Raskausajan masennus

Hei!

Minäkin olin odotusaikana masentunut. En vain tajunnut ottaa sitä vakavasti. Ajattelin, että kunhan se vauva syntyy, sitten pääsen elämään sitä elämää, mitä halusin, enkä ole enää masentunut. Eihän se niin tietenkään mennyt: synnytyksen jälkeen masennuin vielä pahemmin.

En halua pelotella, mutta toivon, että puhut masennuksestasi neuvolassa. Tiedäthän, olet riskiryhmässä, joka sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen :(

Näin jälkeenpäin tajuan, että minun olisi pitänyt ottaa odotuksenaikainen masennukseni vakavasti ja hoitaa sitä jo silloin. Minun olisi pitänyt varautua siihen, että saatan masentua MYÖS synnytyksen jälkeen. Masennus iski yllättäen ja hakeuduinkin hoitoon ehkä vähän myöhässä: paljonkin olisi voitu tehdä jo aiemmin.

Hae siis apua jo nyt. :)

Halauksin,
saman kokenut

Voi vihulainen tätä nykyajan termistöä!

Anteeksi, ei ole mitenkään tarkoitus vähätellä, mutta mutta.....

Kun tuo masennus on nykyisin niin ihana muotisana. Tuntuu, että jotenkin raskauteen ja äitiyteen kuuluu se, että masentuu.

Mutta hei! Ensimmäinen raskaus; elimistösi hormonitoiminta käy ylikierroksilla, lisäksi sinua voi jännittää tuleva. Ei se ole mitään masennusta, vaan täysin normaaleja, raskauteen, elämään liittyviä tuntemuksia.

Hormonit hyrrää ja pistävät itkettämään, sittenhän itkeä tirauttelet, reilusti miehelleenkin voi sanoa; itkettää, enkä edes tiedä mikä, vaan kaikki!
Lohdutus; se menee ohi kun hormonitoiminta tasaantuuu ( ei suinkaan heti synnytyksen jälkeen, silloin voipi hetken olla vielä rankempaa)

Pelottaa tuleva; niin pitääkin! Elämässäsi on ihan uusi lehti käännetty, jossain olisi pahasti vialla, jos et miettisi tulevaa. Tämäkin korjaantuu aikaa myöten, tiedossa on niin vaikeuksia, kuin kaikkea ihanaa lapsen myötä.

Eikun kamalasti ONNEA!

t. äiti tyttö 1 v.

Kun seuraavan kerran menet neuvolaan ota asia puheeksi siellä.

Tai onko sinulla ketään ystävää kelle puhua vaikka ensin. Jos hän sitten rohkaisisi sinua hakemaan apua ulkopuolelta.
Luulen että puhuminen ensitilassa auttaa, jos pyörittelet asioita omassa mielessä se vain pahentaa.

Toivottavasti otat asian kuitenkin nyt puheeksi jossain. Asioiden pyöritteleminen ja mietiskely on ainakin minulla pahentanut oloani. Kun aloin puhumaan pahasta olosta ensin miehelleni ja sitten myönsin neuvolassa lasta käyttäessäni ettei kaikki ole hyvin niin se jo helpotti oloani.
En ollut "niin" masentunut vielä että olisin tarvinut lääkkeitä tsm. mutta puhuminen ja se että sain nukkua univelkani pois sekä tietynlainen oma aika auttoi minua.

Joten PUHU PUHU PUHU, ja jos olo on kamalan kauhee niin kyllä löytyy asiantuntijoita jolle pääset jutteleen. Mutta älä odota että olo vielä pahenee.

Hei Camilla!
Olen viidennellä kuulla raskaana ja minullakin alkoi pari viikkoa sitten masennus. Ensin ajattelin, että se menee itsestään ohi, mutta tuntuu vain pahenevan. Mikään ei huvita, aina kun mieheni lähtee jonnekin, istuskelen yksinäni itkeskelemässä. En halua tavata edes ystäviäni ja tuntuu etten voi kertoa asiasta kenellekään. Tämä on ensimmäinen raskauteni, joten en valitettavasti osaa neuvoa. Ajattelin mainita asiasta seuraavalla neuvolakäynnillä ja suosittelen sinullekin, että kertoisit asiasta jollekulle. Lapsensyntymä on varmaankin melkoinen mullistus ja luulisin, että se vaatii aikalailla voimia meiltä tulevilta äideiltä. En ainakaan itse usko selviytyväni siitä masentuneena. Voimia!

meillä raskaus suunniteltu, mutta siitä päivästä lähtien, kun positiivisen testin tein, lähti kaikki menemään päin persettä ja sitä kesti koko raskausajan-ylitsekin...

