Ihan pakko ruotia empatia käsitettä kun siitä näyttää olevan kosolti jotakin epämääräisiä käsityksiä, milloin kenekin subjektiivisesti omiin käyttötarkoituksiin, omiin etuihin ja mihin lie tähtääviä, joten:
Mitä on empatia ?
Minun mielestäni.. siis johdonmukaisesti ajateltuna se on kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Myötäelää.. osata suhteuttaa omaa itseään toiseen ihmiseen.
Ei samaa kuin sympatia, jota voidaan tuntea sääliin asti jotakin sellaista kohtaan, johon jotenkin etäisesti voidaan tuntea myötätuntoa. Se voi olla myös vaikka jääkiekko joukkue. Sympatiseeraaja ei kenties osaa itse edes luistella, mutta voi digata intohimoisesti lätkää ja sen pelaajia.
Olipa kyse sitten empatiasta, sympatiasta, myötätunnosta.. jostakin, joka herättää ihmisessä tuntemuksia jotakin itsensä ulkopuolisessa asemassa olevaa kohtaan.. kyse on aina kuitenkin tunteesta.
Ihmisen aivothan tomivat pääpiirteittäin tälläviisiä:
Ihminen aistii.. tekee havaintoja ympäristöstään.
Se, miten herkät tai epäherkät ovat aistit.. haju, maku, näkö, kuulo, tunto ja tasapainoaisti, se ratkaisee aistihavainnon laadun.
Ympäristöstä ihminen joko ammentaa impulsseja tai sitten ei.
Jokaisella on oma yksilöllinen kykynsä aistia ympäröivää.
Aistit ovat kytköksissä ihmisen omaan sisäeritystoimintaan, joka kattaa koko kehon sisäisen "liikenteen". Voidaan kait leikkisästi puhua vaikka henkilökohtaisesta infrastruktuurista, joka kullakin noudattaa omaa sorttia.
Ok. Me siis aistimme ympäristömme impulssit ja elimistöhän toimii niin, että ensin tapahtuu pikareaktiona jotakin mikä on sponttaania, jota ei osata mielikuvituksellisella tasolla rekisteröidä.
Esim. yllätttyneenä pelästyessään ihminen saattaa kirkaista, tai hätkähtää pysähtymällä.
Vasta ensireaktion jälkeen tulee tunnistettava tunne. Sellainen, jonka ihminen rekisteröi niin, että osaa jotenkin määritellä millaisen fiiliksen se reaktio aiheutti.. mielihyvän, kauhun, ilon, surun, jne.
Ajatuksemme.. tai ne, joita kutsutaan ajatuksiksi, ne muodostuvat viiveellä viimeisenä. Olemme ns. jälkiviisaita :)
Kun en ole mikään virallinen tiedeihminen, kun olen perehtynyt näihin juttuihin vain itsekseni lukemalla uusia neurologisia tutkimuksia ja voinut vertailla niitä omiin kokemuksiini, kun en ole voinut olla mukana seuraamassa sivusta, tai itse kytkemässä kenekään päähän elektroideja, jne. en tietenkään voi väittää, että teoriani on aukoton. Hyvä jos joku osaa lisätä omaa tietoaan tai johdonmukaisen ajattelunsa tuotoksia.
Nyt siihen empatiaan.
Tutkijat ovat aika vakuuttuneita siitä, että ihmisaivojen toinen puolisko on erikoistunut kykyyn empatoida ja toinen puolisko on erikoistunut systemointiin.
Kuitenkin, ns. normaali aivoiset, eli sellaiset, jotka luokitellaan ns. neurologisesti tyypillisiksi, niiden aivokurkiaisen välitystoiminta aikaansaa täydentävää toimintaa niin, että aivot hoitelevat kokonaisuudessaan sekäettä toimintaa.
Naisilla empatointi kyky (ilmeisesti jälkeläisten hoivaamisen vuoksi) on voimakkaampaa ja miespuolisilla esiintyy voimakkaampaa taipumusta systemaattiseen ajatteluun.
Autistisuutta kuvataan neurologisena poikkeamana, jossa aivot tomivat systemaattisemmin kuin normiverrokeilla, mutta ei se ole sanottu, että kyky tuntea empatiaa olisi tyyten olematonta.
Itse koen as-oireilevana, että sen minkä olen menettänyt kykynä myötäelää kanssakulkijoitani, sen kykenen korvaamaan systemaattisella järkeilyllä olemalla äärimmäisen johdonmukainen.
Toki - valitettavasti järkikultani tarvitsee aina oman aikansa.
Jos minulta assina edellytetään vastoin kyvykkyyttäni jotakin perusempatiaa äkillisiä ja yllättäviä tilanteita kohdatessani niin takuulla epäonnistun ja reagoin väärin.
Jos saan kykyjäni vastaavasti aikaa funtsia asiat perinpohjin voin aivan hyvin päätyä samaan, jos ehkä joskus parempaankin lopputulemaan kuin joku ei-verrokkini, joka osaa empatoida toisin kuin minä.
Tietenkin minusta voi joku halutessaan väsätä psykopaatin perikuvan - mutta en ymmärrä systemaattisesti ajatellen - mitä hyötyä moisesta luokittelusta olisi. Olen humaani ja rakastan elämää ja muita ihmisiä siinä kuin itseäni. Minulla vain on erilaiset aivot kuin joillakuilla muilla ja sitäkautta erilainen systeemi lähestyä elämän ilmiöitä. Lopputulemat kuitenkin ovat ns. pitkässä juoksussa samanlaisia kuin muilla.
