Skoudet ja konnat
Olimme ravintola Vltavassa Elielinaukiolla syömässä virkapuvut päällä kollegani Hakusen kanssa pastaa.
Olimme koko aamun kierrelleet keskustaa keskustellen juuri siitä samasta asiasta josta keskustelimme nytkin. Joskus tuntui siltä, että auto olisi paras ajaa parkkiin jalkakäytävälle ja keskustella oikein kunnolla, sillä keskustelumme hipoi usein sitä kohtaa rimaa jossa korkeushyppääjä epäonnistuttuaan näyttää katsomoon keskisormea.
Saatoimme joskus olla niin kovaäänisesti erimieltä asioista, että auto oli lähteä käsistä. Tähän mennessä saldona oli yksi katkennut vilkun viiksi, läikkyneen kolajuoman penkinpesulalasku ja peräkolari Mechelininkadulla.
En ole vinoillut Hakuselle siitä että hänen poskensa punoittivat töötin jälkeen kuin kiinnijääneellä karkkivarkaalla. Puhallutin kuitenkin edellä ajavan Mazdan, sillä siinä oli mielestäni jotain outoa. Mittarin mielestä siinä ei kuitenkaan ollut mitään outoa.
Hakuselle en uskaltanut pilliä tarjota, sillä hän oli hyvin hiljaa, kun nilkutimme roikkuva spoileri maata laahaten takaisin Kaartiin.
Silloin emme keskustelleet siitä josta nyt keskustelimme, näet poliisin luomasta aurasta rikollisuuden kinoksissa. Hakunen on hyvin lahjakas näyttelijä, näyttelee Kulosaaren harrastelijateatterissa ja tyrkyttää minulle jatkuvasti ilmaislippuja ties minkälaisiin proggiksiin. Hän oli myös kielellisesti hyvin lahjakas. Sitä taas en tiedä, millaisilla arvosanoilla hän poliisiopiston suoritti, mutta uskoisin että hieman huonommilla kuin minä. Tämä ei ole ilkeyttä, vaan realismia. Tunnenhan minä Hakusen jo neljättä vuotta. Siinä ajassa, ja tässä samassa autossa vietettyinä tunteina, tulee väkisinkin upottua työparinsa maailmaan ja elämään, halusi tai ei.
Yleensäkin olen ollut hyvin kiinnostunut ihmisistä, siksi tämä päätökseni ryhtyä poliisiksi oli tuntunut siltä oikealta ja ainoalta minulle.
Hakunen tuntuu olevan aina vähän hakusessa. Onhan hän naimisissa ja kahden lapsen isä Vantaalla. Hakusen vaimon kanssa minulla on aina ollut hyvin hauskaa. Hän on eläväinen pohjoisen kaamoksen Karjalainen jostain Kainuun perukoilta. Ja kun hän muutti tänne helsinkiin, hän toi kokonaisen itsensä mukanaan, eikä mitään jättänyt taakseen.
Juomme toisinaan viiniä grillatessa. Ja huuhdomme pihvit ja salaatit alas valkkarilla hassunkurisen päivänvarjon alla. Se ei ole nöyryyttävää, vaan ihmeellistä.
Heidän lapsensa eivät kiroile eivätkä haise tupakalle. Poika on tulossa isäänsä ja tytär äitiinsä. Asematunnelista en ole koskaan heitä tavannut.
En ketään heistä.
Hakunen puhui ruoka suussa heilutellen kiihkeästi haarukkaansa. Minä poljin jalkaa suutuspäissäni ja olin kaikesta aivan eri mieltä. Miten voi olla noin perustelematon mielipide kenelläkään, ja vielä virkaa tekevällä konstaapelilla?
Oli tavattoman vaikeaa pitää äänensä matalalla ja hillittynä, ja keskittyä siihen että olimme lounastamassa puolitäydessä ravintolassa emmekä autossamme.
Olisi ollut paljon järkevämpää työpareja muodostettaessa, että meille molemmille oltaisiin määrätty autoon jokin nuorempi konstaapeli, sillä siinä olisi aina olemassa kisällisuhde, joka olisi kuin saippuaa käsien välissä. Siinä olisi selvä jako siihen kuka sanoo ja miten se tehdään.
Meillä molemmat sanovat ja molemmat tekevät. Ja tuloksena on haarukan heiluttelua ja huvittuneita katsahduksia puiden takaa...
