lisää koskettavaa tunnustusta
http://www.leegio.vuodatus.net/
lainaus:
Hävettää
Luopuminen on lehauttanut auki tunteiden kirjon, ei vähempää. Olen surrut menetettyä nuoruutta - onneksi vain osaa nuoruudesta, sen yritän muistaa synkeimpienkin tuntojen aikaan - ja raivonnut fundamentalismille, joka imaisi minut pyörteeseensä. Silti piinallisimpiin tunteisiin lukeutuu häpeä, polttava, karvas tunne, joka yllättää heikkoina hetkinä, etenkin huonosti nukuttujen öiden jälkeen.
Minua hävettää, että olin se ristiä kaulassaan riiputtava herranterttu ymmärtäväisine hymyineen ja ulkoa opittuine mielipiteineen. Julistin tunnustuksellisen uskonnonopetuksen korvaamattomuutta ja ujutin kouluaineisiini evankeliointia argumentoinnin sijasta. Kun toiset lähtivät vanhojenpäiväristeilylle, minä lähdin käristämään vaahtokarkkeja seurakuntanuorten iltanuotiolle. Toisten nautiskellessa kesäterassilla ensimmäistä laillista isoa kolmostaan, minä hoilotin naapurikadun kulmassa seurislandolan tahdittamana: "Syntiemme tähden Jeesus ristiinnaulittiin..." Uskonnontunnilla luokkatoverini puolsivat seksuaalista tasa-arvoa, minä luokan muiden uskisten kanssa vaahtosin homofoobisena, kuinka Jumala ei luonut Aatamia ja Eeroa.
Puna lehahtaa kasvoilleni. Kuinkahan moni minutkin muistaa hihhulina. Meneekö yli sadan? Todennäköisesti. Kahdensadan? Mahdollisesti. Vittu mua hävettää.
Ihmisten kyky suvaita ja ymmärtää on jälkeen päin yllättänyt. Luokkakokouksiin meno on etukäteen tuntunut ahdistavalta - olenko ikuisesti se luokan seurakuntanuori? Hämmästyttävän nikottelematta monet ovat hyväksyneet uuden identiteettini ja käsittäneet, ettei seurakuntanuorivaihe ole välttämättä pysyvämpi kuin mikään muukaan alakulttuurivaihe. Anarkistihippivaihe hävettäisi itseäni kyllä huomattavasti vähemmän.
Minua aivan oikeasti liikuttaa ajatella niitä "epäuskoisia" ystäviäni, jotka pysyivät ystävinäni fundamentalistivaiheeni läpi. Ei heillä kyllä aina pokka pitänyt seurassani, mutta vierelläni pysyttiin. Siitä olen kiitollinen. Se oli armoa.
Kai sitä olisi jaksettava olla armollinen itselleenkin. Minähän olin nuori ja herkkä, minut käännyttäneet kokeneita ja karismaattisia aikuisia - epäsuhta oli ilmiselvä. Enkä ollut ainoa; uskovaisuus oli siellä päin muoti-ilmiö, puhuttiin nuorisoherätyksestä. Vaikka soimaan itseäni kritiikittömyydestä ja heikkoluonteisuudesta, olin myös ohjelmallisen käännytyksen uhri.
Häpeä ei vain tahdo jättää rauhaan. Osa ikätovereistani kävi yksinkertaisesti rippileirinsä, pokkasi konfirmaatioruusunsa, ja jatkoi normaalia viisitoistavuotiaan kesäänsä. Mikä niiden salaisuus oli? Kotikasvatus? Itseluottamus? Hyvä tuuri?
http://www.leegio.vuodatus.net/
http://www.leegio.vuodatus.net/
lainaus:
Hävettää
Luopuminen on lehauttanut auki tunteiden kirjon, ei vähempää. Olen surrut menetettyä nuoruutta - onneksi vain osaa nuoruudesta, sen yritän muistaa synkeimpienkin tuntojen aikaan - ja raivonnut fundamentalismille, joka imaisi minut pyörteeseensä. Silti piinallisimpiin tunteisiin lukeutuu häpeä, polttava, karvas tunne, joka yllättää heikkoina hetkinä, etenkin huonosti nukuttujen öiden jälkeen.
