Tarviin nyt ulkopuolisten apua koska oma ja miehen pää alkaa hajoon.
Eli meillä tälläinen tilanne-> Minä viime kesänä itsemurha yrityksen takia pakkohoidossa, mies silloinen pomoni.Hän oli se joka sai nostettua mut jaloilleen ja jotenki palaan ns. normi elämään. Siitä lähti meiän "juttu".Tammikussa 06 sain tietää odottavani lasta tälle miehelle. Alkushokista, räjähdyksistä, kyyneleistä jne on nyt selvitty. Tällä hetkellä rv 27 3.
Tämän hetkinen SUUURI ongelmamme on tulevaisuus. Kumpikaan ei ole valmis muuttaan pois tän hetkisiltä paikkakunnilta mutta halu yhdessä olemiseen on kova.Jos muutan takaisin sinne missä jo vuosi sitten yritin itsaria tulee mulle sama tilanne eteen, koska vihaan sitä kaupunkia, ihmisiä ja kaikkea siellä.Kaupunki on mun päälle ja kropalle liian iso ja tämä kaupunki jossa nyt itse asun on miehelle liian pieni, ahdistava,ei ole kavereita.Jos muutan mieheni halun mukaan, menetän itse taas kaikki kaverit, sukulaiset. Mulle jää vaan mies ja vauva.(muutin tänne kotikaupunkiini takaisin 04/06.Koska lapselle ja minulle paras paikka)
Auttakaa mua/meitä mitä pitäisi tehä. Ehdotin jo sellaistakin kompromissia että muutetaan näiden kaupunkien puoleen väliin mutta ei saanut kannustusta. Se kävisi minulle taas hyvin koska ei olisi niin pitkä matka tänne ns. "kotiin"(noin90km) ja miehellä 40min ajomatka toiseen suuntaan missä hänen työnsäkin on.
Puhuin miehelle kihloista ja luulin että se tapahtuu ihan lähi päivinä mutta en saanut sormusta ja jotenki silon koin palaavani takaisin lähtökuosiin, en tiedä miksi. Se merkkasi minulle paljon että oisin saanu kantaa hänen sormustaan nimettömässäni. Koskaan hän ei ole kyllä kieltänyt sormusten ostamista.
Kolmatta päivää jo olen miehelle puhunut(kihlajutun jälkeen) että oisko parempi erota. Koen että se olisi hänelle parempi niin , sillon ei tarvitsisi miettiä mua ja mun hyvinvointia. Pidän itseäni säälittävänä ja muutaman kerran viikossa tulee pahempi olo ja pidän ihmisarvoani nollassa. Kukaan ei halua mua jne.Nää kaikki on viime vuotisesta edelleen. Vältän viimisen asti suojatien yli menemistä koska pelkään, ahdistun tilanteesta, en voi hengittää koska tarvii näyttää hyvältä jne. En tiedä miksi olen tälläinen, tämä kaikki on alkanu siitä kun minut pakotettin aborttiin viikolla 11 vuonna 2004.ja Masennus meni koko ajan vakavemmaksi ja syvemmäksi jolloin ajauduin suicidaalisiin ajatuksiin ja kerran vein homman loppuun asti mutta silloinen kaverini löysi minut aameesta kun elinaikaa oli enään minuutteja.En tiedä olenko tai pidättekö minua hulluna mutta edelleen tulee päiviä kun kunnolla vituttaa jne kun en saanut hukkua vaan ammeeseeni rauhassa ja päästä pois täältä.
En varmaan kertonut tilanteestani selkeesti..Mutta olen kiitollinen jos joku haluaisi auttaa tässä mihin asetutaan asiassa..
Eli meillä tälläinen tilanne-> Minä viime kesänä itsemurha yrityksen takia pakkohoidossa, mies silloinen pomoni.Hän oli se joka sai nostettua mut jaloilleen ja jotenki palaan ns. normi elämään. Siitä lähti meiän "juttu".Tammikussa 06 sain tietää odottavani lasta tälle miehelle. Alkushokista, räjähdyksistä, kyyneleistä jne on nyt selvitty. Tällä hetkellä rv 27 3.