Eräänkin kerran keskuskadulla keskellä neljän ruuhkaa sodimme niin kiivaasti että auto jäi poikittain tielle.
Tietenkin menimme ulos huutamaan toinen toisillemme. Huusimme siinä keskellä ihmismerta konepellin yli ja heristelimme sormia kuin kiinalaisia puikkoja toisiamme sadatellen. Entä mitä ihmiset? No, he tietenkin ottivat valokuvia, naureskelivat ääneen, soittivat kavereilleen ja ottivat videokuvaa niin kuin toimittajat iltapäivälehdistä. Ja mikä typerintä: me emme edes huomanneet missä olimme, vaan olimme uponneet oikeustaisteluumme kuin olisimme ollet autiolla saarella.
Hän työnsi perunan suuhunsa ja minä iskin takaisin.
Stjärn meinasi tulla heti pöydän ylitse kun sain liikaa ruokaa suuhuni enkä voinut puhua. Hän pistää heti takaisin kun saa siihen hetkenkin mahdollisuuden - esimerkiksi liikennevaloissa, ryhmittyessäni kaistalle, pysähtyessäni suojatien eteen, tilatessani kahvia huoltoasemalta, ajessani Kaartin ramppiin, puhelimeni soidessa, hälytyksen tullessa. Hän on täydellinen pakkaus härskiä tilaisuudenkäyttäjää ja uuvutustaistelijaa. Nytkin hän kiertää kilometrin päästä sitä asiaa josta oikeasti pitäisi puhua - tai josta minä olen puhunut.
Ja sitten kuin pommina takavasemmalta, hän pääsee keskelle ydintä ja saa minut hikoilemaan raivosta. Mutta ei minua noin vain lannisteta. Olen huomannut että paras vaihtoehto vastahyökkäyseen on silmitön vastahyökkäys; vimmainen vaihtoehdottomuus ja karkea kieli. Minusta Stjärnin kieltämättä vankka yleissivistys hieman horjuu asettaessani sanani niin että se kuulostaa epäpoliisimaiselta. Siinä kohtaa jokin hänen maailmassaan järkähtää. Ja ehkä hän on hyvällä onnella niin pienen hetken hiljaa, että ehdin asettaa jalkani hänen sanaisen ovensa eteen ja tukkia sen edes hetkeksi.
Minusta tuntuu, että koko poliisivoimissa ei ole ketään muuta kuin minä joka hänelle pärjää. Kaikki tuntuvat karttavan häntä hänen kummallisen oikeudenmukaisuudentarpeensa takia. Eihän kukaan nyt tahdo jatkuvasti joutua katsomaan itseään ääliönä joka ei tiennyt yhdenkään asian oikeasta laidasta yhtään mitään. Mutta näin hänen kanssaan aina tapahtuu. Miehet yrittävät sovittelevasti hillitä hänen puhetulvaansa, kumartelevat ja laahustavat lyötyinä tiehensä ja jättävät Stjärnin tuijottamaan heidän peräänsä voitonvarmana.
Nuoremmat karttavat häntä kuin käänteistä ruttoa. Mikään ei olisi pahempaa kuin joutua samaan autoon tuon kanssa. He myyvät sukkiaan voidakseen lahjoa työvuorolistan piirtäjät heille eduksi. He käyvät kahvilla ties missä eivätkä ole koskaan siellä missä Stjärn on. No, kukapa haluaisi?
Minä voin kyllä sietää Stjärniä, tähtirintaa, ihmiskunnan sheriffiä sinivalkoisessa peltiautossa. Maailma on hänen kaltaisilleen kuin pullo josta pääsee puhumalla ulos.
Mieleeni muistui eräs partioyö kaukana Haagassa. Oli riidantäytteinen ja kinainen syksy. Istuimme autossa ja tappelimme siitä onko parkkipaikka hyvä vai ehdottoman kehno, kun viereiseltä bensikseltä kuului kilinää.
Stjärn oli samassa hetkessä ulkona autosta ja juoksemassa pimeää katua pitkin kohti asemaa minä perässään.
Hän kaarsi täyttä vauhtia ruskea ponnari heiluen bensiksen kulman taakse ja silloin pamahti.
Ääni oli kuin nallipyssystä - poks. Stjärn otti vielä pari askelta. Pysähtyi - ja kaatui maahan.
