Kuinka yleistä on synnytyksen jälkeinen masennus, eli vaikka 0-6kk synnytyksestä,
kuinka moni teistä on ollut masentunut jossain vaiheessa?
Haluaisin tietää, koska tuntuu välillä että olen ainoa ja toivoton tapaus.
Mulla siis oli tuossa kun tyttö oli 1-4kk masennusta, pahinta oireilua ennen kuukautisia pms-oireiluna..nyt alkaa jo helpottaa.(4,5kk)
Kaikki mitä muut äidit puhuu, tuntuu että he ovat kaikki onnellisia ja kaikki menee hyvin...
Onko se todellakin näin?
Häpeääkö äidit kertoa jos on masennusta?
Minä haluaisin puhua avoimesti, koska ajattelisin että yleinen "sairaus", mutta kaikki ovat niin vaitonaisia ja vaihtaa puheenaihetta.
kuinka moni teistä on ollut masentunut jossain vaiheessa?
Haluaisin tietää, koska tuntuu välillä että olen ainoa ja toivoton tapaus.
Mulla siis oli tuossa kun tyttö oli 1-4kk masennusta, pahinta oireilua ennen kuukautisia pms-oireiluna..nyt alkaa jo helpottaa.(4,5kk)
Kaikki mitä muut äidit puhuu, tuntuu että he ovat kaikki onnellisia ja kaikki menee hyvin...
Onko se todellakin näin?
Häpeääkö äidit kertoa jos on masennusta?
Minä haluaisin puhua avoimesti, koska ajattelisin että yleinen "sairaus", mutta kaikki ovat niin vaitonaisia ja vaihtaa puheenaihetta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus joka alkoi heti synnytyksen jälkeen baby bluesina ja jatkui ahdistuksena, väsymyksenä ja masennuksena noin puoli vuotta. Ekat kuukaudet olivat rankimpia. Välillä oli jopa itsetuhoisia ajatuksia. En uskaltanut kertoa masennuksesta kellekkään muulle kuin miehelle ja parhaalle ystävälle. Häpeä oli liian suuri. Koin, etten olisi saanut kuitenkaan mistään apua.
Luulen, että masennuksen puhkeamiseen vaikutti omat lapsuuden traumat, suuri elämän muutos esikoisen synnyttyä, vauvan koliikki, unenpuute, hormonit ja varmaan monet muut asiat. Minun masennus oli lievä. Tiedän tapauksia, joissa äiti ei ole pystynyt hoitamaan vauvaa masennuksen takia tai on joutunut jopa sairaalahoitoon.
Ehkä masennuksesta ei puhuta häpeän ja syyllisyyden takia. Ehkä masentuneet äidit pitävät itseään/heitä pidetään huonoina äiteinä. Äitiys on nykyään suorittamista. Jos on väsynyt, masentunut eikä heti tunne rakkautta vastasyntynyttä kohtaan, on se kova pala monille.
Toivottavasti asenneilmapiiri muuttuu tässä asiassa. Suosittelen lukemaan Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen. Itse sain monet katkeransuloiset naurut ja itkut kirjan parissa.
Onneksi masennus hellittää vauvan kasvaessa. Jaksuja sulle! :-)
Mulla siis kävi niin, että vaikka olin onnellinen vauvasta ja "tunsin pärjääväni ihan ok", niin silti ajattelin itsemurhaa (ei tyypillistä minulle) ja muistan niistä ajoista päälimmäisenä ajatuksen: "tätäkö tää mun elämä nyt on?" ja se kesti kauan. Vasta kun menin takaisin työelämään, tunsin piristyväni ja pikkuhiljaa ymmärsin, kuinka masentunut olin ollut. Ei voi hakea apuakaan, jos ei itse tiedosta jotain olevan vinossa. Mun psyyke on kuitenkin aina ollut niin vahva, että ajatuksena on: Mähän pärjään ja mennään vaikka läpi harmaan kiven" Ehkä siksi mä en itse tiedostani masennusta vaan ajattelin sen olevan vaan ohimenevä vaihe. En ymmärtänyt, kuinka se vaihe jäi päälle ja muuttui pitkäksi aikaa osaksi minua. Tosi pelottavaa, näin jälkeen päin ajateltuna.