mies ns. unohti mut- ryyppäs vaan ja käyttäyty muutenkin niinkun mua ei olis olemassa, eikä koko raskautta.
mm.siitä johtuen varmaan masenuinkin- muistan ajatelleeni että tekisin abortin, mutta ei luonto antanut periksi- olihan raskaus täysin omaa syytäni, ja asiat periaatteessa hyvin...mutta koko tämä vuosi on ollut niin paska ettei uskoisikaan, itkua riittänyt, ja vielä päivää ennen synnytystäkin toivoin, ettei koko lasta edes olisi tulossa. pelkäsin hirveästi sitä, onko musta hyväksi äidiksi ja pystynkö rakastamaan lastani.

voin lohduttaa, että ne päivät synnytyksen jälkeen kun kävin sairaalassa katsomassa kipeää lastani, herätti kyllä jonkinlaisen äidinrakkauden. itkua riitti silloinkin, ja välillä edelleen- tiedä sitten johtuuko onnesta, huolesta vai ajoittaisesta masenuksesta. mutta nyt tuntuu olo niin syylliseltä, kuinka oonkaan voinut ajatella etten lastani haluaisi?

silloin, kun olen muutamalle ihmiselle raskausajan masennuksesta puhunut, kukaan ei ottanut todesta. ja neuvolassa en kehdannut asiaa ääneen sanoa.. vasta nyt, kun olen puhut miltä tuntuu kun se lapsi onkin tuossa vierellä, niin ihmiset kyllä kuuntelevat...

Odotan kolmatta lastani ja raskausmasennus on tuttua jo edellisistä raskauksistani. Olen masentunut ja elämä tuntuu tosi harmaalta ja merkityksettömältä. Päivät vain kuluu ja mikään ei sykähdytä.

Odottavia äitejä syyllistetään ihan liikaa masennuksen takia. Lapseni ovat aivan normaaleja ja elämäniloisia, reippaita ym. vaikka olenkin ollut aina masentunut raskaana ollessani. Nyt en ole halunnut kertoa neuvolassa asiasta ollenkaan, koska en jaksa sitä "rumbaa" mikä siitä alkaisi.. kun olen ollut aiemminkin masentunut niin ärsyttää se että terveydenhoitaja on aivan liian huolissaan että masennunko uudestaan ja siitä tehdään aivan liian suuri numero!! Neuvolakortissani on erityismaininta että masennus vuonna sinä ja sinä, mutta eipä ole mitään mainintaa että monta vuotta on mennyt ilman masennusta..
Yhtään en ole saanut hyviä kommentteja/kannustusta siitä että olen jaksanut hyvin vuosia lasten kanssa synnytysten jälkeen. Mutta joskus vaivannut masennukseni otetaan joka paikassa esille ja ollaan aivan liian huolissaan, että masennunko kenties ja miten vaarallista se on vauvalle...

Nyt siis masentaa, muttta synnytyksen jälkeen onneksi helpottaa, ainakin luulen niin :)

huh, tuntuu tosiaan et tää asia on sellanen mistä ei uskalla puhua.
ihanaa kun täällä jotkut puhuu. oon ensimmäistä kertaa raskaana, nyt 7:llä kuulla ja ollut melko alusta asti masentunut. musta välillä kyllä joo tuntuu siltä että se on aika muotisana, mut kyllä tää alkaa olee jo vähän liian rankkaa pelkäks muoti-ilmiöks.
miehelleni oon kertonut joo, kellekkään muulle en. ehkä juuri siksi koska tuntuu ettei se oo hyväksyttävää tai että oon keksinyt koko jutun itse.
tuntuu hirveeltä kun on paljon tuttuja raskaana ja ne jaksaa olla onnellisia ja hehkuttaa ja kaikki olettaa että mä oon yhtä onnellinen.
mieskään ei jaksa ymmärtää mua, se kyllä välillä yrittää, mutta välillä lyttää mut vaan enemmän maahan ku alkaa vertailee omiin kavereihinsa, kuinka paljon helpompaa niillä on vaikka muijat onki raskaana. ihan ku en itse tarpeeksi tuntis itteeni huonommaks ku muut.
yleensä puhun äitille kaikesta mut nyt ei osaa yhtään. oon muuttunu aika ilkeeks muita kohtaan enkä jaksa innostuu kavereiden kanssa olemisesta oikeestaan ollenkaan.
piilotan kaiken pahan mielen ilkeydellä ja kovuudella. toki yritän hymyillä ihan muodon vuoks ja esitellä mahaa koska kaikki odottaa mun tekevän niin. odotan silti paljon lapsen syntymää. Vaikkakin monesti oon vaan toivonu et lapsi vaan katois ja kaikki ois ohi,

