...my life, really.Keväällä laihdutin,olin ihastunutkin. siinä sitten sairastuin bulimiaan ja jos "sorruin",oksensin tai paastosin että en lihoisi.no, kesälomalla itseinho kasvoi, viiltelin itseäni, ahmin, itkin ja paastosin.Nyt syksyllä kun tämä tärkeä ihminen katosi elämästäni,energia hävisi,kaikki muuttui... lihoin kahdessa viikossa 10 kg kun en enää jaksanut oksentaa, enkä paljon muutakaan.Nyt huomaan että hän oli alunperinkin se "syy" minkä takia jaksoin herätä aamuisin sängystä.Nyt tuntuu että en jaxa mitään muuta kuin maata sängyssä. Itseinho on valtava,tunnen itseni rumaksi,tyhmäksi idiootiksi joten rankaisen itseäni paastoamalla ja välillä ahmin(ja viiltelen) ja paastoan taas,yrittäen saada kiloja pois.Kaikista pahinta on että olen aivan yksin, minulla ei ole KETÄÄN jolle puhua.Ei ystäviä,perhe ei ole huomaavinaankaan pahaa oloani.Se jos mikä tuntuu pahalta,että edes omat sukulaiset ei välitä. Olen jo ajatellut että olisi parempi lopettaa tää koko paska ja tehdä itsari. Aamulla kun herää toivoo vaan että voisi nukkua koko päivän ettei tarvitsisi kestää tätä ahdistavaa tuskaa koko ajan.Ai niin,ja parasta tässä kaikessa on se, että tiedän mistä tuo paha olo johtuu.Rakkauden ja hellyyden puutteesta, se ettei kukaan kosketa, pidä hyvänä.En tarkoita nyt seksiä sinänsä, vaan ihan lähellä oloa, toisen vartalon lämmön tuntemista, hellimistä...ja ystävyyttä.Ainoa mikä pitää mua koossa tällä hetkellä on musiikki.Kun kuuntelen lempimusiikkiani, jaksan taas muutaman minuutin eteenpäin.Haluan tästä olosta ja kierteestä eroon, HALUAN ELÄÄ... HALUAN RAKASTAA... Miksi tää on niin vaikeeta?
its goin down...
snowwhite
10752
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
elämä osaa olla julmaa, eikö? Itse myös olen käynyt läpi eron ja sen tuoman bulimian, sekä itsemurhayrityksen. Joten tiedän ettei se ole helppoa. Minunkin vanhempani, joita rakastan yli kaiken, eivät osanneet suhtautua pahaan olooni, joten eivät sitten puuttuneet siihen ollenkaan. En vieläkään ole päässyt yli. Itsetuhoinen en enää ole, mutta ruoan kanssa on ongelmia aika ajoin ja masennus ei meinaa hellittää ollenkaan. Neuvoja en osaa antaa, jokainen kun käy läpi elämän tuoman tuskan ja vaikeat hetket niin eri tavalla...itse otin etäisyyttä kaikesta ja se auttoi. Nyt yritän luoda itselleni mielekästä elämää, vaikka olenkin hyvin yksinäinen. En vaadi itseltäni mahdottomuuksia, otan päivän kerrallaan. Pienin askelin kuljen kohti tulevaisuutta. Yritän keskittyä opiskeluihini, ulkona käyn "juhlimassa" jos siltä tuntuu. Ennen olin kovakin "bilehiiri", mutta nyt on niin paha olla ettei jaksa. Ja olen menettänyt ystävänikin matkan varrella, joten eipä sitä seuraa enää ole. (Entinen poikaystäväni käänsi ystäväni minua vastaan) Opiskelujen lisäksi yritän saada energiaa urheilemalla. Annan kuitenkin itselleni anteeksi jos en jaksa aina tsempata täysillä. Pieniä askelia :).
Tiedän että sinulla on paha olla, käyt läpi helvetin vaikeaa aikaa ja tuntuu varmasti nyt ettei tilanne ikinä helpota. Mutta yritäthän pitää huolta itsestäsi, vaikka nyt tuntuukin ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ja toivottavasti yrität olla viiltelemättä itseäsi...ei se henkinen kipu lähde pois niillä haavoilla joita itsellesi aiheutat. Päin vastoin. Rankin tapa on kohdata kipu ja yrittää olla vahva. Mutta se on ainoa keino päästä yli tästä kaikesta. Vahvuus ei tarkoita väkisin hymyilyä perheenjäsenille tai teeskentelyä että on vahvempi kuin mitä on. Vahvuus on sitä, että tuntee mitä tarvitsee. Jos tuntuu siltä, ettet pääse sängystä ylös ja haluat vain itkeä niin anna itsellesi siihen mahdollisuus. Jos et halua väkipakolla hymyillä ympärilläsi oleville ihmisille, ei sinun tule peitellä pahaa oloasi.
En osaa sanoa mitään muuta kun, että ymmärrän sinua. Lupaan, että elämä hymyilee vielä sinullekin. Ei ehkä tänään, ei ehkä vielä huomennakaan, mutta joku päivä. Ja kun sitten tapaat sen ihmisen joka pyyhkäisee pois kaiken tuon surun silmistäsi, olet tyytyväinen itseesi että jaksoit tuon rankan ajanjakson läpi. itse vielä odotan sitä ihmistä, mutta periksi en anna. Ethän sinäkään...