Tämän hetkinen SUUURI ongelmamme on tulevaisuus. Kumpikaan ei ole valmis muuttaan pois tän hetkisiltä paikkakunnilta mutta halu yhdessä olemiseen on kova.Jos muutan takaisin sinne missä jo vuosi sitten yritin itsaria tulee mulle sama tilanne eteen, koska vihaan sitä kaupunkia, ihmisiä ja kaikkea siellä.Kaupunki on mun päälle ja kropalle liian iso ja tämä kaupunki jossa nyt itse asun on miehelle liian pieni, ahdistava,ei ole kavereita.Jos muutan mieheni halun mukaan, menetän itse taas kaikki kaverit, sukulaiset. Mulle jää vaan mies ja vauva.(muutin tänne kotikaupunkiini takaisin 04/06.Koska lapselle ja minulle paras paikka)
Auttakaa mua/meitä mitä pitäisi tehä. Ehdotin jo sellaistakin kompromissia että muutetaan näiden kaupunkien puoleen väliin mutta ei saanut kannustusta. Se kävisi minulle taas hyvin koska ei olisi niin pitkä matka tänne ns. "kotiin"(noin90km) ja miehellä 40min ajomatka toiseen suuntaan missä hänen työnsäkin on.
Puhuin miehelle kihloista ja luulin että se tapahtuu ihan lähi päivinä mutta en saanut sormusta ja jotenki silon koin palaavani takaisin lähtökuosiin, en tiedä miksi. Se merkkasi minulle paljon että oisin saanu kantaa hänen sormustaan nimettömässäni. Koskaan hän ei ole kyllä kieltänyt sormusten ostamista.
Kolmatta päivää jo olen miehelle puhunut(kihlajutun jälkeen) että oisko parempi erota. Koen että se olisi hänelle parempi niin , sillon ei tarvitsisi miettiä mua ja mun hyvinvointia. Pidän itseäni säälittävänä ja muutaman kerran viikossa tulee pahempi olo ja pidän ihmisarvoani nollassa. Kukaan ei halua mua jne.Nää kaikki on viime vuotisesta edelleen. Vältän viimisen asti suojatien yli menemistä koska pelkään, ahdistun tilanteesta, en voi hengittää koska tarvii näyttää hyvältä jne. En tiedä miksi olen tälläinen, tämä kaikki on alkanu siitä kun minut pakotettin aborttiin viikolla 11 vuonna 2004.ja Masennus meni koko ajan vakavemmaksi ja syvemmäksi jolloin ajauduin suicidaalisiin ajatuksiin ja kerran vein homman loppuun asti mutta silloinen kaverini löysi minut aameesta kun elinaikaa oli enään minuutteja.En tiedä olenko tai pidättekö minua hulluna mutta edelleen tulee päiviä kun kunnolla vituttaa jne kun en saanut hukkua vaan ammeeseeni rauhassa ja päästä pois täältä.
En varmaan kertonut tilanteestani selkeesti..Mutta olen kiitollinen jos joku haluaisi auttaa tässä mihin asetutaan asiassa..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Käytkö yhä terapiassa itsariyrityksen takia? Luulisin, että käyt.. jos et, niin mene ihmeessä. Tarvitset selvästikin apua saadaksesi ajatuksiasi kasaan. Ja vauvan takia on tärkeää, että et masentuisi enää yhtään enempää. Mutta jos nyt kerta haluat kotipsykologienkin kommentteja niin;
Tuohon asuinpaikkakuntaan on aika hankala sanoa mitään vinkkiä.. toki uudesta kaupungista uusia kavereitakin löytää, mutta ehkä sulle ei nyt tekisi hirveän hyvää hypätä sinne, kun kerta sanot ettei sulla olisi siellä kavereita. Nyt ainakin tarvitset myös muita läheisiä kuin miehesi.