Muistan vielä helvetin hyvin mitä hän sanoi, kun käänsin hänet kasvot tähtitaivaalle päin ja etsin elonmerkkejä.
"Mähän sanoin. Huono parkkis."
Olimme ravintola Vltavassa Elielinaukiolla syömässä virkapuvut päällä kollegani Hakusen kanssa pastaa.
Olimme koko aamun kierrelleet keskustaa keskustellen juuri siitä samasta asiasta josta keskustelimme nytkin. Joskus tuntui siltä, että auto olisi paras ajaa parkkiin jalkakäytävälle ja keskustella oikein kunnolla, sillä keskustelumme hipoi usein sitä kohtaa rimaa jossa korkeushyppääjä epäonnistuttuaan näyttää katsomoon keskisormea.
Saatoimme joskus olla niin kovaäänisesti erimieltä asioista, että auto oli lähteä käsistä. Tähän mennessä saldona oli yksi katkennut vilkun viiksi, läikkyneen kolajuoman penkinpesulalasku ja peräkolari Mechelininkadulla.
En ole vinoillut Hakuselle siitä että hänen poskensa punoittivat töötin jälkeen kuin kiinnijääneellä karkkivarkaalla. Puhallutin kuitenkin edellä ajavan Mazdan, sillä siinä oli mielestäni jotain outoa. Mittarin mielestä siinä ei kuitenkaan ollut mitään outoa.
Hakuselle en uskaltanut pilliä tarjota, sillä hän oli hyvin hiljaa, kun nilkutimme roikkuva spoileri maata laahaten takaisin Kaartiin.
Silloin emme keskustelleet siitä josta nyt keskustelimme, näet poliisin luomasta aurasta rikollisuuden kinoksissa. Hakunen on hyvin lahjakas näyttelijä, näyttelee Kulosaaren harrastelijateatterissa ja tyrkyttää minulle jatkuvasti ilmaislippuja ties minkälaisiin proggiksiin. Hän oli myös kielellisesti hyvin lahjakas. Sitä taas en tiedä, millaisilla arvosanoilla hän poliisiopiston suoritti, mutta uskoisin että hieman huonommilla kuin minä. Tämä ei ole ilkeyttä, vaan realismia. Tunnenhan minä Hakusen jo neljättä vuotta. Siinä ajassa, ja tässä samassa autossa vietettyinä tunteina, tulee väkisinkin upottua työparinsa maailmaan ja elämään, halusi tai ei.
Yleensäkin olen ollut hyvin kiinnostunut ihmisistä, siksi tämä päätökseni ryhtyä poliisiksi oli tuntunut siltä oikealta ja ainoalta minulle.
Hakunen tuntuu olevan aina vähän hakusessa. Onhan hän naimisissa ja kahden lapsen isä Vantaalla. Hakusen vaimon kanssa minulla on aina ollut hyvin hauskaa. Hän on eläväinen pohjoisen kaamoksen Karjalainen jostain Kainuun perukoilta. Ja kun hän muutti tänne helsinkiin, hän toi kokonaisen itsensä mukanaan, eikä mitään jättänyt taakseen.
Juomme toisinaan viiniä grillatessa. Ja huuhdomme pihvit ja salaatit alas valkkarilla hassunkurisen päivänvarjon alla. Se ei ole nöyryyttävää, vaan ihmeellistä.
Heidän lapsensa eivät kiroile eivätkä haise tupakalle. Poika on tulossa isäänsä ja tytär äitiinsä. Asematunnelista en ole koskaan heitä tavannut.
En ketään heistä.
Hakunen puhui ruoka suussa heilutellen kiihkeästi haarukkaansa. Minä poljin jalkaa suutuspäissäni ja olin kaikesta aivan eri mieltä. Miten voi olla noin perustelematon mielipide kenelläkään, ja vielä virkaa tekevällä konstaapelilla?
Oli tavattoman vaikeaa pitää äänensä matalalla ja hillittynä, ja keskittyä siihen että olimme lounastamassa puolitäydessä ravintolassa emmekä autossamme.
Olisi ollut paljon järkevämpää työpareja muodostettaessa, että meille molemmille oltaisiin määrätty autoon jokin nuorempi konstaapeli, sillä siinä olisi aina olemassa kisällisuhde, joka olisi kuin saippuaa käsien välissä. Siinä olisi selvä jako siihen kuka sanoo ja miten se tehdään.
