HAAPOJA, Matti, suurrikollinen. Syntynyt Isossakyrössä huhtikuun 14. päivänä 1845, kuollut Turussa (Kakolassa) tammikuun 8. päivänä 1895. Vanhemmat: Heikki Juhonp. Komsi ja Maija Matintytär Välmä.
— Matti Haapoja lienee Suomen rikolisten aivan kärkipäässä. Hänestä laulettiin mm. ”Ei Suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan”. Ääretön ylpeys ja kunnianhimo tuntuu olleen Haapojan pääkannustimina ja sen ohella kostonhimo pienemmistäkin loukkauksista. Hän eli, hieman myöhäsyntyisenä tosin, vielä puukkojunkkarien aikaa, ja muuan hänen pääpyrkimyksensä olikin tulla vähintään Anttien veroiseksi, mieheksi jota pelättiin, kavahdettiin ja josta laulettiin. Laulut helähtivät pian etenkin ensimmäisen murhatyön jälkeen, jolloin ”Haapojan häihin lähteissänsä valjasti hevosensa, eikä se muita mukahansa ottanut kuin nuorimman sisarensa”. Haapojan elämänvaiheita ovat tutkistelleet kriminologit, historioitsijat, teologit ja psykologit, keitä lienevätkään, pohti oliko Matti Haapoja suuri roisto, katuvainen syntinen vaiko ilmiömäinen näyttelijä. Ehkä hän oli vähän kaikkea. Ensimmäisen päätelmän puolesta puhuu miehen pitkän pitkä rikosrekisteri, johon tuntuvat mahtuneen suurin piirtein kaikki maamme rikoslain tuntemat törkeät rikokset. Ja tiettävästi jäi kumminkin moni murha, eritoten Siperiassa ja Venäjällä tehty vain Matin itsensä tietoon. Ester Ståhlbergin Mathilda Wreden elämäkerta kertoo vuorostaan ihmispedosta, josta kesyyntyi katuva, jopa uskova syntinen—toviksi. Psykologikin löytää selityksensä mm. Matin kotielämästä, jossa Haapoja syyttää varsinkin äitiään, joka aina meni väliin isän yrittäessä kurittaa. Isää, joka oli ”tavallinen asumamies, myöhemmin aika viinamies”, Matti ei vihannut, pikemmin muisteli hyvällä, hakkasi mm. tälle Kakolassa hautakiven Ylistaron hautausmaalle. Matin kolme veljeä pitivät huolta Ylistaron rikosrekisteristä vaikka päinvastoin kuin isänsä ja Matti-veljensä he tuntuvat myöhemmällä iällään rauhoittuneen. Kaksi nuorempaa siirtyikin toinen Helsinkiin, toinen Amerikkaan. Vanhin veli eli loppuikänsä Isontalon Antin tapaan siivosti talonisäntänä parissakin Ylistaron talossa. Mattia näyttää erityiseti nöyryyttäneen kotitalon köyhyys, joka pakoitti Matinkin varhain maailmalle. Lieneepä hän lyhyen aikaa ollut tarjoilijana Vaasan Ernstin hotellissa, samoin palvellut tovin ”vanhassa väessämme”. Kotiin palattuaan talon köyhyys ja vähäinen arvonanto johti Matti Haapojan ensimmäiseen murhaansa. Sen uhriksi joutui rikkaamman talon poika, muuten vanha tuttava nuoruuden kepposten tiellä, Imppolan Heikki, jolla Matin sisar ei köyhänä ja ”mustanverisenä” kelvannut, mistä syystä Matti Haapoja Heikin tappoi. Siitä seurasi kymmenkunnan vuoden tuomio, jonka Matti osittain suoritti Kakolassa, osittain Siperiassa, jonne pyrki vankeusaikansa lopulla siirtolaiseksi. Täällä Matti Haapoja lienee 1889 surmannut huonetoverinaan olleen, kokonaan toisen luontoisen suurrikollisen Kaapo Sutkin, joka suurvarkaana liikkui pitkin maata merkiten itsensä majatalon kirjoihin joskus ”Varkauden