koko kevään olen ollut kumman haluton. Mikään ei huvita, on unihäiriöitä, väsyttää, upeaa seksiä ja ihanat treffit olisi tarjolla mutta olen mm. tehnyt jo 3 oharit (ilmoitin tosin etukäteen) samalle miehelle.. :( Ei vaan kiinnostanut. Makasin kotona. Ei minulla mitään tekemistä ollut, ei vaan jaksanut lähteä juttelemaan ja mies-parka oli tehnyt illallisenkin viimeiseksi treffikerraksi..
Mikään ei tunnu miltään. Alan pahasti epäillä että olen masentunut. Painoin vuosi sitten 76kg, nyt eilen kävin puntarilla ja se näytti 92. Normaalisti olisin ollut shokissa, tutkinut ruokavalioni ja lisännyt liikuntaa jokaiselle päivälle (on nimittäin tuo paino noussut ennenkin, muttei NOIN paljon!) mutta nyt vain kohtautin olkapäitäni, ja menin lättämään rasvaa ja makkaraa voileivälle - eikä minulla ollut edes nälkä.
Nyt aamulla kävin uudestaan puntarilla, näytti 91kg. Kammottaa. Pelottaa. En halua olla tällainen vuori, olen vasta 19.. :( Pituutta on onneksi 172cm, mutta kyllä se 90kg silti on hirveä paino!
En saa itseäni niskasta kiinni. Jos joku alkaa puhua aiheesta, muutun tylyksi, en halua puhua asiasta, menkää pois. Pääsykokeissakin olin oudon passiivinen, en tehnyt mitään eforttia tehdäkseni vaikutuksen haastattelussa. Teoriakokeestakin livistin heti kun vain pääsi.
Mitä tässä enää uskaltaa tehdä? Lääkäriin en usko olevani tarpeeksi sairas, koska en ole vielä kokenut mitään itsemurha-aikeita (tiedän tämän koska olen ollut aikaisemminkin masentunut, tosin eri tavalla, ja niihin liittyi kolme itsemurha-yritystä, ja lisäksi paljon haaveilua siitä..Nyt en enää halua tappaa itseäni, että sitä ei tarvitse huolehtia) enkä oikeastaan osaa sanoa mikä mättää. Lääkärissä kuitenkin tulisi se perinteinen "jännittääkö pääsykokeet" "jännittääkö aikuistuminen" "onko huonot välit ystäviin/vanhempiin tms".. Ja kun minä en tiedä :( En usko että kyse on mistään noista. Ainakaan en tunnista että olisi.
Koska mikään ei kiinnosta, masennun. Kun mikään ei kiinnosta, lihon. Ja siitä vasta sitten masennunkin.. Ei tässä enää jaksa tehdä yhtään mitään.
Mikään ei tunnu miltään. Alan pahasti epäillä että olen masentunut. Painoin vuosi sitten 76kg, nyt eilen kävin puntarilla ja se näytti 92. Normaalisti olisin ollut shokissa, tutkinut ruokavalioni ja lisännyt liikuntaa jokaiselle päivälle (on nimittäin tuo paino noussut ennenkin, muttei NOIN paljon!) mutta nyt vain kohtautin olkapäitäni, ja menin lättämään rasvaa ja makkaraa voileivälle - eikä minulla ollut edes nälkä.
Nyt aamulla kävin uudestaan puntarilla, näytti 91kg. Kammottaa. Pelottaa. En halua olla tällainen vuori, olen vasta 19.. :( Pituutta on onneksi 172cm, mutta kyllä se 90kg silti on hirveä paino!
En saa itseäni niskasta kiinni. Jos joku alkaa puhua aiheesta, muutun tylyksi, en halua puhua asiasta, menkää pois. Pääsykokeissakin olin oudon passiivinen, en tehnyt mitään eforttia tehdäkseni vaikutuksen haastattelussa. Teoriakokeestakin livistin heti kun vain pääsi.
