Kesäloma alkoi, nyt istun vain tietokoneella tai katson telkkaria. Välillä olen isäni kanssa töissä. Mitään hauskaa ei ole luvassa koko kesälomaksi. Kavereita ei ole, ja niiden etsiminen on mahdotonta. En voi tuosta vaan lähteä kotoa ja sanoa ''mä meen kaupunkiin'', vaikka mieli tekisikin. Porukat alkaisivat ihmetellä, että mikäs mulla on menossa, kun en koskaan ennen ole liikkunut missään ja nyt yhtäkkiä lähdenkin kaupunkille.
Tekis mieli vain aamulla jäädä vällyjen alle, itkuinen olokin on koko ajan, kun ei ole mitään tai ketään. Ei tämmöstä jaksa, ilman ystäviä ei tunnu olevan elämää. Ujous on se ikuinen kirous, mikä minutkin on ajanut yksinäisyyteen. Ja minulla ei ole itsetunnon kanssa ongelmia, minä vain menen aivan lukkoon kun pitäisi puhua ihmisten kanssa, en yksinkertaisesti saa sanoja suustani ja ajatuksenkulkuni tavallaan pysähtyy. Ulkönäkonikään ei pitäisi olla myöskään syy yksinäisyydelle, olen aivan normaalinnäköinen, ja ainakin itse olen ihan suthkoht tyytyväinen ulkonäkööni, ja olen kuullut paljon positiivista palautetta ulkonäostäni, jopa ihan täysin tuntemattomilta. Ujoudesta johtuen olen myös epäsosiaalinen, en yleensä halua edes tutustua ihmisiin, koska kukaan ei ole niin kärsivällinen yrittämään, että saisi minusta jotain irti. Tai tavallaan kyllä haluan tutustua ihmisiin, mutta taisaalta en, ken nyt ymmärtääkään mitä tarkoitan..
Olen nyt 13 -vuotias. Koulussakaan minulla ei ole kavereita. Kaikki aina vain ihmettelevät, että miksi olen niin hiljainen. Mutta menen vielä hiljaisemmaksi luokkalaisteni seurassa, koska en halua mihinkään kaverijengiin luokaltani, joten vastaan vain kohteliaasti ja yksinkertaisesti kysymyksiin, itse en koskaan kysy mitään. Syy tuohon on vain yksinkertaisesti se, että kukaan luokkalaisistamme ei ole sitä ''minun tyyppiäni'', en jaksa kuunnella heidän molotustaan asioista ja heillä ei tunnu olevan mitään mielenkiintoista puhuttavaa kuin ihmisten ulkonäkö tai hevoset ja kasvissyönti.
Mä en tiedä miten jaksan tästä eteenpäin, yksin. Olisiko parempi vain kuolla, koska en kuitenkaan halua elää elämääni, tai nuoruuttani, yksin. Toki minulla on perhe, joka välittää minusta, mutta se ei riitä, varsinkaan kun emme ole kovin läheisiä, tai emme oikeastaan koskaan puhu mistään vakavasta. He eivät oikeastaan tunne minua.
Tämä on niin sekavaa, en tiedä mitä tekisin...
Tekis mieli vain aamulla jäädä vällyjen alle, itkuinen olokin on koko ajan, kun ei ole mitään tai ketään. Ei tämmöstä jaksa, ilman ystäviä ei tunnu olevan elämää. Ujous on se ikuinen kirous, mikä minutkin on ajanut yksinäisyyteen. Ja minulla ei ole itsetunnon kanssa ongelmia, minä vain menen aivan lukkoon kun pitäisi puhua ihmisten kanssa, en yksinkertaisesti saa sanoja suustani ja ajatuksenkulkuni tavallaan pysähtyy. Ulkönäkonikään ei pitäisi olla myöskään syy yksinäisyydelle, olen aivan normaalinnäköinen, ja ainakin itse olen ihan suthkoht tyytyväinen ulkonäkööni, ja olen kuullut paljon positiivista palautetta ulkonäostäni, jopa ihan täysin tuntemattomilta. Ujoudesta johtuen olen myös epäsosiaalinen, en yleensä halua edes tutustua ihmisiin, koska kukaan ei ole niin kärsivällinen yrittämään, että saisi minusta jotain irti. Tai tavallaan kyllä haluan tutustua ihmisiin, mutta taisaalta en, ken nyt ymmärtääkään mitä tarkoitan..