juttu ekat viikot raskaana meni onnellisesti mut nyt kun on tullut kauhea väsymys niin en jaksa tehdä yhtään mitään ja olen todella masentunut eikä mikään kiinnosta.Siis ihan kauheeta ku mä itken mun mieheltä kans salaa ja jätän kertomatta et kuinka väsynyt ja masentunut mä oon oikeesti kun en kaipaa sen moralisointia kun ei se ymmärrä kokemuksesta tiedän.Harmittaa vain eniten se et mä en tienny kuinka raskasta raskausaika voikaan olla tän väsymyksen takia ja kaikki asiat menee sen takia ihan päin persettä kun töistäkin tulee oltua poissa koko ajan kun mielenkiinto on kadonnut mut toivotaan et me kaikki vähän väsyneet ja masentuneet odottajat piristymme loppua kohden ja kaikki menee hyvin.

Olen rv 10 ja koko tähän astisen ajan olen lähinnä toivonut että kaikki olisi pahaa unta. Minulla on jo ennestään yksi lapsi jonka odotusaika oli alusta asti erilaista vaikka olinkin yksin, mutta silti heti tiesin että halusin lapsen. Nyt ollaan miehen kanssa vuosi yritetty ja vihdoin kun onnistuimme kaikki kääntyi päälaelleen. Minulla kauhea ahdistus siitä että rakastanko tätä toista lastani yhtä paljon kuin ensimmäistä ja että halusinko tätä oikeasti vai ainoastaan miehen ns. painostuksesta. Väsymys ja itkuisuus ovat joka päiväistä, siihen mieskin kyllästyi (nyt jo) ja lähti menemään. En uskalla puhua kenellekkään, varsinkin kun en ole edes lähimmäisille vielä kertonut olevani raskaana. Yritän vain uskotella itsellani että tämä on joku ohi menevä vaihe ja että voisin vielä nauttia tulevasta lapsestani.

Heipsan,

Ihanaa huomata, etten ole aivan yksin asiani kanssa. Olen rv 16, ensimmäinen lapsi. Meillä ei oikeastaan sen kummemmin suunniteltu lasta, ollaan miehen kanssa oltu kohta vuosi yhdessä, mutta koko yhdessä olo ajan on tuntunut siltä, että no ei haittaa vaikka lapsi tulisikin, miehellä varsinkin tuntui olevan kova vauvakuume. Mutta olen nyt ajoittain ollut todella ahdistunut juuri tästä asiasta, kun emme ole olleet kovinkaan pitkään yhdessä, toisaalta laadullisesti suhteemme vaikuttaa hyvältä, pitemmän tähtäimen suunnitelmia on ollut ennen lapsen tuloakin. Emme asu vielä yhdessä, sekin ahdistaa, kun asuntoasiat eivät vielä ole selkeät. Suurimmat paineet otan asiassa ympäristön vuoksi, ajattelen jatkuvasti mitä muut perhe ja työ- sekä muut kaverit ajattelevat, kun lapsi tulee näin lyhyestä suhteesta, vähän nii kuin vahingossa. En ole vielä kertonut läheisimmillekään ihmisille raskaudesta. Mies ottaa raskauden rennosti ja on kovasti mukana, suunnittelee asioita, haluaa olla neuvolassa mukana jne. Eli periaatteessa asiamme ovat hyvin. Lisäksi otan paineita, siitä ettemme ole naimisissa kuten veljeni vaimonsa kanssa, he ovat saaneet lapsen pari kuukautta sitten.. Tuntuu, että olen häpeä pilkku koko suvulle.. Olen myös kyllä itse sitä mieltä, että olisi hyvä ollut olla naimisissa ja elellä kaksistaan jonkin aikaa. Minulla, kun on vielä ollut kaikenlaisia ongelmia parisuhteissa, että olen siinäkin suhteessa epävarma. Onneksi minulla on työ, jossa olen hyvin jaksellut käydä, se onkin ns. henki reikä. Olen jaksellut muutenkin hyvin raskauden ajan, oireita ei juurikaan ole ollut, ainut nyt tämä masistelu. Aerobiccaamassa käyn kuten ennenkin. Tunnen vain epävarmuutta tämän parisuhteen ja raskauden ja näin ollen elämäni vuoksi. Pelkään, että olen tehnyt suuren moan jota kadun loppuelämän, en haluaisi olla esim. yh-äiti, pelkään siis jo etukäteen, että parisuhteemme ei onnistu. Mies on kyllä luottavainen. Mutta hänkin alkaa hermostumaan kiukutteluuni ja epäluottamuksen osoittamisesta häntä kohtaan. Hän on kertomansa mukaan ollut rehellinen ja luotettava minulle, mutta minulle on noussut jokin kumma mustasukkaisuus asiaan kuin asiaan, tunnen alemmuutta, koska olen paksuna.