pruukin inspehtooriksi”. Siperiassa Matti ainakin pappien kertoman mukaan oli vielä täysin paatunut—sitä vastoin Sutki oli muuttanut elintapansa. Mutta Mattia alkoi koti-ikävä vaivata siinä määrin, että hän pakeni Suomeen murhaten ja ryöstäen pakomatkallaan. Niinpä hän piankin joutui Suomessa jälleen kiinni siitä pitivät Vittingin taipaleella pelkäämättömät Ilmajoen miehet, Jaakko Koskinen kumppaneineen, huolen. Matti Haapoja, joka asusteli erään ”morsiamensa” luona, ei ehtinyt käyttää pistooliaan, jota taidettaneen vieläkin säilyttää Ilmajoen museossa. Ainoa ”vaikuttaja” Matti Haapojan elämässä lienee ollut Mathilda Wrede , vaikka tämänkin Matti aluksi otti pilkaten vastaan Kakolassa niin komean kuvernöörin laihan tytön ruippana-tyyliin. Mutta ennen pitkää Matti Haapoja ainakin näytteli katuvaa syntistä—vaikkei pappeja kärsinyt. Kun Matilda Wrede luki Raamatusta Matille auringosta ja luonnon kauneudesta, sai tämä kohtauksen, jossa kieriskeli koppinsa lattialla. Hän näyttää välillä poteneen jonkinlaista klaustrofobiaa tehden murhansakin osittain tällaisessa pakkotilassa. ”En koskaan tehnyt kenellekään syyttä mitään, mutta pahin virheeni oli tuo nyrkkioikeuden käyttäminen”, tämä väkivahva ja väkivaltainen, mutta eritoten äkkipikainen mies itse kertoo. Paha vain hän ei tyytynyt nyrkkeihin vaan käytti puukkoa, jolla surmasi Suomessa ja Venäjällä niin monta, ettei itsekään tiennyt tarkkaa lukua. Olipa muuan surmatuista helsinkiläinen ”morsian” — oikeat puukkojunkkarit eivät satuttaneet kättään naiseen. Vaikka Haapoja oli karannut Siperiasta, muisteli hän kuitenkin ”rautafankina” Vershne Suetukin aikoja valtavalla kaipauksella. Hän ei tässä vankisiirtolassa juonut muiden tavoin, kertoopa ihailleensa luontoa, mm. vankihautausmaata jota kymmenien suomalaistenkin ristit peittivät. Sinne Siperiaan hän kaipasi viimeisen elinkautisen tuomion saatuaan, katsoipa tulleensa petetyksi, kun lukuisiin anomuksiinsa ei vastausta kuulunut. Niinpä Haapoja suoritti hullunrohkean pakoyrityksen, joutui kuitenkin kiinni surmattuaan sitä ennen yhden vartijan ja haavoitettuaan kahta muuta vaikeasti. Itseltäänkin hän jo tällöin, lokakuussa 1894, pyrki riistämään hengen puukolla, mutta säilyi hengissä viruttuaan tosin viikkoja sairasvuoteella. Koppiinsa palautettuna Haapoja vihdoin onnistui hirttäytymään tammikuun 8. päivänä 1895. Jälkinäytöksenä tämän Suomen kuuluisimman rikollisen luuranko joutui rikosmuseoon, yrittipä muuan nahkurin kisälli tehdä Haapojan pohjenahasta mestarinäytettä. Se tosin hyljättiin, mutta väitetään erään lääketieteen opiskelijan saaneen hyvät kirjankannet. Haapojan elämänvaiheissa on suurehkoja aukkoja. Hänen rikosluettelonsakin on puutteellinen, mutta varmaa on, että hänen vertaistaan murhaajaa ”ei Suomi toista tunne”. Omakätisessä elämänkerrassaan Helsingin yliopiston kirjastossa Haapoja näyttää tunteneen sukunsa vaiheet aina Kaarle XI tuottamista kruunun ”kuninkaan ampujista” (kytistä) asti. . . totuttuun tapaan Haapoja varottaa muita seuraamaan jälkiään. Yllättävän ihailevasti