Sanokaa jotain. Kaikki kommentit käyvät, kiitos.
_________
Leena hinkkasi aurinkorasvaa kalpeisiin sääriinsä. Hän pelkäsi alituiseen palavansa, vaikkei tiennytkään, mitä rasvapurkkien ”herkkä iho” varsinaisesti tarkoitti. Aurinkovoiteisiin ei kuitenkaan ollut luottamista: koko ajan sai olla varuillaan, tunnustella, kihelmöikö iho. Tästä huolimatta hän rasvasi samaa kyytiä myös lapsensa, jotka yksi toisensa jälkeen putkahtivat ovenraosta ulos yöpaidat lököttäen. Leena katseli heitä, kolmea leikki-ikäistä poikaansa, heidän unisia kasvojaan, jotka kurtistelivat häikäisevässä valossa. Jokaisella heistä oli isänsä pystynenä. Leena tiesi mainiosti, että kaikki muukin lapsissa oli isältä, mutta nenät hän pani aina ensimmäiseksi merkille. Joskus hän toivoi salaisesti, että kolmen pojan ja aviomiehen sijasta hänellä olisi yksi pieni tytär ja mahdollisesti kolme poikaa (plus aviomies). Se oli hänestä niin ilkeämielinen ajatus, ettei hän todella ajatellut sitä usein. Hän rakasti heitä kovasti, myös koiraa, jonka kennelnimeä oli mahdoton muistaa.
Aamu sirisi lintujen lurituksista ja helteestä. Nokare kerrallaan se alkoi täyttyä poikien kiljahduksista ja koiran haukusta.
– Luoja, miten heistä lähtee ääntä, Leena tuumi itsekseen.
Hetken hän kuvitteli itsensä yksinäiselle luodolle keskellä meren selkää. Äänet olivat sellaisia, jotka syntyvät, kun maailma on. Lokit kirkuivat ja tuuli liplatti laineita. Koira vain louskutti itsepintaisesti ja lokeilla oli iloiset lapsenpäät. Ei, Leena ei ollut hyvä kuvittelemaan. Hän huokaisi ei-oikeastaan-mitään ja nousi portailta. Aviomies, jonka nimi oli Pasi, kolisteli keittiössä. Se halusi kahvia, joten Leena meni keittämään sitä.
Kesken lounaan Leena päätti saada tarpeekseen. Se oli varsin ennalta odotettavaa, kun ottaa huomioon lapsenpäiset lokit. Ne olivat kirkuneet Leenan korvat täyteen melua. Pojat tappelivat siitä, kuka saisi viimeisen hillosipulin, vaikka kukaan heistä ei pitänyt niistä. Kaikki oli, niin kuin pitikin.
– Maito on loppu, Leena sanoi katse tyhjyydessä.
– Täytyy käydä vielä tänään kaupassa. Kai se on yhdeksään auki, Pasi mömisi suu täynnä perunaa.
– Ei. Minä voin käydä heti. Nyt, Leena kiisti aavistuksen hermostuneesti.
Hän tunki leivänlopun poskiinsa ja jätti perheensä tuijottamaan.
Mökki oli järvenrannalla, järven, jonka nimi erikoisuudessaan oli Pyhäjärvi. Auton ovi paukahti, niin että sen huomasi. Leena hätkähti hiukan myöhässä. Neulaset rahisivat sandaalien alla, kun hän tassutteli rantaan. Hän veti nenäänsä märkää, ihanaa mudan ja levän tuoksua. Jännityksen värähdellessä kehossa hän sulki silmänsä hitaasti. Ei ollut luotoa eikä merta, mutta täydellisen vakuuttavasti hän tunsi aidon rauhallisuuden ympäristössään.
– Juuri niin hiljaista, hän ajatteli voitonriemuisesti.
Muta tirskui varpaiden välistä. Hän vellotti sitä jalallaan ja kahlasi syvemmälle. Hetken harkittuaan hän pisti kätensä veteen ja antoi pisararyöpyn lennellä villisti ympärilleen. Laituri, kaislikko ja taivaanranta, laituri, kaislikko ja taivaanranta pyörivät hänen silmissään. Leena salli itselleen helmeilevän naurukohtauksen.