Olen miettinyt, että pitäisikö käydä jollain terapeutilla juttelemassa. Neuvolassa en viitsi asiasta mainita, koska siellä hoitajalla tuskin on aikaa kuunnella jaaritteluani, koska eihän se parilla lauseella purkaudu, ja luulen että kun pääsen juttelemaan ulkopuolisen ihmisen kanssa, asia helpottuu... EI viitisis läheisiäkään kuormittaa tällä asialla. Olisiko kellään ehdotuksia, kokemuksia tai muita vaihtoehtoja ?

Olkaa onnellisia että teillä on edes mies vierellä. Minulle nuo halaukset ja lohdutukset olisi enemmän kuin mikään nyt...Lähinnä masennukseni syy on yksinäisyys. Lapsi on tervetullut ja rakas. Olen ihan yksin. Kavereita ei alun alkaenkaan ollut eikä nyt kiinnosta edes tutustua kehenkään. En jaksa tehdä mitään eikä mikään innosta. Kaikki päivät ovat samaa ja toivoisin ettei tarvitse aamulla nousta taas samanlaiseen tyhjään päivään, varmasti makaisin sängyssä ja söisin kun on nälkä jos ei olisi pakko hoitaa lemmikkejä. En saa niistäkään mitään vaikka sanotaan että parantavat elämänlaatua, tuntuu vain raskaalta hommalta joka on pakko tehdä ja saan siitäkin pahaa oloa, kun olen niille vihainen pahanoloni takia. En halua puhua asiasta tai lähinnä koen etten saa kumminkaan tarvitsemaani apua sitä kautta, eihän se yksinäisyys siihen lopu, mitään sääli seuraa en halua.

Ensin mietin että onkohan edes olemmassa tälläistä kun raskausajan masennus. Nyt helpottaa kun tietää etää tähän olotilaan on jokin syy. Itselläni on jo yksi meilkein vuoden ikäinen napero ja nyt on jo toinen tulossa. ensimäisellä raskaudella minulla taisi olla myös vähän masennusta mutta tuntuu että sitä on harteilla jo liikaakin. On hassua miten itkeskelen itsekseni kun lapseni nukkuu ja mieheni on töissä.. se voi kestää hetken, mutta kun saan itkut itkettyä tuntuu typerältä.. "nooniin nyt on päevän itkut itketty" saattaa olla ajatus rauhoituttuani. Mutta se voi jyvinkin jatkua hetkenpäästä. Esimerkiksi tässä yksi päivä olin tiskannut mikä kuuluu päivärutiineihini niin mitä?! mieheni vain ilmoitti minulle että "osaatpas sinäkin hyvin tiskata kun vettä roiskuu kaikkialle" se meinasi jo saada minut purskahtamaan itkuun, eikähän sitä edes tarkoittanut pahalla. Toesaalta saatan täyttyä raivosta, pää punaisena saatan miettiä kuinka kostan tämän avopuollisolleni kun hän jättää minut yksin lähtiessään kavereidensakanssa omille menoilleen. Tässä on herännyt ajatuksia että kyllä minä ihteksenikin noiden naperoidenkanssa pärjään.. perkale. Jossei osata arvostaa sitä mitä on tai sitä mitä saa nii olokoon miun puolesta. Välillä taas tuntuu että elämä hymyilee ja rakkautta on ilmassa.. On tämä niiiiiin ihanata tämä odotus aia.

Mulla raskausviikkoja nyt reilu 10. Tässä viimenen viikko on ollut hirveää.

