Hei! Minua surettaa eräs asia todella paljon. Nimittäin oma äitini. Kun olin lapsi, emme juurikaan puuhanneet yhdessä mitään juttuja. Oli lähinnä aikuisten asioita, joissa minä sitten olin mukana, mutta ei käyty lasten tapahtumissa, ainakaan merkittävästi. Siksi varmaan olen aina ollut enemmän kiinnostunut vanhempien kuin omanikäisten seurasta. Ei niin, että haluaisin, mutta en osaa jutella omanikäisten kanssa vapaa-ajalla.
Jokatapauksessa, haluan kuitenkin tarjota omille lapsilleni näitä kokemuksia, käydä paikoissa, askarrella, leikkiä ym.. vaikka ei aina huvittaisikaan. Olen oikeastaan välillä ollut itsestäni melko ylpeä.
Vaikka olen jo pitkälle aikuinen ihminen, äitini mielipiteillä on minulle todella suuri merkitys. Vaikka tiedän, että hän väheksyy/ ignooraa kaikkea, mitä minä teen, on minun silti vaan soitettava hänelle, ja kerrottava milloin mitäkin olen ajatellut tehdä. Ja melkein aina sieltä saa kuulla jotain negatiivista, tai ainakin vähättelyä.
Eniten on kurjaa se, että välillä tuntuu että hän nauttii siitä ettei kaikki asiat suju meillä kotona kuten pitäisi. Päiväkodista tuli yhdessä vaiheessa paljon huomautuksia siitä, miten poika käyttäytyy rumasti. Ihmeteltiin miehen kanssa syytä aikamme, ja päätettiin tiivistää perheyhteisöämme, alkaa puuhailla enemmän ja pitää entistä selkeämmät rajat. Äitini pitää poikaa mielellään hoidossa, ja täten pyysin, josko hänkin vähän auttaisi muutamissa rajoissa, toki hemmotellakin saa, mutta esim. päälle ei puhuta, puhelimeen ei mennä omin päin vastaamaan, aikuisia ei komennella ym..
Sain taas kuulla hyvän pätkän siitä, että miksei lapsi saa olla lapsi ymm.... Selitin, ettei kyse ole siitä, vaan helpottaisi lapsenkin osaa, jos hän oppisi nuo asiat, jotka on vaikeita, mutta pakko oppia kun tässä maailmassa ei kukaan elä yksin!
Tähän äiti sitten että jaaha, vai niin, että tämä menee taas tällaiseksi-tyyliin. Hän ei kestä pienintäkään kritiikkiä, joka häneen kohdistuu. Aina on muita haukkumassa, mutta ikinä en ole hänen kuullut anteeksi pyytävän. Keltään.
Tästä olen tajunnut, että itsekin opin pyytämään anteeksi vasta kun oman mieheni tapasin. Omilta lapsiltani en kainostele anteeksi pyytää, kun olen väärin toiminut, se ei minun auktoriteetiani vähennä.
Ne, jotka on jaksanut tämän sekavan tekstin lukea, niin sanokaa, olenko liian herkkä, vai miksi mahdollisesti äitini on minulle tuollainen. Parhaani yritän, ja hänetkin saada ylpeäksi mutta enpä taida koskaan onnistua.
Ainiin, yksi näistä pyynnöistäni on ollut yksinkertaisesti se, että en halua hänen käyttävän alkoholia, kun lapsi siellä. Tätä ei ole koskaan kunnioittanut, ja kyllä ovat vierailutkin jääneet muutamaan tuntiin nykyisin. Harmittaa vanhemman pojan puolesta, kun tosiaan tykkäisi käydä useasti. (Nuorempi vielä vauva) Hiivatti kun piruttaa!!
Jokatapauksessa, haluan kuitenkin tarjota omille lapsilleni näitä kokemuksia, käydä paikoissa, askarrella, leikkiä ym.. vaikka ei aina huvittaisikaan. Olen oikeastaan välillä ollut itsestäni melko ylpeä.
Vaikka olen jo pitkälle aikuinen ihminen, äitini mielipiteillä on minulle todella suuri merkitys. Vaikka tiedän, että hän väheksyy/ ignooraa kaikkea, mitä minä teen, on minun silti vaan soitettava hänelle, ja kerrottava milloin mitäkin olen ajatellut tehdä. Ja melkein aina sieltä saa kuulla jotain negatiivista, tai ainakin vähättelyä.
Eniten on kurjaa se, että välillä tuntuu että hän nauttii siitä ettei kaikki asiat suju meillä kotona kuten pitäisi. Päiväkodista tuli yhdessä vaiheessa paljon huomautuksia siitä, miten poika käyttäytyy rumasti. Ihmeteltiin miehen kanssa syytä aikamme, ja päätettiin tiivistää perheyhteisöämme, alkaa puuhailla enemmän ja pitää entistä selkeämmät rajat. Äitini pitää poikaa mielellään hoidossa, ja täten pyysin, josko hänkin vähän auttaisi muutamissa rajoissa, toki hemmotellakin saa, mutta esim. päälle ei puhuta, puhelimeen ei mennä omin päin vastaamaan, aikuisia ei komennella ym..