Meillä molemmat sanovat ja molemmat tekevät. Ja tuloksena on haarukan heiluttelua ja huvittuneita katsahduksia puiden takaa...
Eräänkin kerran keskuskadulla keskellä neljän ruuhkaa sodimme niin kiivaasti että auto jäi poikittain tielle.
Tietenkin menimme ulos huutamaan toinen toisillemme. Huusimme siinä keskellä ihmismerta konepellin yli ja heristelimme sormia kuin kiinalaisia puikkoja toisiamme sadatellen. Entä mitä ihmiset? No, he tietenkin ottivat valokuvia, naureskelivat ääneen, soittivat kavereilleen ja ottivat videokuvaa niin kuin toimittajat iltapäivälehdistä. Ja mikä typerintä: me emme edes huomanneet missä olimme, vaan olimme uponneet oikeustaisteluumme kuin olisimme ollet autiolla saarella.
Hän työnsi perunan suuhunsa ja minä iskin takaisin.
Stjärn meinasi tulla heti pöydän ylitse kun sain liikaa ruokaa suuhuni enkä voinut puhua. Hän pistää heti takaisin kun saa siihen hetkenkin mahdollisuuden - esimerkiksi liikennevaloissa, ryhmittyessäni kaistalle, pysähtyessäni suojatien eteen, tilatessani kahvia huoltoasemalta, ajessani Kaartin ramppiin, puhelimeni soidessa, hälytyksen tullessa. Hän on täydellinen pakkaus härskiä tilaisuudenkäyttäjää ja uuvutustaistelijaa. Nytkin hän kiertää kilometrin päästä sitä asiaa josta oikeasti pitäisi puhua - tai josta minä olen puhunut.
Ja sitten kuin pommina takavasemmalta, hän pääsee keskelle ydintä ja saa minut hikoilemaan raivosta. Mutta ei minua noin vain lannisteta. Olen huomannut että paras vaihtoehto vastahyökkäyseen on silmitön vastahyökkäys; vimmainen vaihtoehdottomuus ja karkea kieli. Minusta Stjärnin kieltämättä vankka yleissivistys hieman horjuu asettaessani sanani niin että se kuulostaa epäpoliisimaiselta. Siinä kohtaa jokin hänen maailmassaan järkähtää. Ja ehkä hän on hyvällä onnella niin pienen hetken hiljaa, että ehdin asettaa jalkani hänen sanaisen ovensa eteen ja tukkia sen edes hetkeksi.
Minusta tuntuu, että koko poliisivoimissa ei ole ketään muuta kuin minä joka hänelle pärjää. Kaikki tuntuvat karttavan häntä hänen kummallisen oikeudenmukaisuudentarpeensa takia. Eihän kukaan nyt tahdo jatkuvasti joutua katsomaan itseään ääliönä joka ei tiennyt yhdenkään asian oikeasta laidasta yhtään mitään. Mutta näin hänen kanssaan aina tapahtuu. Miehet yrittävät sovittelevasti hillitä hänen puhetulvaansa, kumartelevat ja laahustavat lyötyinä tiehensä ja jättävät Stjärnin tuijottamaan heidän peräänsä voitonvarmana.
Nuoremmat karttavat häntä kuin käänteistä ruttoa. Mikään ei olisi pahempaa kuin joutua samaan autoon tuon kanssa. He myyvät sukkiaan voidakseen lahjoa työvuorolistan piirtäjät heille eduksi. He käyvät kahvilla ties missä eivätkä ole koskaan siellä missä Stjärn on. No, kukapa haluaisi?
Minä voin kyllä sietää Stjärniä, tähtirintaa, ihmiskunnan sheriffiä sinivalkoisessa peltiautossa. Maailma on hänen kaltaisilleen kuin pullo josta pääsee puhumalla ulos.
Mieleeni muistui eräs partioyö kaukana Haagassa. Oli riidantäytteinen ja kinainen syksy. Istuimme autossa ja tappelimme siitä onko parkkipaikka hyvä vai ehdottoman kehno, kun viereiseltä bensikseltä kuului kilinää.
Stjärn oli samassa hetkessä ulkona autosta ja juoksemassa pimeää katua pitkin kohti asemaa minä perässään.
Hän kaarsi täyttä vauhtia ruskea ponnari heiluen bensiksen kulman taakse ja silloin pamahti.