Olen kokoajan äärettömän väsynyt, en jaksa lähteä mihinkään, enkä oikeastaan halua. Töissä käyminen on vaivan takana, ja olen tietysti kaupassa töissä, eipä kauheesti pysty olla iloinen kassatäti kun tuntuu kokoajan siltä että mun maailma romahtaa ja mikään ei ole hyvin. vaikka tarkasti ajatellen kaikki on todella hyvin, on rakastava mies, oma talo, raha-asiat tiptop ja ystäviä. mutta ei, silti tuntuu että mikään ei onnistu, en jaksa tehdä mitään. Tietysti, missään vaiheessa ei ole tullut vielä sitä tunnetta että en halua lasta tai lapsi ei ole tervetullut. Minusta huomataan se jo, että en ole omaitseni. Normaalisti olen todella iloinen, pirteä, avulias ja höpöttäjä. Nykyään istun hiljaa ja lähinnä tuijotan seinää vain. Mieheni tietysti on arkisin töissä 12-16tuntia päivässä joten ei hän sitä ole huomannut kun emme kerkeä kahdenkeskeistä aikaa viettämään keskenämme, yleensä hänellä on töitä töitä ja töitä. Ystävät ja perheenjäsenet yrittävät kysellä mikä on mutta keksin aina jonkun toisen syyn tai sanon ei mikään ja kierrän asian jotenkin, tuntuu että en voi, enkä halua puhua tästä kenellekkään, koska se vastaus on "kyllä se siitä ja nyt vaa vähä piristyt jne.."
En vain jotenkin uskalla/kehtaa myöntää että se porukan ilopilleri on nyt niin paskana, neuvola tätimme on myös lapsuudesta asti perhetuttu, joten en mielelläni hänellekkään asiaa ota puheeksi. Toivotaan että se tästä helpottaa. Lähinnä tämä väsymys ja itkeminen ja ahdistus on kamalaa.

Olen pian 20-vuotias ja esikoistani odotan 17rv. Olen aika samoilla linjoilla kuin hops ja hei. En nähnyt hänen viestissään yhtään masennuksen tai ahdistuksen vähättelyä vaan mielestäni ihan asiaa. Minusta taas masennus sekoitetaan monesti pahaan mieleen/oloon, vaikka ne kuuluvat kaikkien elämään.
Tiedän kyllä itse miltä tuntuu kuin ei jaksa lähteä hoitamaan velvollisuuksia (minulla siis opintoihin) ja asioita jää roikkumaan, itkettää vain ja tehtävälista senkuin kasvaa, pelko siitä että perhe ei pysy kasassa ja ahdistaa niin että sydäntä kuristaa. Ja lista jatkuu. Olen oppinut sen että silloin minulla on paha olo ja minun itseni täytyy saada itseni ulos sieltä. Oma vinkkini on että kuuntelen jotain musiikkia ja uskallan ajatella "loppuun saakka". Olen itkenyt jos pienokaiseni isä jättäisikin meidät, mitä tekisin, vaikka ajatus pelottaa ja ahdistaa minua. Ajattelin että jos jättäisin lapseni isälleen ja nirhaisin itseni, helpottaisiko se pahaa oloani? Nytkun jään tähän nukkumaan, hommaa on kamalasti enemmän ja lopputuloksena ahdistun työmäärästäni.
En totetuta näistä mitään, mutta ajattelen ne niin päätökseen kuin siltä istumalta saan, yleensä se päättyy johonkin. Joskus se kestää pidempää, mutta toisinaan se loppuu vain jäätelön syöntiin. Suhtauduin näihin kuin tarinan kirojoittamiseen. Ne ovat pelkoja, joille en aijo antaa valtaa viedäkseen sitä mitä minulla on.
Minulla on rakastava mies ja lapselleni on super ihanat sukulaiset. Saimme ihanan kodin missä kasvattaa lasta, ja kohta alennuksista tekemään löytöjä kotiimme. Minulla on opintoja vielä ja ihmisiä joita rakastaa. Minä voin jäädä vielä tänne heidänkin rakastettavaksi.

Nuorempana aina tukeuduin ammattihenkilöön ja toisinaan joillennkin se onkin tarpeellinen. En vain koe ainakaan tämän erään psykologin metodejen toimivan minuun. Mutta älkää luovuttako ja valitko lyhintä tietä aina. Te itse voitte vaikuttaa omaan oloonne. Ei pidä pelätä surua ja pahaa oloa.
Monesti jos kärsii vakavemmista mielenterveyden ongelmista (mm. kaksisuuntainen mielialahäiriö, psykoosi, skitsofrenia), on yleensä ihmisiä jotka huomaavat oireilun. Jos masentuu niin pahasti että tulee ääni- tai näköharhoja, suosittelen ehdottomasti terveydenhuoltoon yhteydenottoja.
Kävin juttelemassa eräiden mielenterveys työntekijöiden kanssa asioista (opintoihini liittyvän projektin tiimoilta) ja he sanoivat myös "ahdistus ja masennus ovat muotisanoja". Tarkoitus ei ole ollut vähätellä nuorten pahaa oloa, vain tiputtaa se maan pinalle. Masennus on sairaus, paha olo ei.
Osaavatko ihmiset tosiaan erottaa sen nykyään? Esim. hyvä harjoitus voisi olla. Aina kun kirjoitatat negatiivisia asioita, kirjoita perään asia jota rakastat tai josta et luopuisi. Ei aina tarvitse olla syvällistä, mutta sellainen asia, mikä ei tuo sinulle niin pahaa oloa että sydämeesi puristaa.