Sain taas kuulla hyvän pätkän siitä, että miksei lapsi saa olla lapsi ymm.... Selitin, ettei kyse ole siitä, vaan helpottaisi lapsenkin osaa, jos hän oppisi nuo asiat, jotka on vaikeita, mutta pakko oppia kun tässä maailmassa ei kukaan elä yksin!
Tähän äiti sitten että jaaha, vai niin, että tämä menee taas tällaiseksi-tyyliin. Hän ei kestä pienintäkään kritiikkiä, joka häneen kohdistuu. Aina on muita haukkumassa, mutta ikinä en ole hänen kuullut anteeksi pyytävän. Keltään.
Tästä olen tajunnut, että itsekin opin pyytämään anteeksi vasta kun oman mieheni tapasin. Omilta lapsiltani en kainostele anteeksi pyytää, kun olen väärin toiminut, se ei minun auktoriteetiani vähennä.
Ne, jotka on jaksanut tämän sekavan tekstin lukea, niin sanokaa, olenko liian herkkä, vai miksi mahdollisesti äitini on minulle tuollainen. Parhaani yritän, ja hänetkin saada ylpeäksi mutta enpä taida koskaan onnistua.
Ainiin, yksi näistä pyynnöistäni on ollut yksinkertaisesti se, että en halua hänen käyttävän alkoholia, kun lapsi siellä. Tätä ei ole koskaan kunnioittanut, ja kyllä ovat vierailutkin jääneet muutamaan tuntiin nykyisin. Harmittaa vanhemman pojan puolesta, kun tosiaan tykkäisi käydä useasti. (Nuorempi vielä vauva) Hiivatti kun piruttaa!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
omasta äidistä,ja mummusta. yms...
en usko että olet mitenkään yliherkkä tjn..
Ennenvanhaaan suomessa ei "saanut" näyttää tunteita, itkua,naurua... piti olla "kunnolla"..
paljoa ei ollut kehumista, kun teki väärin, niin siitä sai kyllä kuulla.
Näin se näkyy omissa vanhemmissamme nyt...
Todella ikävää, eikä ihme että niin paljon on masennuspotilaita/alkoholoisteja ja persoonallisuushäiriöisiä---> jotka tullut juuri vääränlaisesta kasvatuksesta.
Minunkin pitää käydä terapiassa ja koittaa katkaista suvun kierre.
Kuule, mä sanon nyt ihan suoraan, tarkotus ei ole loukata tai mitään, mutta on aivan liian samanlainen juttu kun mulla. Pakko. Elikkä:
Sä olet jäänyt ilman äidinrakkautta ja hyväksyntää. Jostain syystä sun äiti ei oo rakastanu sua aidosti ja syvästi, vaan on ollut pelkkä huoltaja. Pieni lapsi ei sitä ymmärrä, joten siitä syystä yhä aikuisena ja itse jo äitinä anelet äidin hyväksyntää, sitä mitä paitsi oot jäänyt. Eikä sitä koskaan tule! Ei niin suurta ylennystä tai saavutusta jossain asiassa, että äiti kehuisi ja olisi mielissään. Se on traumaattista!
Sun täytyy nyt miettiä tätä juttua aika isosti. Aiotko loppuelämäsi anella sitä saavuttamatonta hyväksyntää, vai käännätkö uuden lehden elämässäsi ja keskityt omaan perheeseesi? Tällaisella äidillä on huono vaikutus myös lapsenlapsiin (kuten meillä) joten kannattaa miettiä kanssakäymistä.
Me lapset kannetaan ihmeellistä syyllisyyttä. Omalle äidille ei voi olla yhtään ilkeä, ei voi sanoa rumasti, ei saa, se on nulikkamaista. Hitto soikoon! Tällaisten äitien pitäisi itse pyytää anteeksi sitä etteivät ole olleet aikoinaan äitejä!
Elämä on kovaa. Kyllä äidistään voi välittää vaikkei enää anele hyväksyntää. Mä lopetin äitini edessä matelun ja välit on silti ihan hyvät.
Tsemppiä!
Lukuvinkki: Martti Paloheimo, Suomalaisen lapsuuden haavat
Vähän on samanlainen äitee täälläkin. Tosin tuntuu, että hän on pyhimyksen kruununsa lähes ansainnut, ikinä ei ole tehnyt mitään esim omaa juttua missä vois näennäisesti aiheuttaa toisille mielipahaa tms. ei ole alkoa käyttänyt jne. Mutta tekeekö se hänestä virheettömän, vaikka siihen onkin pyrkinyt - ei tee. Anteeksi en ole hänen koskaan kuullut pyytävät, meiltä lapsiltakaan vaikka toki joissakin tilanteissa se olisi ollut paikallaan jopa häneltä. Se kuulema johtuu siitä, että vanhempi on auktoriteetti, ei kaveri.
