Huomasinpa aikaa tappaessani tämän palstan ja ajattelin jos voisin jakaa kokemukseni muiden kanssa. Minulla alkoi paniikkihäiriö lukiossa. Elämä oli vaikeaa, kun jokainen tunti joutui elämään tykyttävän sydämen kanssa, hengästytti, hikoilusta puhumattakaan. Välttelin ahdistavia tilanteita (kaikki mihin liittyi vieraita ihmisiä). Torin läpi kulkeminenkin oli vaikeaa, kun tuntui että kaikki tuijottavat ja kohta lähtee taju.
Koulupsykologi tarjotteli lääkkeitä, mutta en halunnut uskoa olevani vielä niin huonossa kunnossa. Lisäksi pelkona oli, etten pääsisi niistä koskaan eroon. Monesti kyllä meinasin mennä sittenkin niitä pyytämään, kun illalla olin kotonakin aivan puolikuollut päivän tärinöistä.
Lukion jälkeen uuden koulun aloittaminen oli helvettiä. En tuntenut ketään ennaltaan, enkä halunnut tutustuakaan, koska kohtauksia tuli useita päivässä ja ihmisten kanssa juttelu laukaisi niitä entistä hanakammin. Yritin vain sinnitellä ja saada niitä aisoihin hengitystekniikalla. Välillä se oli vaikeaa kun otsalla helmeili hiki ja maa pyöri silmissä.
Mutta kuinkas ollakaan, jonkun ajan kuluttua huomasin kuinka muutkin ihmiset hikoilivat joskus (eli jos joku näki minun hikoilevan, saattoi ajatella sen johtuvan vain kuumuudesta) ja ettei monikaan ollut voinut nähdä kohtausta, koska tunnilla yleensä keskitytään muuhun. Olihan ryhmätyöt helvettiä, mutta jotenkin niistäkin selvisin.
Pikkuhiljaa itseluottamus vahvistui, sillä tarkemmin ajateltuna kukaan ei tuntunut huomaavan vaikeuksiani. Olihan joukossa ujojakin oppilaita. Kohtauksetkin harvenivat. Aloin tarkoituksella hakeutua stressaaviin paikkoihin, esim. baareihin, luvaten itselleni voivani tarvittaessa lähteä.
Nyt voin sanoa eläväni "normaalia" elämää. Punastelen ja ujostelen toki, mutta niin näyttää muutkin tekevän. On mennyt muutama paniikkihäiriötön vuosi. Tosin satunnaisia kohtauksia tulee ajoittain, mutta ne on helpompi lopettaa.
Tuntuu ihmeelliseltä ajatella taaksepäin, jolloin vain kuolema tuntui ainoalta keinolta päästä siitä ahdistuksesta ja väsymyksestä. Kun nyt joudun päivittäin tapaamaan vieraita ihmisiä. Palaveritkaan kuumissa toimistoissa eivät etukäteen ahdista.
Toivon, että kertomukseni voisi tuoda toivoa edes jonkun elämään. Sillä aikoinani en oikeastaan edes tiennyt kuntoutumisen olevan mahdollista. Mutta joskus elämä vain yllättää. Hyvää kesää kaikille ja voimia!
Koulupsykologi tarjotteli lääkkeitä, mutta en halunnut uskoa olevani vielä niin huonossa kunnossa. Lisäksi pelkona oli, etten pääsisi niistä koskaan eroon. Monesti kyllä meinasin mennä sittenkin niitä pyytämään, kun illalla olin kotonakin aivan puolikuollut päivän tärinöistä.
Lukion jälkeen uuden koulun aloittaminen oli helvettiä. En tuntenut ketään ennaltaan, enkä halunnut tutustuakaan, koska kohtauksia tuli useita päivässä ja ihmisten kanssa juttelu laukaisi niitä entistä hanakammin. Yritin vain sinnitellä ja saada niitä aisoihin hengitystekniikalla. Välillä se oli vaikeaa kun otsalla helmeili hiki ja maa pyöri silmissä.
Mutta kuinkas ollakaan, jonkun ajan kuluttua huomasin kuinka muutkin ihmiset hikoilivat joskus (eli jos joku näki minun hikoilevan, saattoi ajatella sen johtuvan vain kuumuudesta) ja ettei monikaan ollut voinut nähdä kohtausta, koska tunnilla yleensä keskitytään muuhun. Olihan ryhmätyöt helvettiä, mutta jotenkin niistäkin selvisin.
Pikkuhiljaa itseluottamus vahvistui, sillä tarkemmin ajateltuna kukaan ei tuntunut huomaavan vaikeuksiani. Olihan joukossa ujojakin oppilaita. Kohtauksetkin harvenivat. Aloin tarkoituksella hakeutua stressaaviin paikkoihin, esim. baareihin, luvaten itselleni voivani tarvittaessa lähteä.
Nyt voin sanoa eläväni "normaalia" elämää. Punastelen ja ujostelen toki, mutta niin näyttää muutkin tekevän. On mennyt muutama paniikkihäiriötön vuosi. Tosin satunnaisia kohtauksia tulee ajoittain, mutta ne on helpompi lopettaa.
Tuntuu ihmeelliseltä ajatella taaksepäin, jolloin vain kuolema tuntui ainoalta keinolta päästä siitä ahdistuksesta ja väsymyksestä. Kun nyt joudun päivittäin tapaamaan vieraita ihmisiä. Palaveritkaan kuumissa toimistoissa eivät etukäteen ahdista.
Toivon, että kertomukseni voisi tuoda toivoa edes jonkun elämään. Sillä aikoinani en oikeastaan edes tiennyt kuntoutumisen olevan mahdollista. Mutta joskus elämä vain yllättää. Hyvää kesää kaikille ja voimia!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi!
Tarinasi oli kuin omaa elämääni 8 vuotta takaperin kun oli viimeistä vuotta ammattikoulussa. Tuntemukset oli aivan samoja ja lisäksi kärsin silloin suunnattomasta sosiaalisten tilanteiden kammosta joka liittyi vähänkin syömiseen ja juomiseen pöydässä. Kädet ja pää tärisivät niin hirveäsi etten uskaltanut lautaselle ottaa ruokaa juuri yhtään että pääsisin äkkiä pöydästä pois,nälkähän siitä jäi joka päivä!! Olen kärsinyt itse paniikkioireista 9 vuotta. Nyt olen pärjännyt hieman yli puoli vuotta ilman lääkettä,jota söin vajaan vuoden. Siitä oli suuri apu koska pelkäsin kaikkea ja kuolema tuntui ainoalta ratkaisulta. Onneksi hain apua!! Kyllä paniikkihäiriö on sairaus jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin ne,jotka itse siitä kärsivät. Hienoa kuulla että olet selvinnyt!! =) Itselläni on aina silloin tällöin jonkinlaisia kohtauksia mutta nyt vaikeinta teettää se kun kuljen autolla töihin monta kymmentä kilsaa ja vessassa täytyy hypätä koko aamu. Töissä ei sentään enää. Mikähän auttaisi tuollaiseen hirveään stressivatsaan? Olen kokeillut Agiocuria ehkä auttaa vähän ja lisäravinteita,E-EPA ja Bio-Carnosin. Voimia sinulle ja kaikille muille!