Mitä tässä enää uskaltaa tehdä? Lääkäriin en usko olevani tarpeeksi sairas, koska en ole vielä kokenut mitään itsemurha-aikeita (tiedän tämän koska olen ollut aikaisemminkin masentunut, tosin eri tavalla, ja niihin liittyi kolme itsemurha-yritystä, ja lisäksi paljon haaveilua siitä..Nyt en enää halua tappaa itseäni, että sitä ei tarvitse huolehtia) enkä oikeastaan osaa sanoa mikä mättää. Lääkärissä kuitenkin tulisi se perinteinen "jännittääkö pääsykokeet" "jännittääkö aikuistuminen" "onko huonot välit ystäviin/vanhempiin tms".. Ja kun minä en tiedä :( En usko että kyse on mistään noista. Ainakaan en tunnista että olisi.
Koska mikään ei kiinnosta, masennun. Kun mikään ei kiinnosta, lihon. Ja siitä vasta sitten masennunkin.. Ei tässä enää jaksa tehdä yhtään mitään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
itsetunnossasi ei tunnu olevan vikaa, jos lähes 100-kiloisena uskot saavasi upeaa seksiä ihanilla treffeillä...
jos paha olosi on jatkuvaa,eli menee runsaat 2 viikkoa,eikä välillä olo kohene,kokeile tehdä masennustesti(niitä löytyy täältä netistä).Apua kannattaa hakea jos paha olo jatkuu pitkään.
"tee masennustesti", joo-o. Aivanku jokku nettitestit jotain 100% tosi diagnoosia antais, mäkin oon siis joku asbergerivaivanen joidenki nettitestien mukaan. Väittäsin että niihin kysymyksiin vastaa jokainen siihen malliin mitä haluaa lopputuloksen olevan, oli se sitten totta tai ei.
Mulla on myös paino noussut 10 kiloa puolen vuoden aikana, enkä oikein jaksa välittää. Mistä lie tulleet... Seurustelen ja viime seksikerrasta kohta kk. Ei vain kiinnosta tippaakaan. Tiedän, että minun täytyisi tässä asiassa tsempata, ei ukkokultaa saisi laittaa kärvistelemään, muttamutta... tämmöstä se on.
Neuvoisin kuitenkin menemään lääkärille. Se on aina tuurista kiinni, millaisen vastaanoton saa, mutta mua kuunneltiin heti, vaikka itsemurha-aikeita ei ollut. Lääkitys ja terapia aloitettiin ja olo koheni kummasti (nyt molemmat loppuneet ja alamäkeen menee taas...) Samanlainen mieliala mullakin oli ja on tulossa, kaikki on niin helvetin vaikeaa. Suihkuun menemiseen meni pari tuntia, hampaiden pesua ennen saatoin seisoa puoli tuntia harja kädessä, kun ei vain jaksanut aloittaa.
Kaikki muuttuu taas vaikeammaksi. Pitää mennä hoitoon, jos ei jaksa aloittaa omahoitoa. Lukaise muuten mun uusi viesti (opiskelemaan masentuneena?), siinäkin vähän fiiliksiä. Yritän saada elämän hymyilemään pääsykokeen jälkeen. Jos se ei onnistu, niin menen lääkäriin ennen kuin sekoan vielä tästä.
Tee sinäkin niin.
tulla ainoa oikeasti mietitty viesti, vaikka osasin odottaakin noita epämääräisyyksiä mitä tuossa oli..
Tuntuu vaan niin helvetin nololta mennä lääkärille selittämään että päässä on vikaa. Ja että normaalipainon ylärajoilla keikkunut paino on karannut vuodessa ihan käsistä.. (Sen normaalipainon saamiseksi kun tehtiin lapsena ja teini-iässä isoa remonttia terkkarin kanssa että saatiin painon nousu pysähtymään jotta pituuskasvu korjaisi pituus-paino-suhteen).