...kannustavista sanoistasi! On todella vaikea tsempata kun joutuu kantamaan kaiken taakan aivan yksin. Ei enää jaksa olla yksin, mutta mikä ei tapa vahvistaa! right... i dont know... pitäisi vain jaksaa lähteä ulos ihmistenilmoille, mutta itsetunto on niin pakkasen puolella että en voi lähteä edes lähikauppaan. kerran aikaisemmin kun jaksoin jotain tehdäkin, kävin kuntosalilla, mutta siellä oli tytöt ja naiset kaikki ystäviensä kanssa. mulle tuli niin paha olla, että en oo sen jälkeen siellä käyny.
tuntuu että kaikki näkee että mä oon lihonu niin kamalasti ja läskistynyt.eikä mulla oo "ulkona" mitään tekemistäkään, miksi vaivautua. kyllä mä tiedän että tää menee aikanaan ohi, mutta tää on vain yksin niin helvetin vaikeata.jonkun pitäs "potkia mua persuksille" ja lähteä seurax mihin vaan...
Jeah. Tuttua touhua, sitä on kestänyt nelisen vuotta. Nyt on helppo kausi, mutta pelko on ja pysyy - mitä jos uusiikin?
Eri toten nyt pelkään lihovani. [huomasin tosin juuri painoni pudonneen viisi kiloa, mutta..] Paha masennus on päällä ja vahva itsetuhoisuus, mutta syöminen on pysynyt ulkoisesti ainakin normien sisällä. Pääni sisällä tosin ei, koko ajan jännittää jopa tilanteita, joissa joutuu syömään.
Minulle auttoi aikoinaan kasvisruokavalioon siirtyminen, jota on tukenut mm. rakkaani kehumalla ulkonäköäni. Se on tuonut itseluottamusta, ja uskoisinkin sen olevan avainkysymys tässä.
Minulla ei ole vastausta, kuinka saat itseluottamusta (tms), mutta silti: Tuosta voi toipua, sinä voit vielä elää normaalia elämää. Ensimmäinen askel on puhuminen ja nyt teit sitä jo täällä, hienoa!
Seuraava askel onkin jo vaikeampi: puhu jollekulle in real life. Vaikka terveydenhoitajalle kommentti: "Voitko tilata mulle ajan terv.keskuspsykologille?".
Elämässä kuolee joka tapauksessa, mutta nämä asiat eivät ole sen arvoisia.
Vois olla mun kirjottama juttu!!Kaikki muu täsmää paitsi oksentamaan en ole pystynyt vaikka haluaisinkin.Mailaa mulle jos haluat,tiedän TODELLAKIN mistä puhut!Joka tapauksessa voimia =)
Voisitko laittaa vielä osoitteen? Olisi kiva mailailla...
Juu,tässä tulee [email protected]
Mailaile ihmeessä :)
Olen samassa tilassa ton itsetunnon kanssa. Mulla kanssa jäi salillakin käynti kokonaan lopulta kun mä en kestä ihmisiä. Nyt mun rakas urheilulajikin alkaa mennä kun kaverit ei siellä enää käy ja mä olen vain alhaalla.
Ois kiva alkaa vaikka mailailemaan,
[email protected]
...sama yöperhonen,joka kirjoitti eilen myös yksinäisyys-palstalla? Meili osoite on ainakin eri.
kyllä varmaan.
Alas ei mene ellet päästä sitä sinne.
Minä luulin paranemiseni tyssäävän siihen, kun eräs tärkeä ja rakas ihminen poistui elämästäni.
Ja vähän aikaa kaikki tosiaan menikin, mitenpä muutenkaan, päin helvettiä. Pelkkää syömis- ja oksennuskierrettä aamusta iltaan, ei jaksanut koulua, ei töitä, ei mitään.
Mulla ei ollut perhettä, ei läheisiä ystäviä. Ei ketään joka olisi voinut edes teeskennellä, ettei huomaa pahaa oloani. Mutta satuin sitten eräänä päivänä kauppakassia purkaessani pysähtymään ja katsomaan että mitä oikein olin tekemässä. Halusinko mä tosiaan vetää itseni taas ähkyyn? Halusinko tosiaan oksentaa silmät vettä vuotaen ja veren maku suussa? Halusinko turvonneet posket, turvonneen mahan, huimauksen, sydämentykytyksen ja pahan mielen? Sitä ei tarvinnut kauaa miettiä. En halunnut.
Sanot kaipaavasi rakkautta ja hellyyttä. Opettele ensin rakastamaan ja hellimään itse itseäsi, sitten sulla on helpompi myös rakastaa jotakin toista ja ottaa itse ne tunteet vastaan.
Paraneminen on pitkä, kipeä ja vaikea prosessi. En voi itsekään vielä sanoa olevani terve, sillä päivääkään ei kulu ettenkö ainakin ajattelisi oksentamista. Mutta kolme kuukautta olen jo sinnitellyt, ilman mahan/suolen tyhjentämistä tai rankkoja paastoja, jotka ennen olivat vakio.
Aloittelen seurustelua ihanan miehen kanssa, ja tuntuu paljon helpommalta keskittyä toiseen ihmiseen ja meidän kahden väliseen tunteeseen, kun on saanut pakkomielteisen painontarkkailun edes jotakuinkin kuriin. Ei tarvitse myöskään piilotella kauppakuitteja, roskapusseja, suklaakäärepapereita, tai valehdella iltamenoista vaikka oikeasti aikookin istua kotona, katsoen telkkaria ja vuoron perään syöden ja oksentaen.
Minä olen vakaasti päättänyt parantua. En kenenkään muun vuoksi vaan siksi, että minä ansaitsen hyvän elämän. Terveenä ja juuri iloisen painoisena.