Taas tuli mieletön hyperventilaatio kohtaus.. haukoin henkeä 10-15 minuuttia, itkin ja olin aivan hysteerinen. Koko kroppa vaan tärisi ja piti mennä lattialle kyyryyn. Rupesin miettimään, että onko tämä jokin psykoosi? Tämä kohtaus alkoi siitä, kun lepäilin sängylläni ja muistelin käyntejäni psykologilla viime talvena ja keväänä. Kesäksi vaihdoin paikkakuntaa, joten ei ole enää mahdollista käydä hänen vastaanotollaan. Nyt tajusin kuinka turvalliselta mun tuntui aina olla hänen kanssaan ja nyt on ihan sietämätöntä kun ajattelen sitä tunnetta ja sitä tosiasiaa, etten varmaan koskaan enää mene juttelemaan hänen kanssaan ja saada kokea sitä turvaa. Nyt mä saan kohtauksia, tärisen pelosta, hyperventiloin ja oon ihan sekaisin.
Voisin kyllä tietenkin syksyllä taas, kun palaan takaisin, varata häneltä ajan, mutta toisaalta en kerta kaikkiaan voi mennä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta.. kaikki on ihan ristiriidassa. Saan kohtauksia, koska en saa kokea sitä turvallisuutta enää, tai saisin jos vain varaisin ajan, mutta toinen puoli minusta estää mua menemästä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta. En vaan kestä sitä... on tosi toivoton olo.
En pysty hakemaan apua, koska hajoan jos sen teen, mutta toisaalta hajoan myös jos en saa apua. Mitä minun pitäisi tehdä? Voisin tietenkin mennä juttelemaan jollekin ihan vieraalle lääkärille, johon mulla ei ole minkäänlaista kontaktia eikä tunteita. Kiinnyn niin helposti ihmisiin jotka yrittää auttaa minua, ja en kestä siitä riippuvuuden tunnetta ja yritän pysyä erossa heistä, mutta samalla tarvitsen heitä älyttömän paljon. On aika toivoton tilanne...
Syksyllä minulla alkaa psykoterapia uuden terapeutin kanssa, en tiedä miten tulen selviytymään siitä sitten kun opin tuntemaan hänet... (alkuperäinen syy miksi terapiaan on bulimia ja viilteleminen).
Mitenkä tällaisesta tilanteesta selviää? Onko tämmöisellä käyttäytmisellä jokin nimi, jota voisin googlata (eli en tarkoita bulimiaa ja viiltelemistä, vaan tuota läheisyys ja riippuvuus juttua)?
Voisin kyllä tietenkin syksyllä taas, kun palaan takaisin, varata häneltä ajan, mutta toisaalta en kerta kaikkiaan voi mennä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta.. kaikki on ihan ristiriidassa. Saan kohtauksia, koska en saa kokea sitä turvallisuutta enää, tai saisin jos vain varaisin ajan, mutta toinen puoli minusta estää mua menemästä sinne, koska en kestä sitä turvallisuuden tunnetta. En vaan kestä sitä... on tosi toivoton olo.
En pysty hakemaan apua, koska hajoan jos sen teen, mutta toisaalta hajoan myös jos en saa apua. Mitä minun pitäisi tehdä? Voisin tietenkin mennä juttelemaan jollekin ihan vieraalle lääkärille, johon mulla ei ole minkäänlaista kontaktia eikä tunteita. Kiinnyn niin helposti ihmisiin jotka yrittää auttaa minua, ja en kestä siitä riippuvuuden tunnetta ja yritän pysyä erossa heistä, mutta samalla tarvitsen heitä älyttömän paljon. On aika toivoton tilanne...
Syksyllä minulla alkaa psykoterapia uuden terapeutin kanssa, en tiedä miten tulen selviytymään siitä sitten kun opin tuntemaan hänet... (alkuperäinen syy miksi terapiaan on bulimia ja viilteleminen).