Pelottaa se että joutuisin alkaa ottaa jotain lääkkeitä, olen kuullut sivuvaikutuksista ja haluaisin hoitaa tämän asian jotenkin muutoin. Mutta kun keskustelukaan ei tunnu auttavan, ystäviä olisi kyllä siihen että kuuntelisivat mutta kun en itsekään tiedä mikä on vialla. Vituttaa vaan ja olen ilkeä kaikille jotka sattuvat osumaan tielle tai edes puhumaan minulle.
Luin sun juttusi tuolta.. Pitkälti sama fiilis ollu, itse keskeytin puolen vuoden vääntämisen jälkeen amk-opinnot ja nyt yrittänyt kans yliopistoon.. Ja luulen tosiaan että meni sekin haku perseelleen. Pitäisi kai lohduttautua sillä että aina voi mennä avoimeen yliopistoon, MUTTA KUN.. Ei se ole sama kuin sisään pääseminen, se on vain taas uusi vuosi roikkumista tyhjän päällä.
Äh.. Kaikki tuntuu vaan kauhean vaikealta. Jos lääkäriin menen niin sitten vasta syksyllä, noille kesätuuraajille en mene selittämään yhtään mitään! On kokemusta siitä miten epäpäteviä nuo opiskelijat terveyskeskuksessa ovat..
Mullahan alkoi rullaamaan lääkkeiden avulla ihan hyvin. Keskustelu (ts. terapia) ja muu parantava toiminta (syö kunnolla, nuku sopivasti, liikunta) on vaikea aloittaa, kun ei ole voimia ja lääkitys palauttaa olon normaaliksi - voi ruveta prosessoimaan omia ajatuksiaan ja oikeasti jaksaa yrittää hieman tsempata.
Sivuvaikutuksia niillä todennäköisesti on, mutta kyllä ne masennuksen aallonpohjan voittaa.
Ite menin YTHS:n ammattitaitoiselle lääkärille, mikä on kieltämättä eri liigaa kuin opiskeleva lääkärin sijainen. Masennus on tosin niiiin yleistä, että harva lääkäri kai kuittaa sen: "puhu tästä kavereillesi ja harrasta liikuntaa. elämä on joskus vaikeaa."
Ole onnellinen, että sinulla on ystäviä. Itse kadotin lähes jokaisen masennuksen aikana. En soittanut koskaan, en aina jaksanut puhua, en hymyillä...
Kyllä tekisin monta asiaa toisin, jos voisin palata ajassa taaksepäin. Pysäyttäisin tämän kehityksen jo lapsuudessa, jossa olin aina sisarusjoukon ja luokan lahjakkain ja paras. Muitakin rooleja olisi voinut olla. Jos niin kauas en pääsisi, niin menisin edes aikaan hieman ennen yliopistoa ja kertoisin itselleni, että älä tee liikaa asioita syystä että "kun on pakko". Nauti elämästä, nuori nainen. Jos olet istunut viikon neljän seinän sisällä, niin pakota itsesi ulos. Harmi kun en tiennyt silloin mitä tiedän nyt ja homma karkasi käsistä.
Punaisena lankana siis: kannattaa toimia ajoissa... ei tämä odottelu ole ennenkään tehonnut!
pitää tarttua toimeen kun vielä voi.. Itse olin hullu suorittaja ala-asteen loppuluokat ja yläasteen - keskiarvo oli n.9,5... Lukiossa onneksi opin ottamaan rennommin, tosin niin että arvosana tippui liiankin rempseän asenteen takia lähelle 7.
Itse pyrin saamaan tämän jutun hallintaan ennen kuin tosiaan painan sen 100kg tai menetän sen viimeisen ystäväni :(
Mutta syksyyn pitäisi vielä jaksaa odottaa, kun ei mihinkään yksityisiin ole varaa ja oikeat lääkärit tulevat vasta syksystä takaisin tervariin.