Tasan kolmekymmentä minuuttia saapumisensa jälkeen hänelle tuli kauhean huono omatunto. Poutapilvenkeveinä hänen poikansa, aviomiehensä ja koiransa ajelehtivat hänen mieleensä. Ne tulivat raskaiksi ja satoivat alas, jonnekin sydämen tienoille. Leena kaivoi kännykän kastuneesta taskustaan:
– Minä tässä… Niin, no en… Unohda maito, pöhkö. Ajattelin, että voitaisiin ehkä viettää yllätysretkipäivä mökillä? Niin… Juu, olen. No, anteeksi! Ottakaa se keltainen kori rappujen alta: laitoin siihen tänään päivällä eväät. Juu, juu. Vartin yli neljän bussilla pääsee. Joo… minä tulen autolla vastaan.
Leena kääntyi kannoillaan. Lokki kirkaisi. Hän vilkaisi taakseen, mutta lokilla oli vain musta päälaki ja punainen nokka.
_________
Leena hinkkasi aurinkorasvaa kalpeisiin sääriinsä. Hän pelkäsi alituiseen palavansa, vaikkei tiennytkään, mitä rasvapurkkien ”herkkä iho” varsinaisesti tarkoitti. Aurinkovoiteisiin ei kuitenkaan ollut luottamista: koko ajan sai olla varuillaan, tunnustella, kihelmöikö iho. Tästä huolimatta hän rasvasi samaa kyytiä myös lapsensa, jotka yksi toisensa jälkeen putkahtivat ovenraosta ulos yöpaidat lököttäen. Leena katseli heitä, kolmea leikki-ikäistä poikaansa, heidän unisia kasvojaan, jotka kurtistelivat häikäisevässä valossa. Jokaisella heistä oli isänsä pystynenä. Leena tiesi mainiosti, että kaikki muukin lapsissa oli isältä, mutta nenät hän pani aina ensimmäiseksi merkille. Joskus hän toivoi salaisesti, että kolmen pojan ja aviomiehen sijasta hänellä olisi yksi pieni tytär ja mahdollisesti kolme poikaa (plus aviomies). Se oli hänestä niin ilkeämielinen ajatus, ettei hän todella ajatellut sitä usein. Hän rakasti heitä kovasti, myös koiraa, jonka kennelnimeä oli mahdoton muistaa.
Aamu sirisi lintujen lurituksista ja helteestä. Nokare kerrallaan se alkoi täyttyä poikien kiljahduksista ja koiran haukusta.
– Luoja, miten heistä lähtee ääntä, Leena tuumi itsekseen.
Hetken hän kuvitteli itsensä yksinäiselle luodolle keskellä meren selkää. Äänet olivat sellaisia, jotka syntyvät, kun maailma on. Lokit kirkuivat ja tuuli liplatti laineita. Koira vain louskutti itsepintaisesti ja lokeilla oli iloiset lapsenpäät. Ei, Leena ei ollut hyvä kuvittelemaan. Hän huokaisi ei-oikeastaan-mitään ja nousi portailta. Aviomies, jonka nimi oli Pasi, kolisteli keittiössä. Se halusi kahvia, joten Leena meni keittämään sitä.
Kesken lounaan Leena päätti saada tarpeekseen. Se oli varsin ennalta odotettavaa, kun ottaa huomioon lapsenpäiset lokit. Ne olivat kirkuneet Leenan korvat täyteen melua. Pojat tappelivat siitä, kuka saisi viimeisen hillosipulin, vaikka kukaan heistä ei pitänyt niistä. Kaikki oli, niin kuin pitikin.
– Maito on loppu, Leena sanoi katse tyhjyydessä.
– Täytyy käydä vielä tänään kaupassa. Kai se on yhdeksään auki, Pasi mömisi suu täynnä perunaa.
