Puolitoista vuotta sitten äiti hokas että mulla on syömishäiriö. Söin niin vähän kuin mahdollista ja yritin oksentaa senkin pois. Koko ajan oli kurja olo, eikä mikään oikein tuntunut. En välittäny itsestäni ja silti en mistään muusta välittänytkään. Kävin puoli vuotta psykiatrilla ja tapasin sinä aikana nykyisen poikaystäväni, joka sai minut lopettamaan oksentamisen ja oikeastaan olemaan ajattelematta syömistäni. En silti tiedä sainko psykalta puhtaat paperit noin niin kuin järjen kannalta?:D
Häpeän sanoa että minulla oli syömishäiriö, sillä en onnistunut laihduttamaan juuri mitään,koska paljatuin niin alussa ja vanhempani aloittivat hyvin tarkan syömis kontrollin. En kehtaa sanoa sairastaneeni suömishäiriötä, sillä on ihmisiä jotka todella pystyivät laihtumaan, minä en ja se hävettää. Ihan todella.
Nyt siis vuotta myöhemmin sanon olevani terve. Täysin terve ja silti tunnustin juuri poikaystävälleni, että aina jokaisen vastoinkäymisen ja asian joka ei mene mieleni mukaan, mietin ihan tosissani uudelleen aloittamista. Jos alottaisin uudelleen, haluaisin tehdä sen kunnolla. Aina kun jätän syömättä tunnen itseni todella ylpeäksi, mutta tätä tosin tapahtuu vain harvoin, enkä niin rajalla ole että edes harkitsisin oksentamista. Mutta missä menee raja, saanko jo terveen paperit vai kalvaako tälläinen jossittelu lopun ikään. Kertokaa mielipiteitä, vinkkejä ja omia tarinoitanne.
Häpeän sanoa että minulla oli syömishäiriö, sillä en onnistunut laihduttamaan juuri mitään,koska paljatuin niin alussa ja vanhempani aloittivat hyvin tarkan syömis kontrollin. En kehtaa sanoa sairastaneeni suömishäiriötä, sillä on ihmisiä jotka todella pystyivät laihtumaan, minä en ja se hävettää. Ihan todella.
Nyt siis vuotta myöhemmin sanon olevani terve. Täysin terve ja silti tunnustin juuri poikaystävälleni, että aina jokaisen vastoinkäymisen ja asian joka ei mene mieleni mukaan, mietin ihan tosissani uudelleen aloittamista. Jos alottaisin uudelleen, haluaisin tehdä sen kunnolla. Aina kun jätän syömättä tunnen itseni todella ylpeäksi, mutta tätä tosin tapahtuu vain harvoin, enkä niin rajalla ole että edes harkitsisin oksentamista. Mutta missä menee raja, saanko jo terveen paperit vai kalvaako tälläinen jossittelu lopun ikään. Kertokaa mielipiteitä, vinkkejä ja omia tarinoitanne.
Vastaukset 1
Vanhimmat
minulla samanlainen ongelma.. sairastuin bulimiaa vuonna 2001 ja nyt 2005.. silti vaikka nyt "parantunut" pyörii aina mielessäni että sen taas tekisin ja aloittaisin,jotenkin niin sairaalla tavalla se niin hienolle tuntuisi...se olo minkä siitä sain ja mikä oli..kuinka sen avulla laihduin,mitä kehuja sain ja kuinka pidin itsestäni.. nyt noita mitään ei tapahdu.. välillä herkuteltuani sitä teen,vaikkakin salaa oksennan mieheltäni,sillä hän taustani tietää..mutta en häntä halua tähän sekoittaa.. haluan vain olla omissä ja hänen silmissään ihana ja upea nainen!