Hei!
Minun tyttöni on jo 2v. Mutta siis raskaus aikana olin todella masentunut itkin varmaan 6kk päivittäin kerran sitten neuvolatäti kysyi miten voin ja aloin itkemään niimpä sain heti ajan psykologille jossa kävin koko loppu raskausajan sekä synnytyksen jälkeenkin. Minulla masennus johtui mm. vanhempieni erosta pelkäsin koko ajan että minä ja mieheni eroamme ja mies ottaa lapsen minulta pois... Nämä kaikki ajatukset pyörivät päässäni koko ajan ja vielä synnytyksen jälkeenkin hieman. Tytön synnyttyä ei kuitenkaan tullut mitään raskauden jälkeistä masennusta ja olo tuli muutenkin paremmaksi. Tietysti pelottaa tuleeko masennusta seuraavassakin raskaudessa toivottavasti ei kun on kuitenkin tuo tyttö. Lääkkeitä koitettiin tarjota myös pariin kertaan mutta en huolinut niitä minulla on myös paniikkihäiriö joka myös vaikutti hieman. Nyt olen kuitenkin saanut itsevarmuutta ja muutenkin kaikki on hyvin :)

Kelan lääkekorvaustilaston mukaan 1 067 964 suomalaista käytti viime vuonna masennus-, psykoosi-, neuroosi- ja unilääkkeitä. Lasten ja nuorten psyykenlääkkeiden käyttö on kolminkertaistunut 2000-luvulla. 15–24-vuotiaista suomalaisnuorista yli 50 000 sai viime vuonna jotakin psyyken toimintaa säätelevää lääkettä.

Selvästi käytetyimpiä ovat masennuslääkkeet. Niistä eniten kirjoitetaan SSRI-ryhmään kuuluvia selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä.

– Uudemman polven masennuslääkkeet ovat suosittuja, koska välittömät ja näkyvät haitat ovat vähäisemmät kuin vanhemman polven lääkkeissä, kertoo kliinisen psykiatrian professori Jari Tiihonen Tukholman Karoliinisesta instituutista.

Sosiologien mukaan erilaisten keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden käyttö on jo niin yleistä, että suomalainen hyvinvointivaltio on vääjäämättä muuttumassa psykofarmaseuttiseksi yhteiskunnaksi.

Kehitys on huolestuttava. Samaan aikaan kun psyykenlääkkeiden käyttö on lisääntynyt, väkivallanteot ja verilöylyt ovat tulleet osaksi suomalaisten arkea.

USA:ssa nuorten tekemien joukkosurmien taustalta on kaivettu esiin masennuslääkkeiden haittoja. Usean kouluampujan tiedetään käyttäneen masennuksen hoitoon tarkoitettuja SSRI-lääkkeitä.

Kelan lääketilastojen mukaan alaikäisten psyyken lääkitseminen moninkertaistuu murrosiässä.

– Murrosikää on ryhdytty hoitamaan masennuslääkkeillä, ilman että kenelläkään on täsmällistä tietoa lääkehoidon haitoista. Normaalin kasvuun ja kehitykseen liittyvän kipuilun näkeminen lääkehoitoa vaativana oireiluna tai sairautena on äärimmäisen huolestuttavaa, ärähtää sosiologian dosentti Ilpo Helén Helsingin yliopistosta.

SSRI-ryhmän lääkkeiden haittavaikutuksista otsikoissa ovat olleet pääasiassa pysyvät seksuaalitoiminnan häiriöt. Vähemmän puhuttuja haittoja ovat itsetuhoisuus, impulsiivinen ja vastustava käyttäytyminen, yllättävät aggressiot sekä vihamielisyys.

Yhdysvalloissa havaittin 2000-luvun alussa monen kouluampujan käyttävän tai käyttäneen SSRI-ryhmän masennuslääkkeitä.

– Tällainen havainto on tehty, mutta vielä ei voi tehdä tieteellisesti luotettavaa johtopäätöstä siitä, että masennuslääkkeiden käyttö selittäisi elämää tuhoavan käyttäytymisen, toteaa professori Jari Tiihonen.