Minua hävettää, että olin se ristiä kaulassaan riiputtava herranterttu ymmärtäväisine hymyineen ja ulkoa opittuine mielipiteineen. Julistin tunnustuksellisen uskonnonopetuksen korvaamattomuutta ja ujutin kouluaineisiini evankeliointia argumentoinnin sijasta. Kun toiset lähtivät vanhojenpäiväristeilylle, minä lähdin käristämään vaahtokarkkeja seurakuntanuorten iltanuotiolle. Toisten nautiskellessa kesäterassilla ensimmäistä laillista isoa kolmostaan, minä hoilotin naapurikadun kulmassa seurislandolan tahdittamana: "Syntiemme tähden Jeesus ristiinnaulittiin..." Uskonnontunnilla luokkatoverini puolsivat seksuaalista tasa-arvoa, minä luokan muiden uskisten kanssa vaahtosin homofoobisena, kuinka Jumala ei luonut Aatamia ja Eeroa.
Puna lehahtaa kasvoilleni. Kuinkahan moni minutkin muistaa hihhulina. Meneekö yli sadan? Todennäköisesti. Kahdensadan? Mahdollisesti. Vittu mua hävettää.
Ihmisten kyky suvaita ja ymmärtää on jälkeen päin yllättänyt. Luokkakokouksiin meno on etukäteen tuntunut ahdistavalta - olenko ikuisesti se luokan seurakuntanuori? Hämmästyttävän nikottelematta monet ovat hyväksyneet uuden identiteettini ja käsittäneet, ettei seurakuntanuorivaihe ole välttämättä pysyvämpi kuin mikään muukaan alakulttuurivaihe. Anarkistihippivaihe hävettäisi itseäni kyllä huomattavasti vähemmän.
Minua aivan oikeasti liikuttaa ajatella niitä "epäuskoisia" ystäviäni, jotka pysyivät ystävinäni fundamentalistivaiheeni läpi. Ei heillä kyllä aina pokka pitänyt seurassani, mutta vierelläni pysyttiin. Siitä olen kiitollinen. Se oli armoa.
Kai sitä olisi jaksettava olla armollinen itselleenkin. Minähän olin nuori ja herkkä, minut käännyttäneet kokeneita ja karismaattisia aikuisia - epäsuhta oli ilmiselvä. Enkä ollut ainoa; uskovaisuus oli siellä päin muoti-ilmiö, puhuttiin nuorisoherätyksestä. Vaikka soimaan itseäni kritiikittömyydestä ja heikkoluonteisuudesta, olin myös ohjelmallisen käännytyksen uhri.
Häpeä ei vain tahdo jättää rauhaan. Osa ikätovereistani kävi yksinkertaisesti rippileirinsä, pokkasi konfirmaatioruusunsa, ja jatkoi normaalia viisitoistavuotiaan kesäänsä. Mikä niiden salaisuus oli? Kotikasvatus? Itseluottamus? Hyvä tuuri?
http://www.leegio.vuodatus.net/
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuskin mitään menetit. Tuo "tavallinen" nuoruus kännisekoiluineen ja muineen ei ole niin ihanaa kuin kuvittelet. Ne jotka menee siihen mukaan on lampaita, laumasieluja. Ne yrittää kynsin hampain olla normaaleja, tavallisia, niinkuin kaikki muutkin. Vaikka sydän sanoisi toista. Sinä valitsit edes jollain tavalla toisen tien. Vaikka se olikin sinua vahvempien syöttämää syöttämää. Nyt tiedät kokemuspohjaisesti ettei ole pakko mennä minkään lauman mukana. Olet nyt vahvempi kun olet kaksi kertaa valinnut toisen tien. Ensin lähtemällä seurakuntanuorten mukaan valtajengin sijasta ja sitten hylkäämällä srk nuoret. On TODELLA liikuttavaa kuulla että ystäväsi eivät sinua jättäneet tuon srk vaiheen aikana. Se kertoo jotain ihmisten hyvyydestä, jota on olemassa ilman uskoakin. Luulen että ystäväsi arvostivat sinua nimenomaan siksi että uskalsit olla erilainen. Ja nyt siksi että myönnät erehdyksesi. Rehellisyys. Unohda häpeä ja ole ylpeä kokeneisuudestasi. Olet todella elämällä KOKENUT jotain. Saatat muuten joskus vielä huomata että uskonnossa on syviä totuuksia, älä täysin hylkää kaikkea uskonnosta. Hyvää jatkoa sinne.
pahoillani, että ajattelet asian noin. Kristinuskossa eläminen ei ole huono juttu - et ole missannut elämääsi ! Koita vielä !
""Kristinuskossa eläminen ei ole huono juttu - et ole missannut elämääsi !""
Olet hyvä esimerkki hyväksikäytön tehokkuudesta ja sen toimivuudesta.
""Minähän olin nuori ja herkkä, minut käännyttäneet kokeneita ja karismaattisia aikuisia - epäsuhta oli ilmiselvä.""
Kyse on hyväksikäytöstä. Järkyttävää että tälläistä saa harrastaa Suomessa laillisesti.