– Ei. Minä voin käydä heti. Nyt, Leena kiisti aavistuksen hermostuneesti.
Hän tunki leivänlopun poskiinsa ja jätti perheensä tuijottamaan.
Mökki oli järvenrannalla, järven, jonka nimi erikoisuudessaan oli Pyhäjärvi. Auton ovi paukahti, niin että sen huomasi. Leena hätkähti hiukan myöhässä. Neulaset rahisivat sandaalien alla, kun hän tassutteli rantaan. Hän veti nenäänsä märkää, ihanaa mudan ja levän tuoksua. Jännityksen värähdellessä kehossa hän sulki silmänsä hitaasti. Ei ollut luotoa eikä merta, mutta täydellisen vakuuttavasti hän tunsi aidon rauhallisuuden ympäristössään.
– Juuri niin hiljaista, hän ajatteli voitonriemuisesti.
Muta tirskui varpaiden välistä. Hän vellotti sitä jalallaan ja kahlasi syvemmälle. Hetken harkittuaan hän pisti kätensä veteen ja antoi pisararyöpyn lennellä villisti ympärilleen. Laituri, kaislikko ja taivaanranta, laituri, kaislikko ja taivaanranta pyörivät hänen silmissään. Leena salli itselleen helmeilevän naurukohtauksen.
Tasan kolmekymmentä minuuttia saapumisensa jälkeen hänelle tuli kauhean huono omatunto. Poutapilvenkeveinä hänen poikansa, aviomiehensä ja koiransa ajelehtivat hänen mieleensä. Ne tulivat raskaiksi ja satoivat alas, jonnekin sydämen tienoille. Leena kaivoi kännykän kastuneesta taskustaan:
– Minä tässä… Niin, no en… Unohda maito, pöhkö. Ajattelin, että voitaisiin ehkä viettää yllätysretkipäivä mökillä? Niin… Juu, olen. No, anteeksi! Ottakaa se keltainen kori rappujen alta: laitoin siihen tänään päivällä eväät. Juu, juu. Vartin yli neljän bussilla pääsee. Joo… minä tulen autolla vastaan.
Leena kääntyi kannoillaan. Lokki kirkaisi. Hän vilkaisi taakseen, mutta lokilla oli vain musta päälaki ja punainen nokka.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minusta tuossa oli paljon hyvää, täytyi jotain olla koska luin koko jutun ja mietin, miten se voisi jatkua.
Kunpa osais itse kirjoittaa noin ("edes").
Oletteko kaikki vakikirjoittajat lomalla yhtäkkiä?
Tulin siihen tulokseen, että tekstini on jotenkin tylsä, vailla jännitettä. Keskityin sitä kirjoittaessani niin tarkoin pieniin sävyihin ja vivahteisiin, että unohdin kokonaisuuden miltei kokonaan. Ehkä pätkääni vaivaa myös jonkinlainen epäuskottavuus, tiedä sitä. Mukavaa kuitenkin, että sinä näit siinä jotain hyvääkin. Tarkoitukseni ei ole jatkaa, noin se vain on. Kiitos sanoistasi. Tästä on hyvä lähteä lomalle. Aion nimittäin tosiaan tassutella mökille juhannusta viettämään, muista vakkareista en tiedä. Hyvää suomen suven juhlaa sinulle sinne jonnekin!
Kun täällä on sellainen ilmapiiri, että jos jotakin kehutaan, se ei ole oikeaa arvostelua.
Pitäisi heristää sormi pystyssä, että so so, pilkut väärin, kappalejakokin päin pyllyä.
Mutta kun tämä tekstisi on oikeasti ihan hyvä.
Enemmän tänne pitäisi saada kirjoituksia, kuin joutavaa sisäpiiri chattailua.
Ehkä et ole sisäpiirissä?
En minä viitsi ottaa kantaa näihin piireihin, ilma- tai muihinkaan. Olen suhteellisen säännöllisesti palstalla vieraileva vakikirjoittelija, tuttu ilmestys palstalla vähän kauemmin oleskelleille. Viimeaikoina kirjoittaminen on vain tökkinyt pahasti. Jos en viihtyisi, en lähettelisi raapustuksiani tänne.