Mitenkä tällaisesta tilanteesta selviää? Onko tämmöisellä käyttäytmisellä jokin nimi, jota voisin googlata (eli en tarkoita bulimiaa ja viiltelemistä, vaan tuota läheisyys ja riippuvuus juttua)?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sulla on ilmeisesti tosi paha olo. Muistan omasta murrosiästäni tuollaiset hetket, kun oli tosi tyhjä olo ja olin aivan loppu. Hyperventilaatioita en tosin saanut, mutta hysteerisiä itkukohtauksia kylläkin. Olin tosi tiukilla joka paikassa ja jotenkin tavallaan antoi itselleen "luvan" tuollaiseen välilllä. Oikeastaan ne auttoivatkin ehkä hiukan näin pitkällä tähtäimellä ajateltuna. Mulla siis oli aivan kamala stressi, josta vain täytyi selviytyä hinnalla millä hyvänsä.
En usko että olet psykoosissa. Kiva, että olet saanut hoitoa ja mun mielestä todella mahtavaa, että olet onnistunut luomaan tuollaisen luotettavan suhteen ammattiauttajaan. Heidät kaikki on koulutettu samalla tavalla, joten miksi et luottaisi tähän uuteenkin?
Mä huomasin noina aikoina, että mun lähiympäristö (ei kaikki) suhtautui hyvin välinpitämättömästi tällaisiin ongelmiin. Tää tuntui hyvin sairaalta, koska kyseessä olivat kuitenkin sellaiset asiat jotka vaikuttavat loppuelämään. No, ehkä he selviytyisivät, mutta itse en mahdollisesti olisi selviytynyt, ilman heidän ja muiden tukea. Olin hyvin järkyttynyt ja söihän tämä välinpitämättömyys ja olan kohauttaminen ja muut sellaiset epämukavat eleet omalta osaltaan omaa minäkuvaanikin.
Tähän vielä se, että en sitten tiedä kuinka muiden olisi tullut suhtautua. Onko tämä nyt sitten jostain näkökulmasta, jota en itse havaitse, oikea suhtautumistapa? Miksi olisi, jos en sitä itse havaitse?
Stressitilanteessa vain tavallisesti toimii selviytyäkseen, ei tarkastele tilannetta laajemmin ja tästä on omat seurauksensa.
Kiitos vastauksestasi. Uskon kyllä että minulla tulee olemaan hyvä suhde myös uuteen terapeuttiini. Sitä vain pelkään, että mua rupeaa ahdistamaan se läheisyys.. ja en tule selviämään itsetutkiskelusta, mitä terapiassa nimen omaan tehdään. Olen lainannut kirjastosta esim. sisäisen lapsen parantamis kirjoja, mutta en pysty niitä lukemaan , kun rupeaa ahdistamaan kun yrittää ajatella miltä tuntuu..
Kun tuossa alussa kirjoitin, että koko kroppa tärisi, niin se tärinä aiheutui pelosta ja turvattomasta olosta, ei siitä että itkin niin paljon.
vuoksi sä itkit.
Muistan kerran kun vapisin kuin haavanlehti, ainakin itse luule niin ja musta tuntui siltä. Mulla oli aivan järkyttävä pelkotila mun perusturvallisuuden ja itsemääräämisoikeuden järkkymisestä ja sitäkautta voimattomuudesta ja loppuunpalamisesta. Ei niin hirveän mukava kokemus eikä ajatus. En haluaisi sitä edes pahimmalle vihamiehelleni.
käynyt terapiassa paniikkihäiriön ja masennuksen takia puolen vuoden ajan.Luultavasti terapiaani tulee nyt kesällä tauko ja en ole varma jatketaanko sitä syksyllä. Muakin ahdistaa tuo epävarmuus tulevaisuudesta.On tuonut aina helpotusta, kun on voinut jakaa näitä pelkoja ammattilaisen kanssa. Itseasiassa en ole varma asunko kohta enää täällä samalla paikkakunnalla, kun pitäisi saada työpaikka. Olen myös saanut noita hyperventilointi kohtauksia, tiedän siis kuinka kamalia ne ovat. Mulle niitä tulee etenkin jossain suljetuissa paikoissa mistä ei voi lähteä kesken pois.Voisin vaihtaa kanssasi kokemuksia, vaikka tällä palstalla jos haluat.