Yliopistojärjestelmän muutokset

Yliopistojärjestelmän perusongelma on rahoituksen puute. On sinänsä sama mistä sitä tulee kunhan sitä tulisi.

Esimerkkinä Harvardin yliopisto tuottaa noin puolet siitä määrästä tutkintoja kuin Suomen yliopistojärjestelmä kaksinkertaisella budjetilla koko Suomen yliopistolaitokseen verrattuna. Niillä resursseilla syntyy huipputuloksia.

Parannusmahdollisuuksia on karkeasti kaksi; joko leikataan tavoitteita tai lisätään resursseja. Itse kannattaisin tuota resurssien lisäämistä. Yliopistokoululaitokseen sijoittaminen on investointi. Mutta eihän se nykyään käy. Suomea vaivaa nykyään ihmeellinen tulevaisuudenuskon puute ja lopun aikojen maalailu. Suurimmatkin visiönäärit ovat omaan heppiinsä tuijottavia proffia joiden ainoa tavoite on sen oman laitoksen, oman tiedekunnan ja oman yliopiston suojelu korkeakoulutuskentän laatikkoleikissä.

Tulevaisuus vaatii riskinottoa, kykyä katsoa tulevaisuuteen ja kykyä luoda tulevaisuudenuskoa. Sitä ei vanhenevilta poliitikoilta tai korkeakoulutoimijoilta löydy. Ennusteetkin lopetetaan yleensä jonnekin vuoden 2030 tienoille, aivan niin kuin suurten ikäluokkien jälkeen ei olisi elämää.

Historiasta voi joskus yrittää oppiakin jotakin. Jos aikoinaan 50-luvulla olisi uskallettu katsoa vain kaksi vuotta eteenpäin olisi yliopistolaitoksen laajennus jäänyt ainaisiksi ajoiksi tekemättä. Helsingin yliopisto olisi pikkuvaltion pelleyliopisto kuten se 50-luvulla oli ennen laajennuksiaan. Turun yliopisto ja Åbo Akademi taas olisivat todennäköisesti pikkiriikkisiä yksityisyliopistoja jotka haalisivat opiskelijamatskua lähinnä lähimaiden niistä maksukykyisistä opiskelijoista jotka eivät muualle pääse.

Palopuhe ohi, nyt bisselle.