Ääni oli kuin nallipyssystä - poks. Stjärn otti vielä pari askelta. Pysähtyi - ja kaatui maahan.
Muistan vielä helvetin hyvin mitä hän sanoi, kun käänsin hänet kasvot tähtitaivaalle päin ja etsin elonmerkkejä.
"Mähän sanoin. Huono parkkis."
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mö luin tänään puistossa istuessani Asko Sahlbergin Yhdynnän, jonka ostin Akateemisesta ja täytyy sanoa että sä olet paljon parempi kuin herra Sahlberg.
Teet mut suorastaan amerikan kateelliseksi elävillä kielikuvillasi ja rytmin tajullasi. Tunsin oloni kirjalliseksi sarvikuonoksi lukiessani juttuasi ja se on hyvä juttu se (joskin huonompi homma mun käsikirjoitukseni kannalta, joka on kustantajan käsissä). Kirjoita siis kokopitkä ja äkkiä, mä ostan.
Radioasema KLF on Helsingissä avannut taas ämyrinsä, ja näin päästänyt ulos elämänilon kaamoshäkistä kuin solmuhäntäisen hämähäkkiapinan.
Sitä sietääkin miettiä.
WG
Sinun käsiksesi on taatusti ylempänä kuin olematon omani - ja Sahlbergin seuraava.
Joten tässä tehdään kerrasta täyskäännös.
Mä olen sulle niin kade... niin kade että en voi sitä sanoin selittää.
Jotenkin teissä kaikissa on olemassa juuri se joka multa uupuu: halu, voima ja tahto.
Jyväskylälle:
Amerikoissa poliisit ovat suomalaisen kateellisia siitä että meillä syödään hyvää universaalia ruokaa rafloissa, ja he mutustelevat munkuloita.
Yök.
Kipparille:
Sun länttäys oli tietenkin taas vuosisadan pisin, joten suhun on uhrattava kallista aikaa hieman enemmän.
Meillä on selvästi aivan erilainen näkemys siitä mikä on tarina. Tähän samaan hengenvetoon puolustan myös sinun näkökantaasi. Itsekin pidän eksymättömistä tarinoista, kesäaamussa kimmeltävistä langoista ja juovista aamuisessa vedessä. Varsinkin rakastan äijätekstejä, jossa ollaan agentteja ja salamyhkäisiä, tavataan Genevessä ja herätään Istanbulissa.
Jep. Tapasin kerran erään vanhemman naisen, joka sanoi minulle muutaman lasillisen jälkeen että me emme ajattele lineaarisesti. Me emme siis tapaa ajatella aikaa, tilaa tai paikkaa jatkumona, vaan abstraktiona.
Se mikä sinulle on alku, on minulle ehkä loppu. Siinä missä sinä löydät punaisen langan, minä ehkä sen kadotan.
Tämä ei aseta meitä millään tavalla erilaiseen asemaan, me vain näemme asiat aivan toisin.
Tämä käsittääkseni teksteissäni sinua ärsyttää.
Mitään kirjoittamisen kaavaa ei ole olemassa. Olen siis verbaalinen luonnonlahjakkuus snagiksella yömyöhässä. Minusta on joskus todella mukavaa katsoa ihmistä silmiin ja puhua niin, ettei hän tiedä vittuilenko minä, vai rakastanko minä häntä.
Tämän takia kävin tekemässä psykopaattitestin netissä - huonoin tuloksin.
Mä anna sulle yhden vinkin: Tee kaikki samaan aikaan. Älä aloita keskeltä, älä lopusta, älä alusta, älä mistään.
Nyt sä olet mulle velkaa vinkin:
Mistä löytyy kirjoittamiseen halu, voima ja tahto.
Tästä voisi kehittää, tai näistä sun jutuista, siis parhaimmista, vaikka novellikokoelman. Jos tunnet olevasi omimmillasi lyhyissä tarinanpätkissä, kerää jutut kokoon ja mieti järjestys tarkkaan. Sitten vaan pommittamaan kustantajia, ehkä joku nappaa syötin.
Hlökohtaisesti en kaipaa näille tarinoille jatkoa, minusta se on mielikuvitusköyhien ihmisten hommaa. Jatka valitsemallasi linjalla, se sopii sulle ja on todennäköisesti ominta itseäsi.
Tämä oli yksi parhaimmista jutuista mitä olen sinulta lukenut.