Kihloista puhuessasi kuulostaa siltä, että kaipaat sormusta sen takia, että se olisi sulle merkki turvallisuuden tunteesta ja siitä, että mies varmasti pysyy siinä.. mutta se on vain koru ja olis varmasti hyvä että opettelisit luottamaan suhteesenne ilman sitä sormusta. Sitten kun tilanteenne on tasapainossa ja sormukseen ns. oikeat syyt, niin kyllä hän miehenä varmasti kosii jossain vaiheessa.
Et sä hullu ole, vaan masentunut ja tiedän kokemuksestakin, että pohjalta voi päästä ylös, oikeanlaisella ammattiavulla ja itsetutkiskelulla ja itsensä tsemppaamisella ja pyrkimällä vahvempaan asenteeseen.. niin mahdottomalta kuin se varmasti kuulostaakin, niin sinun ei tarvitse kamppailla koko elämääsi noitten tunteitten kanssa. Tämä elämä kuitenkin kestää sen verran, että tarvittaessa kannattaa kitkutella vaikka tuntuisi kuinka vaikealta, niin upeaa se sitten on kun saa asiat kuntoon.
Kiitos kn jaksoit vastata ainoana noista 78:sta jotka lukeneet kirjoitukseni.
Lopetin mtt:lla käymisen ettei ihmiset saanut sillä paikkakunnalla tietää, Häpesinkö?en tiedä.Siellä paikassa tuntui jokaista kiinnostavan minun asiani ja kaikki puhuivat paskaa.(siis kaupungissa)
Totta, että haluan turvallisuuden tunteen sormuksen avulla, luotan kyllä mieheen mutta tässä kohtaa tulee taas esille että pidän itteeni säälittävänä kun haluan tietää miehen haluavan vain minut. Haluaisin olla tämän miehen kanssa kok o loppuelämäni jos siihen annetaan mahdollisuus. Oma koti, naimissa, 1-2lasta. Tiedän että tämä mies on se jonka haluan mutta slti olen tälläinen vammainen. Teen kovasti töitä että muut ihmiset täällä kotikaupungissa ei saisi tietää että en ole edelleenkään parantunut. Täällä minä olen se joka auttaa kaikkia ja toimii heidän "psykologina"..
No on sulla ainakin huumorintajua, ainakin jonkinasteista sarkasmia tuosta ekasta lauseesta löysin.. heh.
Vaikka sulla olisikin se sormus, niin ei se silti olisi "varma" merkki siitä että nyt mies on rinnallasi loppuelämänne ajan. Eli jos rakkautta löytyy, sitä löytyy kyllä ilman sormuksiakin eikä miestä varmaankaan kannata painostaa tässä tilanteessa.. hänelläkin on varmaan raskasta muutoinkin tilanteessa eikä hän ehkä koe tietyllä tavoin mielekkääksi kihlautua juuri nyt, kun varmaan myös on huomannut epävarmuutesi. Ja itsetunnossakin sinulla olisi kohottamisen varaa, jotta oppisit pitämään itseäsi arvokkaana ja luottamaan siihen, että miehesi on tukenasi nyt ja jatkossakin. Mutta silti olisi hyvä myös tiedostaa omat voimavaransa, että uskoo selviytävänsä myös itsenäisesti eikä tavallaan elä pelkästään toisen tukemana, vaan myös omilla voimillaan pärjäten.
Sulla on nyt kuitenkin hyvät lähtökohdat, kun tiedostat ongelmasi ja tunteesi, siitä on hyvä lähteä parempaan päin. Jos terapia ei tunnu mielekkäältä, niin ehkä jostain kirjallisuudestakin voisi olla hyötyä omien ajatusten kasaamiseen - kirjastoon vaan psykologia aiheiselle hyllylle ja sieltä löytyy paljon kirjoja omaan itseen ja minuuteen yms. liittyen.. kun lukee ammattilaisen kirjoittamia tekstejä ja monissa kirjoissa muitten ihmisten kokemuksia, sieltä voi saada tosi ison avun kun huomaa ja löytää ns. selityksiä omille tunteille ja sitten saattaa hoksatakin ulos pääsyn niistä ikävistä tunteista ja oppia ajattelemaan asioita eri näkökannoilta, jotenkin "tajuta" sen että ei sitä olekaan niin säälittävä miltä tuntuu, etenkin jos sulla on hyvä mies, niin eihän hän sinun kanssasi olisi ellei pitäisi juuri sinua ainutlaatuisena.