Tiedeyhteisössä ei siis ole yksimielisyyttä masennuslääkkeiden ja joukkosurmien välisestä syy–seuraus-suhteesta.

–Tiedetään teko ja lääkkeiden käyttö, mutta ei sitä, kuinka sama henkilö olisi toiminut ilman lääkkeitä kyseisessä tilanteessa. Satunnaistettu tutkimustilanne tuottaisi huomattavasti luotettavampaa tietoa, mutta sellaisen toteuttaminen on mahdotonta: pitäisi jättää osa nuorista masennuspotilaista lääkitsemättä, selvittää Tiihonen.

Professori Jari Tiihosen mukaan luotettavinta tutkimustietoa on tällä hetkellä psykoosien, neuroosien ja unettomuuden hoidossa Suomessakin yleisesti käytettyjen bentsodiatsepiinien haitoista.

– Tämän lääkeryhmän haittoja on tutkittu satunnaistetusti persoonallisuushäiriöstä kärsivillä potilailla. Tutkimuksissa käytön on todettu vähentävän impulssikontrollia ja lisäävän taipumusta aggressiivisuuteen.

Tiihosen mukaan samassa potilasryhmässä toteutettu SSRI-lääketutkimus tuotti päinvastaista tutkimustietoa.

–SSRI-lääkkeitä käyttäneet aikuiset persoonallisuushäiriöpotilaat käyttäytyivät vähemmän väkivaltaisesti kuin lumelääkettä saaneet.

Vaikka SSRI-lääkkeiden ja surmatöiden välistä yhteyttä ei ole kyetty osoittamaan kiistattomasti, psyykenlääkkeiden valmistajat ovat varpaillaan.

Yritykset säikähtivät mahdollista yhteyttä siinä määrin, että pakkausselostuksiin on 2000-luvulla ilmaantunut ohjeistus, jonka mukaan serotoniinin takaisinottajia ei suositella alle 18-vuotiaille. Näin lääkevalmistajat siirsivät vastuuta mahdollisista ja jopa todennäköisistä haitoista lääkkeitä määrääville lääkäreille.

Käyttöohjeissa kerrotaan, että masennuslääkkeitä saaneilla lapsilla ja nuorilla on havaittu kliinisissä tutkimuksissa useammin itsetuhoisuutta kuten itsemurhayrityksiä ja -ajatuksia sekä vihamielisyyttä ja aggressioita kuin lumelääkettä saaneilla lapsilla ja nuorilla.

Dosentti Ilpo Helénin mukaan SSRI- lääkkeiden käyttömäärissä näkyy selvästi voimakkaan ja taitavasti toteutetun lääkemarkkinoinnin vaikutus.

– On korostettu hyötyjä ja vaiettu haitoista. Vasta aivan viime aikoina ääni kellossa on muuttunut: enää psykiatrien patenttiratkaisu ei löydy itsestäänselvästi SSRI-ryhmän lääkkeistä. Uskomme hypen hiljentyneen, koska patentit ovat rauenneet ja markkinointi vaimentunut sen myötä.
http://www.apu.fi/artikkeli/laakehaitat-joukkosurmien-taustalla

Lääketeollisuus:
http://personal.inet.fi/koti/remeli/laakkeet.htm

Raskausajan masennus ja D-vitamiini

D-vitamiinin piilevä puute altistaa odottavia äitejä masennukselle, ilmenee suuresta hollantilaisesta seurantatutkimuksesta (Amsterdam Born Children and Their Development). Seerumin D-vitamiinin pitoisuuden tulee olla yli 80 nmol/l, joilloin masennuksen riski vähenee. Suomen viranomaissuositus on 10 kertaa liian pieni. Se myötävaikuttaa noin 6000 odottavan äidin masentumiseen vuosittain.

Tutkimuksessa mitattiin seerumin D-vitamiinin pitoisuus (S-D-25) 4236 naiselta raskauden alkuvaiheissa, keskimäärin 13. raskausviikolla. Tulokset jaettiin neljään ryhmään: alle 29,9, 30–49,9, 50–79,9 ja vähintään 80 nmol/l. Vain viimemainittu tulos oli normaali, muut enemmän tai vähemmän liian pieniä. Naisten mahdollista masennusta arvioitiin Center for Epidemiological Studies Depression Scale -lomakkseella, jossa yli 16 pistettä merkitsee huomattavaa masennusta.