Matti Haapoja kertoo ”reppuryssistä”, joiden rohkeutta ja tappeluintoa hän ihasteli jo lapsena. ”Yhä enemmän halusin tulla heidän kaltaisekseen”, Matti Haapoja kertoo, mutta valittaa, että ylpeys ja kiivas luonto tekivät hänestä sitten perkeleen välikappaleen, jonka pahuus lisääntyi päivä päivältä ”vaikka luoja oli antanut minulle hyvän ruumiinrakenteen ja kyvyn tehdä kovaa työtä.” Omaelämäkerrassa esiintyy kyllä epäilyksiä Jumalan olemassaolosta, mm. ”kun tämä sallii sodatkin”. Mutta näin Haapoja vankitovereilleen päättelee: ”Ajattele nyt oikein tarkasti onko Jumala olemassa, vaikket siihen uskoisikaan. Ajattele vaikka omaa elämääsi niin siitä käsität, että Jumala on todella olemassa.— Korkeintaan olet lukenut isämeitän pienenä poikana, mutta sen sisältöä et ole koskaan käsittänyt. Lukeminen on silloin pelkkää silmänpalvontaa. Olet vain kulkukoira, joka nähdessään ihmisen aikovan Iyödä pakenee paikalta. Samanlainen olet sinäkin, sillä häntääsi heilutat ja syöt mistä tahansa sen saatkin”. Kun yö tulee ota ja lue isämeitän rukous ja herran siunaus. Silloin pahat ajatukset haihtuvat mielestäsi.” Arvoitukseksi jäänee tämä filosofi-murhamies, joka oli riistänyt hengen niin näennäisen kevyesti monelta ihmiseltä, eikä pohjaltaan kuitenkaan ollut aivan jumalaton ihmisvihaaja —pikemminkin patologinen ilmiö. Jonkin todellisen asiantuntijan, psyko-patologin olisikin Haapojan elämää ja vaiheita tutkittava. Ne paljastavat toisaalta harhautuneen eteläpohjalaisen syvimpiä ja synkimpiä syövereitä opiksi muille, näin Haapoja itsekin harhoistaan toivoi.—Matti Haapoja oli naimaton.
— Matti Haapoja lienee Suomen rikolisten aivan kärkipäässä. Hänestä laulettiin mm. ”Ei Suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan”. Ääretön ylpeys ja kunnianhimo tuntuu olleen Haapojan pääkannustimina ja sen ohella kostonhimo pienemmistäkin loukkauksista. Hän eli, hieman myöhäsyntyisenä tosin, vielä puukkojunkkarien aikaa, ja muuan hänen pääpyrkimyksensä olikin tulla vähintään Anttien veroiseksi, mieheksi jota pelättiin, kavahdettiin ja josta laulettiin. Laulut helähtivät pian etenkin ensimmäisen murhatyön jälkeen, jolloin ”Haapojan häihin lähteissänsä valjasti hevosensa, eikä se muita mukahansa ottanut kuin nuorimman sisarensa”. Haapojan elämänvaiheita ovat tutkistelleet kriminologit, historioitsijat, teologit ja psykologit, keitä lienevätkään, pohti oliko Matti Haapoja suuri roisto, katuvainen syntinen vaiko ilmiömäinen näyttelijä. Ehkä hän oli vähän kaikkea. Ensimmäisen päätelmän puolesta puhuu miehen pitkän pitkä rikosrekisteri, johon tuntuvat mahtuneen suurin piirtein kaikki maamme rikoslain tuntemat törkeät rikokset. Ja tiettävästi jäi kumminkin moni murha, eritoten Siperiassa ja Venäjällä tehty vain Matin itsensä tietoon. Ester Ståhlbergin Mathilda Wreden elämäkerta kertoo vuorostaan ihmispedosta, josta kesyyntyi katuva, jopa uskova syntinen—toviksi. Psykologikin löytää selityksensä mm. Matin kotielämästä, jossa Haapoja syyttää varsinkin äitiään, joka aina meni väliin isän yrittäessä kurittaa. Isää, joka