Tähän nyt pohdiskelin tälleen yleiseltä näkökannalta ja vähän omiakin tunteita, mulla on joskus ollut elämä tosi ankeaa ja nykyään huvittaa ja on naurettavaa kun jotkut jopa aukovat päätään tyyliin "sä olet tietysti aina saanut kaiken kun sulla on asiat noin hyvin niin ethän sä tiedä mistään mitään.." eli näköjään on mahdollista vaikuttaa kaiken jälkeen niin supermenestyjältä, että ihmiset luulee ettei tuolla ole ikinä mitään vastoinkäymisiä ollutkaan. Niin ja itse olin aiemmin sellainen, että pidin ne ongelmat omana tietonani, mutta huomasin että kun ne sanoi ääneenkin eikä enää salaillut ja esittänyt muille voivansa hyvin vaikka oikeasti olisikin ollut tosi huono olla - niin sen ns. julkisen myöntämisen jälkeen (en tietenkään kulkenut kyltti kädessä kadulla :P ) sitä huomasi että silloin oli vasta itselleenkin asiat myöntänyt ja niitä oli helpompi alkaa työstää.
Nyt tää psykologi menee pähkäilemään syvällisiä unten pariin :D
Olen myös sitä mieltä, että sinun ei kannata muuttaa takasin sinne, missä sulla on huono olla. Alotat sinun vauvan kans uuden elämän siellä, missä sulla on paljon tukijoita (perhe, suku ym.)
Älä stressaa vielä siitä miehestä, kyllä se aika näyttää miten toimitte tulevaisuudessa. Vauvan syntymä muuttaa koko elämän ja uskon että vasta sen jälkeen voitte tehdä ne lopulliset päätökset, missä asutte ja miten saatte parisuhteen toimimaan. Kihlatkin voi sitten miettiä uudestaan, kun on muut asiat kunnossa... Kyllä se mies pysyy vierellä, jos oikeasti rakastatte toisia.
Mulla on ollut muutama läheinen tosi huonossa kunnossa mielenterveyden vuoksi ja kulkenut paljon hoidoissa.
Esim. minun siskolla oli paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko (ahdisti käydä kaupassa yms. jossa tuntuu että ihmiset vahtaa) ja häntä auttoi vain terapia ja lääkitys. Lääkitys on lopetettu vuosi sitten ja hänellä menee nyt todella hyvin.
Ystäväni oli 3kk itsemurhayrityksen jälkeen mielisairaalassa ja sai siellä kunnon terapiaa ja lääkityksen jota käyttää vieläkin, ja voi nyt paremmin kuin koskaan!
En halua painostaa sinua mihinkään terapiaan, mutta suosittelen sitä, koska olen nähnyt sen todella auttavan ihmisiä. Eikä lääkitystäkään kannate sulkea pois, koska joskus se on vain parempi vaihtoehto kun olla ilman. Ei niitä tarvi todellakaan aina loppuikäänsä syödä, tai jäädä koukkuun.
Melkein kaikilla joilta olen kysynyt, tuntuu alussa siltä että eihän tää terapia mitään auta. Masentaa entistä enemmän setviä vanhoja paskoja asioita ym. Mutta kaikilla vie aina oman aikansa, koska se alkaa vaikuttaa. Ainakin yrittää jotain tehdä ongelmille. Voisi olla myös tosi hyvä juttu, jos löytäisit vaikka kotikaupungistas jotain vertaistukiryhmiä.. koska varmasti ihan eri asia jutella ihmisten kanssa, jotka ovat olleet samassa tilanteessa, kun niiden jotka ei voi paljoa tietää sinun oloista.