S-D-25 oli liian pieni – alle 80 nmol/l – 44 prosentilla kaikista naisista. Huomattavan masentuneista 28 prosentilla oli matala S-D-25 verrattuna vain lievästi masentuneisiin. Kaiken kaikkiaan matalat S-D-25:t liittyivät masentuneisuuteen. Syynä on ilmeisesti se, että aivoissa on runsaasti D-vitamiinireseptoreja (vastaanottomia), jotka tarvitsevat D-vitamiinia. Jollei sitä ole riittävästi saatavilla, aivojen toiminta heikkenee. Toinen uusi tutkimus kertoo, että masennus heikentää muistia ja keskittymiskykyä ja surkastuttaa aivoja. Synapseja muodostavat geenit kärsivät D-vitamiinin puutteesta, sanovat tutkijat.

Sanottakoon sen nyt tässä suoraan: Pekka Puska ja hänen johtamansa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ja valtion ravitsemusneuvottelukunta (VRN) ovat tehneet kardinaalimunauksen pitämällä D-vitamiinin saantisuosituksen liian pienenä. Sitä noudattamalla S-D-25 ei nouse riittäväksi eli yli 80 nmolin/l. Raskaana olevien naisten D-vitamiinin viranomaissuositus on 10, vaikka tarve on 100 mikrogrammaa (µg) eli 4000 IU päivässä. Puskan noudattama ravintolisien vastustuslinja on aiheuttanut valtavasti turhaa sairastumista ja suunnattomia kuluja ja reserssien tuhlausta terveydenhuollolle.

Lisäksi on syytä huomauttaa, että kalaöljyn EPA-rasvahappo (E-EPA) ehkäisee ja hoitaa raskausajan ja synnytyksen jälkeistä masennusta. D-vitamiinin (100 µg/vrk) kera kannattaa siis nauttia myös E-EPAa (1–2 g/vrk).

"Euroopan Unionin elintarviketurvallisuuselin EFSA nosti D-vitamiinin turvallisena päiväannoksena pidetyn nuorten (11–17 v) ja aikuisten rajan 50 mikrogrammasta (µg) 100 µg:aan. Huippuvarovainen EFSA päätyi tähän tulokseen käytyään läpi uudet D-vitamiinitutkimukset. Vauvojen rajana on nyt 25 ja 1–10-vuotiaiden rajana 50 µg päivässä."
http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=247

Lausunnossa mainitaan, että edes 250 mikron päiväannoksella ei löydetty mitään haittavaikutuksia.
http://www.efsa.europa.eu/en/efsajournal/pub/2813.htm

USA:n Endokrinologiyhdistyksen S-D-25:lle antama viitearvo on 75–150 nmol/. Espanjassa laboratoriot antavat viitearvoiksi 75–250 nmol/l. Suomessa väestön keskiarvot ovat noin 43 nmol/l luokkaa, mikä on selvästi liian vähän, ja lisää sairastumisen ja kuoleman riskiä.

D-vitamiini säätelee monien geenien ilmentymistä eli sitä mikä osa genomista on aktiivista ja tuottaa proteiineja. Raskauden normaali kulku vaatii riittävän D-vitamiinitason joka on korkeampi kuin kalkin imeytymisen varmistava taso. Elimistön D-vitamiinistatuksen paras mittari on seerumin 25(OH)D mittaus. Lähtökohtana normaaliarvoille tulee pitää ”luonnonmukaista” D-vitamiinitasoa eikä jonkun yksittäisen sairauden eston tarvitsemaa tasoa. Paras arvio D-vitamiinin normaaliarvosta on 120-225 nmol/l. Kesällä vaalea iho tuottaa helposti 375 µg D3-vitamiinia 15 minuutin aikana 120 nmol tason ylläpito talvella vaatii keskimäärin 120 µg D3 -vitamiinia. D-vitamiinin imeytyminen vaihtelee paljon ja siksi seerumin 25(OH)D mittausta pitäisi käyttää herkästi, riittävän annoksen varmistamisessa, muutaman kuukauden korvaushoidon jälkeen.
http://terveesti.blogs.fi/2012/03/13/uusin-tieto-d-vitamiinista-13173362/

"HYKSin lasten ja nuorten sairaalan dosentti Outi Mäkitie tuomitsee Duodecimin pääkirjoituksessa valtion ravitsemusneuvottelukunnan päätöksen lykätä D-vitamiinin saantisuosituksen nostamista. Mäkitien syyttävä sormi osoittaa suoraan Pekka Puskaan, joka johtaa neuvottelukuntaa. Sen toiminta on vastuutonta, sillä suosituksen välitön nosto voisi vaikuttaa merkittävästi suomalaislasten terveyteen, kirjoittaa lastenlääkäri Mäkitie."
http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo99587.pdf