oli ”tavallinen asumamies, myöhemmin aika viinamies”, Matti ei vihannut, pikemmin muisteli hyvällä, hakkasi mm. tälle Kakolassa hautakiven Ylistaron hautausmaalle. Matin kolme veljeä pitivät huolta Ylistaron rikosrekisteristä vaikka päinvastoin kuin isänsä ja Matti-veljensä he tuntuvat myöhemmällä iällään rauhoittuneen. Kaksi nuorempaa siirtyikin toinen Helsinkiin, toinen Amerikkaan. Vanhin veli eli loppuikänsä Isontalon Antin tapaan siivosti talonisäntänä parissakin Ylistaron talossa. Mattia näyttää erityiseti nöyryyttäneen kotitalon köyhyys, joka pakoitti Matinkin varhain maailmalle. Lieneepä hän lyhyen aikaa ollut tarjoilijana Vaasan Ernstin hotellissa, samoin palvellut tovin ”vanhassa väessämme”. Kotiin palattuaan talon köyhyys ja vähäinen arvonanto johti Matti Haapojan ensimmäiseen murhaansa. Sen uhriksi joutui rikkaamman talon poika, muuten vanha tuttava nuoruuden kepposten tiellä, Imppolan Heikki, jolla Matin sisar ei köyhänä ja ”mustanverisenä” kelvannut, mistä syystä Matti Haapoja Heikin tappoi. Siitä seurasi kymmenkunnan vuoden tuomio, jonka Matti osittain suoritti Kakolassa, osittain Siperiassa, jonne pyrki vankeusaikansa lopulla siirtolaiseksi. Täällä Matti Haapoja lienee 1889 surmannut huonetoverinaan olleen, kokonaan toisen luontoisen suurrikollisen Kaapo Sutkin, joka suurvarkaana liikkui pitkin maata merkiten itsensä majatalon kirjoihin joskus ”Varkauden pruukin inspehtooriksi”. Siperiassa Matti ainakin pappien kertoman mukaan oli vielä täysin paatunut—sitä vastoin Sutki oli muuttanut elintapansa. Mutta Mattia alkoi koti-ikävä vaivata siinä määrin, että hän pakeni Suomeen murhaten ja ryöstäen pakomatkallaan. Niinpä hän piankin joutui Suomessa jälleen kiinni siitä pitivät Vittingin taipaleella pelkäämättömät Ilmajoen miehet, Jaakko Koskinen kumppaneineen, huolen. Matti Haapoja, joka asusteli erään ”morsiamensa” luona, ei ehtinyt käyttää pistooliaan, jota taidettaneen vieläkin säilyttää Ilmajoen museossa. Ainoa ”vaikuttaja” Matti Haapojan elämässä lienee ollut Mathilda Wrede , vaikka tämänkin Matti aluksi otti pilkaten vastaan Kakolassa niin komean kuvernöörin laihan tytön ruippana-tyyliin. Mutta ennen pitkää Matti Haapoja ainakin näytteli katuvaa syntistä—vaikkei pappeja kärsinyt. Kun Matilda Wrede luki Raamatusta Matille auringosta ja luonnon kauneudesta, sai tämä kohtauksen, jossa kieriskeli koppinsa lattialla. Hän näyttää välillä poteneen jonkinlaista klaustrofobiaa tehden murhansakin osittain tällaisessa pakkotilassa. ”En koskaan tehnyt kenellekään syyttä mitään, mutta pahin virheeni oli tuo nyrkkioikeuden käyttäminen”, tämä väkivahva ja väkivaltainen, mutta eritoten äkkipikainen mies itse kertoo. Paha vain hän ei tyytynyt nyrkkeihin vaan käytti puukkoa, jolla surmasi Suomessa ja Venäjällä niin monta, ettei itsekään tiennyt tarkkaa lukua. Olipa muuan surmatuista helsinkiläinen ”morsian” — oikeat puukkojunkkarit eivät satuttaneet kättään naiseen. Vaikka Haapoja oli karannut Siperiasta, muisteli hän kuitenkin ”rautafankina” Vershne Suetukin aikoja valtavalla kaipauksella. Hän ei tässä vankisiirtolassa juonut muiden tavoin, kertoopa ihailleensa luontoa, mm. vankihautausmaata jota kymmenien suomalaistenkin ristit peittivät. Sinne Siperiaan hän kaipasi viimeisen elinkautisen tuomion saatuaan, katsoipa tulleensa petetyksi, kun lukuisiin anomuksiinsa ei vastausta kuulunut. Niinpä Haapoja suoritti hullunrohkean pakoyrityksen, joutui kuitenkin kiinni surmattuaan sitä ennen yhden vartijan ja haavoitettuaan kahta muuta vaikeasti. Itseltäänkin hän jo tällöin, lokakuussa 1894, pyrki riistämään hengen puukolla, mutta säilyi hengissä viruttuaan tosin viikkoja sairasvuoteella. Koppiinsa palautettuna Haapoja vihdoin onnistui hirttäytymään tammikuun 8. päivänä 1895. Jälkinäytöksenä tämän Suomen kuuluisimman rikollisen luuranko joutui rikosmuseoon, yrittipä muuan nahkurin kisälli tehdä Haapojan pohjenahasta mestarinäytettä. Se tosin hyljättiin, mutta väitetään erään lääketieteen opiskelijan saaneen hyvät kirjankannet. Haapojan elämänvaiheissa on suurehkoja aukkoja. Hänen rikosluettelonsakin on puutteellinen, mutta varmaa on, että hänen vertaistaan murhaajaa ”ei Suomi toista tunne”. Omakätisessä elämänkerrassaan Helsingin yliopiston kirjastossa Haapoja näyttää tunteneen sukunsa vaiheet aina Kaarle XI tuottamista kruunun ”kuninkaan ampujista” (kytistä) asti. . . totuttuun tapaan Haapoja varottaa muita seuraamaan jälkiään. Yllättävän ihailevasti Matti Haapoja kertoo ”reppuryssistä”, joiden rohkeutta ja tappeluintoa hän ihasteli jo lapsena. ”Yhä enemmän halusin tulla heidän kaltaisekseen”, Matti Haapoja kertoo, mutta valittaa, että ylpeys ja kiivas luonto tekivät hänestä sitten perkeleen välikappaleen, jonka pahuus lisääntyi päivä päivältä ”vaikka luoja oli antanut minulle hyvän ruumiinrakenteen ja kyvyn tehdä kovaa työtä.” Omaelämäkerrassa esiintyy kyllä epäilyksiä Jumalan olemassaolosta, mm. ”kun tämä sallii sodatkin”. Mutta näin Haapoja vankitovereilleen päättelee: ”Ajattele nyt oikein tarkasti onko Jumala olemassa, vaikket siihen uskoisikaan. Ajattele vaikka omaa elämääsi niin siitä käsität, että Jumala on todella olemassa.— Korkeintaan olet lukenut isämeitän pienenä poikana, mutta sen sisältöä et ole koskaan käsittänyt. Lukeminen on silloin pelkkää silmänpalvontaa. Olet vain kulkukoira, joka nähdessään ihmisen aikovan Iyödä pakenee paikalta. Samanlainen olet sinäkin, sillä häntääsi heilutat ja syöt mistä tahansa sen saatkin”. Kun yö tulee ota ja lue isämeitän rukous ja herran siunaus. Silloin pahat ajatukset haihtuvat mielestäsi.” Arvoitukseksi jäänee tämä filosofi-murhamies, joka oli riistänyt hengen niin näennäisen kevyesti monelta ihmiseltä, eikä pohjaltaan kuitenkaan ollut aivan jumalaton ihmisvihaaja —pikemminkin patologinen ilmiö. Jonkin todellisen asiantuntijan, psyko-patologin olisikin Haapojan elämää ja vaiheita tutkittava. Ne paljastavat toisaalta harhautuneen eteläpohjalaisen syvimpiä ja synkimpiä syövereitä opiksi muille, näin Haapoja itsekin harhoistaan toivoi.—Matti Haapoja oli naimaton.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.