Teksitini kommentoinnista suuri kiitos sinulle. "Ihan hyvä" saattaa olla jopa pikkiriikkisen parempi kuin pahin viholliseni "ihan kiva". (?) Tähtään kehittymiseen, joka on mahdollista rakentavan palautteen voimin, plussia ja miinuksia niskaan tasapuolisesti. Sitä kritiikkiä odotellessa... Ehkä pitäisi viskata uusi pätkä kehiin.
Yritän tässä nyt jotakin järkevää sanoa, vaikkei tämänkaltainen sisältö itseäni oikein yleensäkään puhuttele.
Tässähän on tuokiokuva varsin tavallisesta perheen äidistä, joka meinaa aavistuksen jopa villiintyä kesän kynnyksellä. Perheen arki on kuvattu hienosti, hymyillen luin aviomiehestä käytettyä "se" -ilmaisua. Tuo kohta jossa nainen on jo aivan hurja, eli tursuttelee mutaa varpaidensa välistä, on ehkpä omaan lukijan-makuuni liian keveästi toteutettu. Olisi nyt vaikka kirmaillut siellä ilman rihmankiertämää...tai jotain.
Lopun lokki-kohtaus oli hyvä. lokkiin liittyi kai jonkinlaista vapautta ja ehkä mystiikkaakin, mutta nainen "muistaa" velvollisuutensa ja ehkä huokaisten jättää sellaiset haikailut taakseen. Lopullisesti.
Tämmöistä tuli tästä itselleni mieleen, voi olla että aika paljonkin on pujahtanut ohitseni, jota pahoittelen. Tunnelma kaikessa arkisuudessaan, unelmissaan, tuli hyvin tekstissäsi esille.
Tuokiokuvat ovat kaikkein ominta alaani. Tässä pätkässäni yritin kuvata lempeän humoristisesti ihmistyyppiä, joka haluaisi elämältään kaikkea mahdollista, mutta on liian avuton tehdäkseen asialle mitään. Leenakin "sai tarpeekseen", mutta oli kuitenkin jo etukäteen pakannut eväskorin perhettään varten. Leena ilman rihmankiertämää... Kuvittele! Ei, kyllä minä olen ihmisteni kanssa vähän varovaisempi. Vaikka voisihan kunnollinen revittely piristääkin tarinaa kummasti.
Kiitos kommentistasi. Mukavaa, kun olet nähnyt sen vaivan, että kaivoit tarinastani esiin sekä hyvät että huonot kohdat. Arvostan mielipidettäsi.
Ettei vain olisi ollut meriharakka?
Tällaiset mua vähän ärsyttää:
"Mökki oli järvenrannalla, järven, jonka nimi erikoisuudessaan oli Pyhäjärvi."
Sellaisissa pompataan ikäänkuin jonnekin toisaalle, eikä lukija oikein tiedä mitä tekstiä hän lukee.
Muutoin, naisen sielunelämän seuraaminen on valtava haaste. Tässä se oli jotenkin suurta ja maagista, etäistä ja ihmeellistä - toisaalta taas realistista ja ahdistavaa.
Otan sen pois alkuperäisestä, vaikkei korjattu versio muualle päädykään kuin erääseen keltaiseen kansioon, joka ei näytä kansiolta, ja jota ei mielestäni pitäisi edes kutsua kansioksi. Mökki oli Pyhäjärven rannalla. Loistavaa. Eikö naurulokeillakin ole punainen nokka. Fghtgäh... en minä tiedä.
Suurta ja maagista. (Voisitko harkita sitä ilmapallojuttua tämänkin tekstin kohdalla?) Realistista ja ahdistavaa. Naisen sielunelämään ei kukaan halua liian syvällisesti tutustua. Sukupuoleni tähden seuraan sitä aivan tarpeeksi likeeltä.