Psykologi saattaisi auttaa sinua, koska he ovat ammattitaitoisia ihmisiä ja nähny varmasti monta samaa tilannetta ja miten siitä selviää. Uskon (toivon) että sinuaki helpottais, kun voisit antaa ammattitaitoisen ja luotettavan ihmisen käsiin sinun ongelmat! Ei tarvisi pelkästään yksin taistella...
Nyt sulla ois vielä hyvää aikaa alottaa "rauhassa" itses hoitaminen, ennen ku vauva syntyy. Sitten sitä on jo helppo jatkaa kun on alottanuki. Koska se on tosi tärkeää, että sulla riittää voimat vauvan hoitoon... se on niin kuluttavaa hommaa ns. "terveellekin" ihmiselle.
Toivottavasti keksit nyt keinon, miten jatkat tuosta eteenpäin... kirjotin sulle siitä, minkä olen nähnyt omia läheisiäni auttavan. Toivon, että saat siitä edes jotain irti. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, mutta yritä löytää itsellesi oikea tapa selviytyä. Eikä siinä varmasti menetä mitään, kun etsii ja kokeilee erilaisia hoitotapoja.
Kaikkea hyvää sulle ja paljon voimia! Kirjottele tänne kuulumisia jatkossakin, jos haluat!
Miulla on ollut jotain samantyylistä hommaa menneisyydessä, mutta niistä on selvitty. Tai sanotaan näin että elän tasapainoisena nyt.
Se mikä nosti sairauden aina uudelleen esiin, oli seurustelu ja sen päättyminen. Huonojen jaksojen aikana alkoi usien seurustelu, koska yleensä miehet haluavat olla ihan oikeasti sankareita ja nostaa sieltä kuopasta ylös, mutta sen jälkeen häipyneet. Ja taas tiputtiin! Tosin pohjimmaiset syyt juontavat ihan eri asioista kuin miehistä, he vain saivat oireet esiin.
Siinä vaiheessa alkoi parantuminen kun nostin itse itseni sieltä kuopasta, terapian ja lääkityksen avulla. En kenenkään ystävän tai miehen avulla. Pointtina nyt se että jos rakentaa pohjaa mielenterveydelle lähimmäisen olemisen kautta, se pohja räsähtää jos se läheinen jostain syystä häviää. Ja muutenkin sairas ihminen tarvitsee ulkopuolisen ammatti henkilön avuksi, joka hahmottaa asiat eri tavalla,ilman tunnesiteitä potilaaseen.
Parisuhdetta on vaikea rakentaa jos ei ole hoitanut itseään terveeksi. Mielenterveys ongelmat on monille kumppaneille vaan yksinkertaisesti liikaa.
Miun neuvoni olis että alat hoitamaan itseäsi kuntoon , selvittämään masennuksen POHJIMMAISET syyt, ja käydä niitä läpi terapiassa. Laita mies taka-alalle, ja anna asioiden kypsyä. siinä vaiheessa kun alat tervehtyä ja olla tasapainoinen ja itsetunto on kohonnut, myös mieskin sen huomaa! Ja luulen että on silloin parisuhteen hoitamisen aika.
Nämä ovat minun kokemuksia ja ajatuksia, eivät päde kaikille. Mutta toivon että jotain sait tästä irti. Hyvää jatkoa ja jaksamista! :)
kerroit... tiedän mitä tarkotat. Ja vauva ei oo se helpoin juttu. Mulla on ollut "rankka menneisyys" itelläni ja nyt huomaan tekeväni odotusaikana "hölmöjä" juttuja, kuten siivoan kaikki tavarat pois jotka olen saanut joltain "entisiltä" tai mietin vaikuttaako joku samalta mitä olen tehnyt jonkun muun ku nykyisen mieheni kanssa... sun tilanteeseen haluan tsempata sen verran, että älä ihmeessä tee mitään mikä satuttaa sua tai vauvaa eli älä mee miehen mukana. Jos se mies sua oikeasti rakastaa ja ymmärtää niin tulee sun perässä tai sitten suostuu (mun mielestä ihan hyvään) kompromissiin. Pärjäile!