Tunnen itseni usein etuoikeutetuksi käydessäni tapaamassa 105-vuotiasta isoäitiäni vanhainkodissa. Mummo ei enää joka kerta tunne minua, mutta pelkkä kädenpuristuskin viestittää välillämme aina olleesta vahvasta siteestä. Joskus mummo taas muistaa jo ovelta kuka olen ja pyytää nostamaan hänet istumaan, ja silloin hän usein pirteämpänä kyselee innolla kuulumisiani töissä ja kotona. Myöskään hänen vahva päättäväisyytensä, pohjattoman iloinen luonteensa höystettynä mustalla huumorilla ei ole kadonnut mihinkään :-)
Olen usein miettinyt, millainen minusta olisi tullut ilman äitini äidin vahvaa läsnäoloa elämässäni. Kertakaikkiaan sitä ei voi kuvitellakaan, sillä niin suuri tuki isoäitimme on ollut kaikille lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Mummo otti isovanhemmuuden alusta alkaen tärkeänä kasvatustehtävänä ja osallistui siihen vanhempieni ohella, mutta painotti omia elämänkokemuksiaan ja elämässäselviytymisstrategioitaan. Muistan pienestä pojasta alkaen, miten hän pyrkimällä pyrki löytämään meistä lapsenlapsista vahvoja puolia ja nosti ne esiin. Jos onnistuimme, mummo hymyili ja kehui, jos taas emme onnistuneet, mummo hymyili silloinkin ja kertoi, miten voimme seuraavalla kerralla tehdä paremmin. Hän oli lempeä mutta samalla kova ja päättäväinen.
Muuttaessani kotoa isoäiti sanoi että hänen ovensa on aina avoinna vaikka olisit miten pahoja asioita tehnyt. Hän on aina sitonut monessakin liemessä keitetyn perheemme yhteen ja kun lapsena vanhempieni tappelua ei jaksanut kotona, mummon ja mofan luokse pääsy oli kuin paratiisi. Kaikista eniten hän opetti minulle uskoa itseeni, uskoa elämään ja korkeampaan voimaan. Kuinka voisikaan olla luottamatta kaiken järjestymiseen, kun katsoo miten mummo on selviynyt yli kokonaisen vuosisadan kriiseistä, kärsimyksestä, sodista ja ikävyyksistä toiseen vain luottamalla Jumalaan ja toteamalla että "eilinen on mennyttä eikä tule takaisin ja huomisesta ei tiedetä, mutta tänään voimme olla onnellisia".
Nyt kun mummo on jo "centenarian" niin yritän korvata kaiken, mitä hän on antanut minulle käymällä hänen luonaan usein ja viemällä hänet näin kesäisin merenrannalle katsomaan rakastamaansa auringonlaskua. Hän on seurannut minua läpi koko elämäni aivan keski-ikäiseksi asti ja inspiroinut jaksamaan tiukan paikan tullen. Ehkä itsekin saan olla jonain päivänä isovanhempi, ja tiedän kyllä kenen esimerkkiä silloin seuraan.
Olen usein miettinyt, millainen minusta olisi tullut ilman äitini äidin vahvaa läsnäoloa elämässäni. Kertakaikkiaan sitä ei voi kuvitellakaan, sillä niin suuri tuki isoäitimme on ollut kaikille lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Mummo otti isovanhemmuuden alusta alkaen tärkeänä kasvatustehtävänä ja osallistui siihen vanhempieni ohella, mutta painotti omia elämänkokemuksiaan ja elämässäselviytymisstrategioitaan. Muistan pienestä pojasta alkaen, miten hän pyrkimällä pyrki löytämään meistä lapsenlapsista vahvoja puolia ja nosti ne esiin. Jos onnistuimme, mummo hymyili ja kehui, jos taas emme onnistuneet, mummo hymyili silloinkin ja kertoi, miten voimme seuraavalla kerralla tehdä paremmin. Hän oli lempeä mutta samalla kova ja päättäväinen.
Muuttaessani kotoa isoäiti sanoi että hänen ovensa on aina avoinna vaikka olisit miten pahoja asioita tehnyt. Hän on aina sitonut monessakin liemessä keitetyn perheemme yhteen ja kun lapsena vanhempieni tappelua ei jaksanut kotona, mummon ja mofan luokse pääsy oli kuin paratiisi. Kaikista eniten hän opetti minulle uskoa itseeni, uskoa elämään ja korkeampaan voimaan. Kuinka voisikaan olla luottamatta kaiken järjestymiseen, kun katsoo miten mummo on selviynyt yli kokonaisen vuosisadan kriiseistä, kärsimyksestä, sodista ja ikävyyksistä toiseen vain luottamalla Jumalaan ja toteamalla että "eilinen on mennyttä eikä tule takaisin ja huomisesta ei tiedetä, mutta tänään voimme olla onnellisia".
Nyt kun mummo on jo "centenarian" niin yritän korvata kaiken, mitä hän on antanut minulle käymällä hänen luonaan usein ja viemällä hänet näin kesäisin merenrannalle katsomaan rakastamaansa auringonlaskua. Hän on seurannut minua läpi koko elämäni aivan keski-ikäiseksi asti ja inspiroinut jaksamaan tiukan paikan tullen. Ehkä itsekin saan olla jonain päivänä isovanhempi, ja tiedän kyllä kenen esimerkkiä silloin seuraan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voi kun minustakin joskus lapsenlapsi kirjoittaisi noin kauniisti. aina ei vain nykyajan perheet ymmärrä isovanhemmuuden arvoa.
se on myös vaikea nuorten kuvitella mitä vanhemmat polvet ovat kokeneet ja kunnioittaa kun nykyään valitetaan joka asiasta.
Voikuinka kaunista ja ihanaa. Tälläisestä isovanhemmuudesta haaveilen. Tässä mummossa on esikuvaa kylliksi. Ja tässä on taas osoitus siitä, että kun isovanhemmat hoitavat pitävät yhteyttä ja arvostavat lapsenlapsiaan,sen saa sitten takaisin korkojen kanssa-käydään katsomassa vanhaa isoäitiä vanhainkodissa, pidetään yhteyttäjne. Miten paljon vanhukset valittava, etteivätsukulaiset pidä yhteyttä ja muista-onko itseltä jäänyt aikanaan yhteydet pitämättä.