ajattelin täs kertoo mun sairastumisesta eli purkaa tunteita ku ei oo ketään joka tietäis tästä mun bulimiasta...
Mä olin 15 ku keksein oksentamisen tiukan dieetin ohessa, en oo koskaan ollu laiha, aluks olin ihan et vähän oon nero, vaikka samalla hävetti ihan hulluna, ajattelin aina et enää tän kerran, sit en enää koskaan, vieläkin pitkästi yli kahden vuoden jälkeen sanon joka päivä itelle et no vaan tän kerran...:(
alko sit lukio ja oon aina ollu huono ja laiska ja tyhmä koulussa...jaksoin kuitenki käyä siellä ekan vuoden suht hyvin vaikka olo oli hirvee...muistan ne vapaa tunnit jotka meni ahmimiseen ja oksentamiseen sit tulin ihan silmät punasena takas, silti kukaan ei tajunnu.
sit mun mieli ja ajatusmaailma jotenki muuttu, kakkosella poissaoloja tosi paljo, joka aamu, koska pari tuntii meni, ja menee edelleen oksentamiseen ja meikkaamiseen, en pystyny keskittyyn yhtään ja aina aamusin mä rääyin oikeesti jos olin lihonu 200 grammaa edellisestä päivästä ja mietein pystynkö meneen kouluun...
No selvisin tokasta vuodestaki en kyl hyvin mut silti.
Nyt mua ahdistaa niin paljo kaikki, mä nään joka yö unta et oon lihonu tai en joku sanoo et mulla on valtavat reiet, mä voisin tehä mitä vaan et saisin tän tyhjän olon pois mun sisältä, mä ottaisin heti jotain aineita jos vaan saisin, alkoholi ei käy ku se lihottaa ja sillon masennun täysin, sais vaan jotain vahvempaa tai jotain muuta et tää vaan loppuis jo...eilin yönä mä ajattelin itsarii, mut en mä pysty siihen koskaan paitsi ehkä joillain lääkkeillä, tiiän itsekästä ja lapsellista ja kaikkee...on vaan niin paha olo.
Pahinta tässä on se että mua kiinnostaa niin moni asia oikeesti...haluisin käyä salilla ja juosta ja kaikkee urheilla, koska siitä mä todella tykkään, mut mä en pysty, mä en kehtaa koska aina ulkonäkö menee ekalle sijalle...enkä ees tajuu miks...mä pelkään mitä tapahtuu, tai mitä ei tapahu, mun elämä on yhtä tyhjää vaan, ei sil oo mitään tarkotusta, koska aina ku joain hyvää tapahtuu sen jälkeen tapahtuu jotain pahaa ja kauheeta, mun pahin pelko on varmaan se et mä en koskaan saa ketään...ja niin siinä käyki, mä vaan niin tahtoisin et joku todella välittäis musta, et tuntisin itteni tärkeeks, mut mä oon kaikille vaan varalla, jos ei oo muutakaan...mut on aina hylätty, pienestä pitäen...se on ehkä mun kohtalo, jäädä yksin...mua ei oo koskaan kiusattu tai mitään, nii mä en tajuu mistä tää pelko johtuu.
miten mä saisin mun elämän normaaliks, miten mun pitää muuttua et mä kelpaan...??? pystyisinpä vaan oleen syömättä...
no joo ei kukaan varmaan jaksanu lukee...
Mä olin 15 ku keksein oksentamisen tiukan dieetin ohessa, en oo koskaan ollu laiha, aluks olin ihan et vähän oon nero, vaikka samalla hävetti ihan hulluna, ajattelin aina et enää tän kerran, sit en enää koskaan, vieläkin pitkästi yli kahden vuoden jälkeen sanon joka päivä itelle et no vaan tän kerran...:(
alko sit lukio ja oon aina ollu huono ja laiska ja tyhmä koulussa...jaksoin kuitenki käyä siellä ekan vuoden suht hyvin vaikka olo oli hirvee...muistan ne vapaa tunnit jotka meni ahmimiseen ja oksentamiseen sit tulin ihan silmät punasena takas, silti kukaan ei tajunnu.
sit mun mieli ja ajatusmaailma jotenki muuttu, kakkosella poissaoloja tosi paljo, joka aamu, koska pari tuntii meni, ja menee edelleen oksentamiseen ja meikkaamiseen, en pystyny keskittyyn yhtään ja aina aamusin mä rääyin oikeesti jos olin lihonu 200 grammaa edellisestä päivästä ja mietein pystynkö meneen kouluun...
No selvisin tokasta vuodestaki en kyl hyvin mut silti.
Nyt mua ahdistaa niin paljo kaikki, mä nään joka yö unta et oon lihonu tai en joku sanoo et mulla on valtavat reiet, mä voisin tehä mitä vaan et saisin tän tyhjän olon pois mun sisältä, mä ottaisin heti jotain aineita jos vaan saisin, alkoholi ei käy ku se lihottaa ja sillon masennun täysin, sais vaan jotain vahvempaa tai jotain muuta et tää vaan loppuis jo...eilin yönä mä ajattelin itsarii, mut en mä pysty siihen koskaan paitsi ehkä joillain lääkkeillä, tiiän itsekästä ja lapsellista ja kaikkee...on vaan niin paha olo.