Olen nyt 13 -vuotias. Koulussakaan minulla ei ole kavereita. Kaikki aina vain ihmettelevät, että miksi olen niin hiljainen. Mutta menen vielä hiljaisemmaksi luokkalaisteni seurassa, koska en halua mihinkään kaverijengiin luokaltani, joten vastaan vain kohteliaasti ja yksinkertaisesti kysymyksiin, itse en koskaan kysy mitään. Syy tuohon on vain yksinkertaisesti se, että kukaan luokkalaisistamme ei ole sitä ''minun tyyppiäni'', en jaksa kuunnella heidän molotustaan asioista ja heillä ei tunnu olevan mitään mielenkiintoista puhuttavaa kuin ihmisten ulkonäkö tai hevoset ja kasvissyönti.
Mä en tiedä miten jaksan tästä eteenpäin, yksin. Olisiko parempi vain kuolla, koska en kuitenkaan halua elää elämääni, tai nuoruuttani, yksin. Toki minulla on perhe, joka välittää minusta, mutta se ei riitä, varsinkaan kun emme ole kovin läheisiä, tai emme oikeastaan koskaan puhu mistään vakavasta. He eivät oikeastaan tunne minua.
Tämä on niin sekavaa, en tiedä mitä tekisin...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla oli samanlaisia ongelmia peruskoulun aikana. 12-vuotiaasta lähtien mulla ei ole ollut juurikaan samanikäisiä kavereita. Kyllä mä vähän niitä kavereita kaipaisin, mutta toisaalta tuntui paremmalta jättäytyä kaverijengien ulkopuolelle. Jouduin usein kaikenlaisen kiusanteon ym. uhriksi.
Harrastusten voimin olen jaksanut, vaikka tylsää on monesti ollutkin. Nyt 21-vuotiaana olen alkanut vasta todella kaivata enemmän sosiaalista elämää ja onhan sitä tänä keväänä ollutkin tavallista enemmän. Ei tuo nuoruus mitään herkkua ole ollut, mutta paljon on ollut hyviäkin hetkiä esim. harrastusten, perheen ja sukulaisten kanssa.
Ihan fiksun oloista tekstiä 13-vuotiaalta. Varmaan se on pääsyy yksinäisyyteesi; itelläkin saman ikäisenä muiden keskustelut ym. jutskat tuntuivat niin lapsellisilta, ettei niihin jaksanut mennä mukaan. Oikeestaan sama meno jatkuu vieläkin, näin parikymppisenä. Vinkkinä sanoisin, että ole vaan rohkeasti oma itsesi, se kyllä palkitsee, kun löydät omantasoistasi seuraa! :)
minulla. Saman ikäiset ovat niin lapsellisia. Joka puolella kuulee vain pissakakka-huumoria, mikä on jossain tilanteessa hauskaa, mutta usein se vain alkaa ärsyttää. Muut ikäiseni tuntuvat vain niin lapsellisilta, paitsi tytöt ovat tässä iässä jo todella viisaita ja "aikuismaisia". Olenkohan liian kehittynyt ikäiskseni pojaksi? Senkö takia joudun usein kaiken kivan ulkopuolelle?
voithan koittaa etsiä vanhempia kavereita...mullakin oli tolleen 15 vuotiaana 4-6 vuotta vanhempia kavereita. Tosin paras olisi, jos löytäisit mahdollisimman samanikäistä seuraa, joiden kanssa sulla juttu luistaisi...
Kokeile huviksesi chattejä, treffipalstoja ja sen sellaisia. Voit hyvinkin löytää edes juttu kavereita. Kirjoittaminen sulta varmaankin sujuu paremmin kuin puhuminen.