Vierailta hänen ei kai tarvinnut pahemmin pyydellä anteeksi, sillä hän vältti riskialttiita tilanteita. Onhan sekin ihan yksi tapa elää - elää suojatusti, ikäänkuin pelossa. Mutta taustalla ollee hälläkin juuri tuo vanhanajan kasvatus, joka tavallaan siirtyi vielä minun sukupolvellenikin.
Anteeksipyynnön kuulin joskus jos vaikkapa vahingossa törmäsi vastaantulijaan tms. niin se oli sitten naurulla höystetty että huppis, kuinkas hän nyt niin sähläsi. No, tuo kai ihan ok.
En siten ihmettele yhtään miksi minustakin oli hirveän vaikeaa tuo anteeksi pyytäminen. Ehkä todella isojen juttujen jälkeen kuten kaverin tahallisen muksimisen jälkeen sitä taisi tulla pyydettyä anteeksi lapsena. Aikuisena tuntuu kuin nielisi jotain takkuköyttä kun olisi paikallaan pyytää anteeksi, ihan pikkujutusta vaikkapa kumppanilta.
Äiti tuu ikkunaan -kirja on aika mielenkiintonen jossa käsitellään näitä äiti-tytärsuhteita ja sukupolvien välistä kuilua.
Tuon löysin kotoa kirjahyllystä muutamia vuosia sitten...olin täysin unohtanut, että olin tuollaisen kirjan äidilleni :D ostanut joskus ehkä noin parikymppisenä vai olisinkohan ollut jopa nuorempikin. Äitini kertoi,että oli sitä vähän lukenut, mutta hänen sanoin :"En siitä mitään ymmärtänyt" . No, mulle siitä on ainakin ollut hyötyä, olen oppinut ymmärtämään äitiäni, vaikkei hän nyt koskaan minua, niin hyvä näinkin.
Itse myöskin pitkän aikaa nuorempana vaikka jo omaa elämää eläessäni ikäänkuin kuulin äidin "tuomitsevan" äänen joka asiassa elämässäni. Oikeastaan ihan tietoisesti olen jotenkin päässyt tuosta eroon. Konkreettisella tasolla siten, että olen vieraillut lapsuudenkodissa harvemmin. Aikaisemmin koin oloni todellakin ikäänkuin heidän lapsekseen isolla ällällä kun siellä kävin ja olin hyvin lyttyynlyödyn oloinen. He eivät kyllä ole olleet tietoisia tuosta eli ihan oman pääni sisäinen juttu tämä, olen antanut lapsuudenn näin minuun vaikuttaa. Mutta viimevuosina olen ollut kuin kivireestä vapaa, vierailuilla tunnen itseni lähinnä tasavertaiseksi, jopa "viisaammaksi" tietyissä asioissa kuin vanhemmat ovat. Kai se on sitä riippuvuuden napanuoran katkaisua, en ole enää sallinut itseni olla riippuvainen äidin tuomioista enkä äidin olla riippuvainen siitä, että saa minut tuomita -ei saa siihen mahdollisuutta ainakaan suoraan minulle.
minun äitini on todella ihana ihminen.. kunhan vain ei tarvitse olla minun kanssani liikaa eikä kuunnella minun juttujani liikaa.
minulle tulee usein ihan kamala olo äitini seurassa. ihan kuin olisin jotenkin tullut häiritsemään hänen elämäänsä, kuin olisin jotenkin ylimääräinen.
meitä on kolme lasta, isosiskoni ja pikkusiskoni ovat äidille tärkeitä. hehän ovat parhaat ystävät, niikuin he minulle sanovat. yhdessä menevät teatteriin ja näytöksiin. yhdessä he suunnittelevat suvun tapahtumia. minut jätetään aina ulkopuolelle. kerran kysyin syytä, vastaus oli "mutta eihän sinulla ole koskaan nämä asiat kiinnostaneet, ei sinun kannata vaivautua!"
väärin, minulla kiinnostaisi mikä vain, jos pääsisin tuohon porukkaan mukaan.
mutta hehän ovat parhaita ystäviä, eivätkä tahdo minua riippumaan mukaan.
"isin tyttö" olen aina saanut kuulla. vaikka vanhin meistä on aina ollut hänellekkin se rakkain(tai ainakin se eniten huomiota saava).
olen aina yrittänyt olla isällä kaikkialla apuna, hän kun on yksityisyrittäjä.
mutta aina olen minä yksin, lapseni ja miehenikin mahtuvat meidän "perheeseen" mukaan, minä en.
jaksamista teille jotka tunnette samoin.
tiedän, että tällaiset tuntemukset ovat raskaita ja monesti tulee itkettyä itsensä uneen.
onneksi minulla on oma lapseni josta aioin pitää huolta ja me ollaan sitten parhaat kaverit;)
äitini tahtoisi kauheasti sekaantua minun vauvani hoitoon. minusta tuntuu etten tahtoisi, että he edes koskevat minun lapseeni, koska he aina jättävät minutkin yksin, näin tapahtuu varmasti lapsellenikin kun siskoni saavat lapsia.
kuitenkin koitetaan pärjätä.=/