla psykologilla käynnit. Luulin, että nyt tämä masennus alkaa vihdoin olla ohi!Mutta vain huomatakseni pudonneeni uudelleen masennuksen kuoppaan, tällä kertaa vakuuttuneena, että elämässtäni ei tule missään vaiheessa mitään. En ole tämän elämän arvoinen.
Sitten joku sanoi minulle, että hän lupaa, että vuoden päästä kaikki on toisin. Vuosi. Ehkä jaksaisin katsoa sinne asti. Niin sain nostettua itseni ylös ja yrittämään taas uudelleen. Lapsenikin vuoksi.
Kymmenen kuukautta synnytyksestä menin töihin. Koin tarvitsevani aikuiskontakteja ja omaa elämää. Se teki hyvää! Mutta kun vuosi synnytyksestä tuli täyteen, aloin elämään kaikkea uudelleen: miten raskas vuosi se oli ollutkaan! Miksi juuri minä jouduin kokemaan kaiken tämän!
Jatkan parantumista edelleen käymällä säännöllisesti psykologilla. Lisäksi perheemme käy perheneuvolassa (onhan tämä sairaus kohdannut koko perhettämme!). Lääkityksenä minulla on kaksi eri masennuslääkettä ja ahdistuskohtauksiin rauhoittavia lääkkeitä. Vaikka aluksi olinkin lääkkeitä vastaan, olen nyt oppinut nöyrtymään niiden edessä: ne auttavat.
Toivonkipinänä edessäni on edelleen se, että vuoden päästä kaikki on toisin. Vaikka parantumiseni on "kaksi askelta eteen, yksi taakse" on suunta kuitenkin ylöspäin.
Kärsivällisyyttä ja armollisuutta. Sitä masennus tarvitsee. Itseltä - ja muilta.
Sylintäydeltä voimia kaikille teille muille kohtalotovereille!
Jostain syystä halusin kertoa omasta synnytysmasennuksestani tänne.
Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen heti synnytyksen jälkeen (joka oli todella raskas!). Itkin päivästä toiseen, sain itku- ja raivokohtauksia, olin onneton ja tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että nyt kun sain sen kauan odotetun, rakkaan vauvan, en osannutkaan olla siitä iloinen. Lähinnä toivoin vain että joku muu hoitaisi lastani ja että minä saisin vain maata ja tuijottaa kattoa - tai kuolla pois.
Masennukseni diagnosoitiin vaikea-asteiseksi ja kahden kuukauden kuluttua synnytyksestä olinkin jo sairaalahoidossa masennuksesta johtuvan sekavuuden, unenpuutteen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Sairaalaan meno oli minulle suuri kynnys: jouduin vihdoin myöntämään itselleni, että olin sairas. Siitä lähtien kävin säännöllisesti psykologilla ja aloitin lääkityksen.
Neljän kuukauden kuluttua aloin voida vähän paremmin. Jaksoin meikata ja laittaa hiuksenikin ulos lähtiessäni; ennen en olisi jaksanut vaivautua. Kuluneet neljä kuukautta tuntuivat ikuisuudelta, miten olinkaan selvinnyt sinne asti.
Hyvää kautta kesti noin kaksi kuukautta ja lopetin samalla psykologilla käynnit. Luulin, että nyt tämä masennus alkaa vihdoin olla ohi!Mutta vain huomatakseni pudonneeni uudelleen masennuksen kuoppaan, tällä kertaa vakuuttuneena, että elämässtäni ei tule missään vaiheessa mitään. En ole tämän elämän arvoinen.
Sitten joku sanoi minulle, että hän lupaa, että vuoden päästä kaikki on toisin. Vuosi. Ehkä jaksaisin katsoa sinne asti. Niin sain nostettua itseni ylös ja yrittämään taas uudelleen. Lapsenikin vuoksi.
Kymmenen kuukautta synnytyksestä menin töihin. Koin tarvitsevani aikuiskontakteja ja omaa elämää. Se teki hyvää! Mutta kun vuosi synnytyksestä tuli täyteen, aloin elämään kaikkea uudelleen: miten raskas vuosi se oli ollutkaan! Miksi juuri minä jouduin kokemaan kaiken tämän!
Jatkan parantumista edelleen käymällä säännöllisesti psykologilla. Lisäksi perheemme käy perheneuvolassa (onhan tämä sairaus kohdannut koko perhettämme!). Lääkityksenä minulla on kaksi eri masennuslääkettä ja ahdistuskohtauksiin rauhoittavia lääkkeitä. Vaikka aluksi olinkin lääkkeitä vastaan, olen nyt oppinut nöyrtymään niiden edessä: ne auttavat.
Toivonkipinänä edessäni on edelleen se, että vuoden päästä kaikki on toisin. Vaikka parantumiseni on "kaksi askelta eteen, yksi taakse" on suunta kuitenkin ylöspäin.
Kärsivällisyyttä ja armollisuutta. Sitä masennus tarvitsee. Itseltä - ja muilta.
Sylintäydeltä voimia kaikille teille muille kohtalotovereille!
Vastaukset 1
Vanhimmat
huonoja ja hyviä aikoja. Lääkitys tällä hetkellä minimissä.
Eihän sitä olisi kestänyt jos joku olisi silloin sanonut kun sairastuin, että sulle menee kuule liki 10 vuotta kun selviät.
Elämä opettaa, niin opetti minuakin.
Tällä hetkellä en enää tunnista entistä minääni ennen masennusta.
Aina kun on huono jakso uskon että en ole oppinut vielä ihan kaikkea.
Jospa vielä joskus saan itseni irti lääkkeistä, ajattelen nykyään. Ennen minäkin olin todella lääkevastainen.
Ihmettelen välillä miten onnellinen olen, eikä mitään edes tarvitse tapahtua.
Sairastetaanhan esim.syöpääkin vuosia. Vertaisin sairauttani siihen. Läheisille on ollut vaikea tajuta,(kun ei näy päälle päin) etten välttämättä ikinä voi palata entiseen oravanpyörään, enkä haluakkaan.
Terveys pantiin todella elämäni tärkeimmäksi asiaksi...., ennen se oli lottovoitto.
Voimia sinullekkin.
Muistetaan että yksin ei tämän asian kanssa olla.