minun tarinani

eräs.. kirjoitti:

haluaisin kertoa oman tarinani syömishäiriöhelvetistä ja parantumisesta. Jos se vaikka jotain teistä voisi auttaa...=)
sairastuin anoreksiaan 15-vuotiaana. Laihdutin erittäin nopeasti parikymmentä kiloa lähes syömättä ja hurjalla liikunnalla. Vaiva vaihtui kuitenkin bulimiaan kun en enää pystynyt olemaan syömättä ja huomasin että oksentaminenhan on helpompaa...saa syödä ja silti ei liho. Bulimiaa jatkui monta pitkää vuotta ja alun "ihastuksesta" tautiin siitä alkoi kerhkeytyä erittäin helvetillinen pakkomielle. Oli pakko oksentaa aina kun oli syönyt...oman lisänsä tähän toivat tietysti mökkireissut jne. jossa oli muitakin ihmisiä mukana ja oksentaminen luonnollisesti vaikeampaa. Muistan hyvin, kun monesti oksnetamisen jälkeen iski hillitön vapina, huimaus, hikoilu ja älytön makeanhimo (verensokeri on ollut vaarallisen alhaalla)....sitten oli taas pakko syödä ja oksentaa ja homma jatkui samaa rataa. tauti oli todella kahlitseva, koska aina piti miettiä missä ja miten pääsen oksnetamaan ja oli tuskallista jos minulla oli vieraita, kun en tiennyt milloin he lähtevät ja pääsisin oksentamaan...en pystynyt keskittymään edes rupatteluun vieraiden kanssa kun ajattelin, että lähtekää nyt, lähtekää nyt..pakko päästä oksentamaan...aamulla monesti jäi kouluun menemättä, kun ratkesin syömään, ja pakkohan sitä oli sitten syödä ja syödä ja lopulta oksentaa. Kerran muistan kun olin työharjoittelussa sairaalassa ja kävin oksentamassa pukukopin lavuaariin (en nyt muista tarkalleen miksi oksensin lavuaariin, muistaakseni siksi että siitä ei kuuluisi niin kova ääni, kun pukukoppi oli sellainen kaikuva tila ja pelkäsin ihan hillittömästi jos joku kuulee)...noh, lavuaari meni sitten tukkoon ja minä paniikissa yritin keksiä miten saan sen auki....lopulta jotenki sain sen vetämään. Monesti juuri tämä kyseinen vessa oli myös tukossa ja nyt vasta jälkeenpäin olen ajatellut, että taisi olla minun oksennukset minkä sen oli niin useasti tukkinut ja varmaan putkimies oli kertonut syyn osastonhoitajille jotka taas varmaan yirrtänyt selvittää kuka oli oksentamisen takana, ja tuskinpa se vaikeaa on ollut kun minä ramppasin alakerrassa vähän väliä...(hävettää ihan hirveästi kun mietin että jengi siellä on ehkä tiennyt varsin hyvin ongelmastani...)
sitten tapasin nykyisen mieheni ja koska oleilime niin paljon yhdessä oksentaminen jäi ihan siitä syystä etten halunnut paljastaa hänelle itseäni. Aloin odottaa ensimmäistä lastani. raskaus meni hyvin, tosin painoa tuli aika paljon, koska en tietenkään osannut monen vuoden syömishäiriöiden jälkeen syödä normaalisti. sitten raskauden keskivaiheillä terkkari alkoi huomautella lisääntyneestä painostani ja laittoin raskaudiabeteskoekisiin ja paastoarvo oli hiieman koholla joten minun piti aloittaa 1500 kalorin dieetti. ja kyllähän sen arvaa mitä käy kun vaikeasti syömishäiriöinen laitetaan diettille..aluksi homma sujuikin pari päivää, mtta sitten alkoi taas oksentelu joka jatkui rajuna raskuaden loppuun saakka. terkkari oli vaan hyvillään kun paino ei enää noussut vaan peräti jopa laski vähän, dieetti siis sujui hyvin...(olisipa vaan tiennyt todellisuuden) sitten raskauden jälkeen lopetin oksentamisen kun ei enää tarvinnut kuunneella nipostusta nousseesta painostani ja käydä joka kuukausi paniikissa kuulemaas tas mäkätystä painostani. Lihoin nopeasti yli kymmene kiloa ja sitten iski taas tympääntyminen itseeni...raskaudesta jäi 25kg ja siihen vielä 10kg lisää. Katsin itseäni peilistä ja ajatelin, että nyt läski porsas saa riittää. Aloitin taas oksentelun ja laihduinkin nopeasti ne kymmenisen kiloa....sitten taas tuli joku järki päähäni ja yritin lopettaa oksentamisen. Noh, arvata saattaa että painoa tuli taas lisää. Lopulta painonnousu pysähtyi ja tässä painossani olen nyt ollut monta vuotta. Olen saanut toisen lapsenkin ja alkanut pikkuhiljaa päsemään eroon sh:sta. Hemmetin vaikeaa tämän kamppailu on ollut, varsinkin kun olen ylipainoinen ja inhoan itseäni, mutten sentään niin paljoa että haluaisin uudestaan siihen helvettiin jossa monta vuotta olin. Olen nyt saanut puolessa vuodessa 6kg pois mikä on tosi vähän, mutta parempi kuin ei mitään. olen erittäin onnellinen kun olen ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni oppinut syömään suht nomraalisti. Tämnä uusi elämänvaihe tuntuu uskomatoman ihanalta, kun ei ole sidottu kalorimääriin eikä tuskalliseen tietoon siitä missä kaupungin parhaat ykäämisvessan sijaitsee...pikkuhiljaa olen päässyt tässä taistelussa niskan päälle ja se tuntuu uskomattoman hyvältä. Toivon että laihdun pikkuhiljaa taksini normaalipinoon, mutten ota mitään stressiä sen suhteen koska elämä on liian lyhyt ja ihana hukattavaksi pelkän ruoan ympärillä pyörimiseen=)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä