lainaus J.L. Runebergin "Vänrikki Stolin tarinoista":
"Kuoleva soturi"
Ol´ Lemunniemen verinen
jo päivä päättynyt,
jo kaatuneitten viimeinen
valitus viihtynyt;
maat tummui, tummui vetten vyö,
kuin hauta hiljainen ol´ yö.
Veen vierelle, mi taistelon
kuvasti taannoisen,
soturi vanha jäänyt on,
Suursaaren aikuinen,
pää kättä vasten, kalmaiset
jo kasvot, veret vierrehet.
Ei ystävä hält yksikään
jäähyväissanaa saa,
maa. jota kastoi verellään,
ei ollut synnyinmaa;
kotonsa Volga äärell´ on,
tääll´ on hän vieras suomaton.
Vain joskus katsees sammuvan
hän vaivoin kohottaa;
mies nuori samaan santahan,
lähelle kuolevaa,
on kylmennyt jo; tuohon jää
se tuijoittain, ei muuta nää.
Kun luodit löi, kun sota soi,
maa huurui hurmehin,
niin vihan miekka salamoi
kädessä kummankin.
Nyt nuoren miel´ ei taistohon,
nyt suopi vanhus sovinnon.
Mutt´ yö vain laskee kulkuaan –
mik´ aironloiske tuo?
Kuu kammon paikkaan paistettaan
lomasta pilven luo;
vesillä yksin neito sous,
jo rantaan ehti, maihin nous.
Käy ruumis ruumiilta hän vait
ja kyynelehtii vaan.
Noin rauhaa vaill´ ois aave kait
vain tuonen niittomaan.
Vait käy kuin varjo – valvahtui
jo vanhus, katsoi, kummeksui.
Vaan vaellusta seuraten
ain´ yhtä hellemmin
hymyili silmä suruinen
ja miettivämmänkin;
jo sydän aavistanut lie,
noin kunne kulki neidon tie.
Hän vartoi: tyttö liikkui tuo,
kuin kutsun kuullut ois,
niin suoraan, varmaan, vaiti luo,
kuin henki häntä tois.
Jo saapui; valaistessa kuun
jo sattui katse kaivattuun.
Hän näki, nimen äänsi – suu
ei vastausta suo;
sylihin vieno viskautuu –
ei sulje syli tuo;
läväisty rinta elvy ei,
vait kaikk´ on, kaiken kalma vei.
Yks silloin kyynel pisaroi
jo silmään sotilaan,
yks sana huulilt´ outo soi,
yön tuuleen hukkui vaan;
hän nousi, astui askelen
ja kuoli neidon etehen.
Tuon sanan tulkita ken voi,
jonk´ äänsi siinä mies?
Tuo katse, jonka murhe loi,
tuo kyynel mitä ties?
Ja neidon luo kun päästyään
hän kuoli, mitä miettikään?
Oliko tunnon tuskaisen
se viime tunnustus,
sydäntä etsi sydämen
sovintohuokaus?
Suriko, että päällä maan
vain sorretaan ja sorrutaan?
Toi hänet tuima vainotie,
meit´ iski miekka tuo;
mutt´ unhoita, mik´ ollut lie,
vain veljeskättä suo!
Elolta kosto etsitään,
saa hauta vihan viihtymään.
"Kuoleva soturi"
Ol´ Lemunniemen verinen
jo päivä päättynyt,
jo kaatuneitten viimeinen
valitus viihtynyt;
maat tummui, tummui vetten vyö,
kuin hauta hiljainen ol´ yö.
Veen vierelle, mi taistelon
kuvasti taannoisen,
soturi vanha jäänyt on,
Suursaaren aikuinen,
pää kättä vasten, kalmaiset
jo kasvot, veret vierrehet.
Ei ystävä hält yksikään
jäähyväissanaa saa,
maa. jota kastoi verellään,
ei ollut synnyinmaa;
kotonsa Volga äärell´ on,
tääll´ on hän vieras suomaton.
Vain joskus katsees sammuvan
hän vaivoin kohottaa;
mies nuori samaan santahan,
lähelle kuolevaa,
on kylmennyt jo; tuohon jää
se tuijoittain, ei muuta nää.
Kun luodit löi, kun sota soi,
maa huurui hurmehin,
niin vihan miekka salamoi
kädessä kummankin.
Nyt nuoren miel´ ei taistohon,
nyt suopi vanhus sovinnon.
Mutt´ yö vain laskee kulkuaan –
mik´ aironloiske tuo?
Kuu kammon paikkaan paistettaan
lomasta pilven luo;
vesillä yksin neito sous,
jo rantaan ehti, maihin nous.
Käy ruumis ruumiilta hän vait
ja kyynelehtii vaan.
Noin rauhaa vaill´ ois aave kait
vain tuonen niittomaan.
Vait käy kuin varjo – valvahtui
jo vanhus, katsoi, kummeksui.
Vaan vaellusta seuraten
ain´ yhtä hellemmin
hymyili silmä suruinen
ja miettivämmänkin;
jo sydän aavistanut lie,
noin kunne kulki neidon tie.
Hän vartoi: tyttö liikkui tuo,
kuin kutsun kuullut ois,
niin suoraan, varmaan, vaiti luo,
kuin henki häntä tois.
Jo saapui; valaistessa kuun
jo sattui katse kaivattuun.
Hän näki, nimen äänsi – suu
ei vastausta suo;
sylihin vieno viskautuu –
ei sulje syli tuo;
läväisty rinta elvy ei,
vait kaikk´ on, kaiken kalma vei.
Yks silloin kyynel pisaroi
jo silmään sotilaan,
yks sana huulilt´ outo soi,
yön tuuleen hukkui vaan;
hän nousi, astui askelen
ja kuoli neidon etehen.
Tuon sanan tulkita ken voi,
jonk´ äänsi siinä mies?
Tuo katse, jonka murhe loi,
tuo kyynel mitä ties?
Ja neidon luo kun päästyään
hän kuoli, mitä miettikään?
Oliko tunnon tuskaisen
se viime tunnustus,
sydäntä etsi sydämen
sovintohuokaus?
Suriko, että päällä maan
vain sorretaan ja sorrutaan?
Toi hänet tuima vainotie,
meit´ iski miekka tuo;
mutt´ unhoita, mik´ ollut lie,
vain veljeskättä suo!
Elolta kosto etsitään,
saa hauta vihan viihtymään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vänrikki Stoolin. (myös Stohl)
Olen hänen jälkeläisiään =)