Pahinta tässä on se että mua kiinnostaa niin moni asia oikeesti...haluisin käyä salilla ja juosta ja kaikkee urheilla, koska siitä mä todella tykkään, mut mä en pysty, mä en kehtaa koska aina ulkonäkö menee ekalle sijalle...enkä ees tajuu miks...mä pelkään mitä tapahtuu, tai mitä ei tapahu, mun elämä on yhtä tyhjää vaan, ei sil oo mitään tarkotusta, koska aina ku joain hyvää tapahtuu sen jälkeen tapahtuu jotain pahaa ja kauheeta, mun pahin pelko on varmaan se et mä en koskaan saa ketään...ja niin siinä käyki, mä vaan niin tahtoisin et joku todella välittäis musta, et tuntisin itteni tärkeeks, mut mä oon kaikille vaan varalla, jos ei oo muutakaan...mut on aina hylätty, pienestä pitäen...se on ehkä mun kohtalo, jäädä yksin...mua ei oo koskaan kiusattu tai mitään, nii mä en tajuu mistä tää pelko johtuu.
miten mä saisin mun elämän normaaliks, miten mun pitää muuttua et mä kelpaan...??? pystyisinpä vaan oleen syömättä...
no joo ei kukaan varmaan jaksanu lukee...
Vastaukset 2
Vanhimmat
no moikka..mä ainaki jaksoin lukea sun veistis,koska must tuntus ihan siltä et olsin itte kirjottanu ton..mä en tiedä miten sua auttaisin koska mulla on sama ongelma.mä rakastan syömistä,,mulla menee kaikki alas..roskaruuast esimerkiks ei pysty kieltäytyy..ahmin niin paljon ku mahtuu ja sit oksennan..se on kamalaa..ja sit kaikkest huvittavint on se,et ennen ku alan syömään nin ajattelen et ei täs mitään emmä lihoa ku mä kuitenki oksennan ne heti pois..ja sit ku oon oksentanu oon niin pettyny itteeni et oksensin,mut en pysty olla oksentamattakaan..
mut älä tee mitään tyhmää..mä tiedän ainakin sen et ihminen voi olla onnellinen vaikka se olis kuinka iso ja läski..ja ehkä todella rumaki...täytyy vaan oppii hyväksymään ittensä sellasena ku on..mut mikä mä oon sanomaan ton..mul alko oksentaminen 13vuotiaana ja jatkuu edelleen..oon koht 16...vielläkin oksentelen ..ja enkä usko et se ikinä loppuis..me ollaan nyt vaan valittu tällanen elämän tyyli..mut senkin voi perua jos vaan haluaa..selitit et sä tykkäät urheilusta..?niin m'kin...siit oon ylpee et käyn ite usein lenkillä ja mulla on harkkaa 2kertaa viikossa..mut mä syön sen edestä..et ei siin oo mitään järkee..ja kyllä sä jonkun löydät ku opit vaan hyväksymään ittes...jos saat tän viestin tänään,ni kehotan sua huoemenna alottamaan vaiks aluks yhen viikon et meet joka aamu 9aikaa juoksemaan jonnekki syrjemmäs ..siel sun ei tarvitte hävetä itteäs...vaiks kuitenki epäilen ettei sul nyt niin isoja reisiä ole ettet kehtais näyttäytyä ihmiste ilmoil..syöt terveellisesti...päivittäin ..jatkat tota joku 3viikkoo vähintään..ni varmasti huomaat eron sun kropas..ja sen jälkeen sä voit miettiä kumpaa elämää sä haluat elää..sitä et sä parut yksin yksinyyttäs,,,ahmit tylsyyteen et se parantais sun oloa,ja sen jälkeen vietätä puol tuntia vessan pöntöllä oksentamassa.Tai et sä hyväksyt nää kolme viikkoa ne ylimääräset sun kehossas.päätät et sä olet sinä etkä kukaan muu ..pistät urheilushortsit jalkaan ja lähet lenkillä etkä ajattele kattooko joku sua,,,niin mäki tein..ja ku tuut kotiin lenkiltä alotat ihanan päivän ..oot kavereittes kanssa ja syöt terveellisesti..ja kun ne kysyy sulta että ostetaanko jäätelöt ni mieti ensin kaks kertaa pistätkö kurkustas alas sitä lihottavaa kermajäätelöä..?se on suun valinta..kyl sä pystyt siihn..kaikki pystyy ku ne vaan haluaa..mäki pystysin..mul on tosi paljon vähentynyt noi ahmimiskohtaukset,,tietenki niit viel on...mut parempaa suuntaan menee koko ajan...ja itse asias moneen vuoteen mä voin sanoa et mä oon vähän ylpeä itestäni vaikken täst oo kokonaan päässy yli...mut toivottavasti en kirjottanu sul turhaan..mä haluun auttaa muitakin pääsemään eroon tosta paskasta..sä pystys siihen!!sä olet yhtä tärkeä ihminen ku kaikki muutkin ja sä voit muuttaa sun elämään ja kroppaas jos sä vaan haluat!!!=)onnea !!
oonki nyt ruvennu juokseen taas...ja ehkä alotanki ton aamu lenkki jutskan..sais vaan aamusin irti itestään sen verran...oon aina tottunu juokseen iltasin..kyl sen huomaa ku tulee lenkiltä et on henkisesti ja fyysisesti niin paljo parempi olo...tulee eka niin hyvä olo ku juoksee 10km mut siitäki jää kierre et ens kerralla on pakko juosta yhtä paljo tai rupee ahistaan...en jaksais sitäkään enää, se on stressaavaa.
pitäiski oppii hyväksyyn ittensä sellasena ku on, mut mä oon aina pyrkiny johonki...oon ihan tyytyväinen mun ulkonäköön mut vartalo on vaan niin hirvee...mut toi on totta et mä voin muuttaa mun vartaloo jos haluun...
Älä sano ettet usko et oksentelu loppuu sun kohalla koskaan...sulla on harrastus ja kaikkee ja oot vielä nuori...onnee sullekki ja oo jatkossaki ylpee itestäs...mäki koitan...mehujää on muuten hyvä vaihtoehto kermajäätelölle :)