En ole kait syntynyt tänne maapallolle tietoisesti muiden riesaksi piruuttani.. enkä koe näin aikuisena, että kukaan olisi sellainen minuakaan kohtaan. Koitan hahmottaa elämää omalla tavallani ja pidän omaa tapaani empatoida ihan yhtä hyvänä kuin sellaista spontaania tunne-elämyksellisyyttä, johon joillakuilla tuntuu mieli tyssäävän ja kyky systemoida puuttuu.
Tarkoitin vain joillakuilla..
Pääsääntöisesti valtaosa ihmisistä on jossakin keskivaiheilla, niin miehet kuin naiset. Ovat ns. tunneälykkäitä. Osaavat sekä empatoida, että systemoida.
Minulla on sisar ja veli.
Sisar on ns. neurologisesti tyypillinen ja veli verrokkini. Vanhemmista toinen on as-oireinen, toinen nt.
Minulla on varsin mainio tarkasteluperspektiivi kun olen saanut varttua tuollaisessa asemassa tarkkaillen ihmisyyttä ja itseäni monesta näkövinkkelistä.
Sisaren on ollut helppoa samaistua ja peilata itseään nt. vanhempaamme ja me kaksi olemme kyenneet tuntemaan enemmän empatiaa siihen as-oireiseen.
Voi olla, että tutkijat jonakin päivänä joutuvat kumoamaan tähän asti hahmottamiaan totuuksia ihan uudesta perspektiivistä niin, että empaattisuus saakin erilaisen käsitesisällön kuin tähän asti.
KIRJA: Se oleellinen ero; Simon Baren-Cohen: joka tarkastelee miehen ja naisen erilaista ajattelua ja jossa vertailukohtana on käytetty neurologisesti tyypillisiä, sekä aivovaurioituneita, että syntymästään autismioireisia - - - siinä hyvä opus, jossa on keskitytty nimenomaan tarkastelemaan asioita keskittyen systemointikykyyn.. siinä ounasteltiin juurikin sitä, että olisi mielenkiintoista seuraavaksi päästä tutkimaan sitä ilmiötä, millaisen mekanismin ja vaikutteiden kautta ns. empatoiva ajattelu muodostuu.
Psykopaateista sanotaan, että he ovat epäempaattisia. Psykopatia kuitenkin toistaiseksi luokitellaan persoonallisuushäiriöksi ja se kuuluu psykologian, ei neurologian piiriin ja sen katsotaan siis olevan sairaus, joka aiheutuu jostakin ihminen syntymän jälkeisestä.
Jokin järkyttävä trauma, tai aivojen vioittuminen ulkoisesta syystä.. jokin häiriö aivotoiminnassa, joka estää tuntemasta tuota empatiaa itsen ulkopuolisia ihmisiä kohtaan.
Jotenkin näin arkijärjellä akjatellen pelkät vakavat henkiset traumatkin voivat aikaansaada ihmisessä sellaisen oireilun, jonka vuoksi ihminen suojautuu ulkomaailmaa vastaan tunteilemalla vain itsensä hyväksi, mutta toki.. jos aivoissa on olemassa häiriötä muutoinkin aistien kanssa, jotakin yli- tai ali ja sellaisen lisäksi ihminen joutuu syntymänsä jälkeen epäedullisen kohtelun uhriksi.. niin ihmekös se jos ei riitä sitä empatiaa ja sympatiaa muille.
Pelkkä HÄPEÄ.. loputon nolona oleminen.. kävele ryhdikkäästi, älä pulise, tai sano sitä ja tätä silloin kun pitää plaaplaaplaa.. reagoi oikein niinkuin muutkin, älä vääntele naamaasi - ole just niinkuin naapurin kersat, älä sitä, älä tätä, plaaplaaplaa. Istu suorassa.. HUH !
Jos ns. neurologisesti tyypillistä ihmistä painostettaisiin alituiseen käyttäytymään kuin autismioireinen - taitaisi muodostua ihan samanlaisia henkisiä vammoja ? Jokainenhan voi olla vain itsensä lainen.
Kun minä olin pikkuinen tyttö, minulle karjuttiin, komennettiin, pilkattiin, vähäteltiin, mollattiin, hakattiin, rangaistiin..
Opin PELKÄÄMÄÄN ihmisiä.
Vaikka olin syntynyt tänne vastoin tahtoani ihan niinkuin muutkin kykenemättä itse valitsemaan omia ominaisuuksiani.
Lapsuuteni ja nuoruuteni elin muiden silmätikkuna.
Nyt olen liki 50v. ja saan opettaa ihmisenä olemisen saloja muille.
Voin kannustaa itsekutakin olemaan oma itsensä rohkeana ja reippaana.. ja elämä on kuin onkin kivaa ja antoisaa kun sitä vain uskaltaa elää niinkuin osaa.
--------
Matkustin viikonloppuna junalla.
Olin täpötäydessä ravintolavaunussa, jossa seisoin lähellä kahta nuorukaista assi kamuni kanssa.
En voinut välttyä kuuntelemasta kuinka toinen kammoksuen puhui vammaisista.. ikäänkuin olisi itse ollut jotenkin vammaton.
Empaattistako ?
Hm.. minusta (-kaan) ei äkikseltään näe päällepäin, että olisin jotenkin poikkeava.
Mut.. ihminenhän minä vain.. empaattinen sitä nuorta poikaa kohtaan - joka on vielä kokemattomuuttaan ja tietämättömyyttään jossain omien uskomustensa lumoissa omasta erinomaisuudestaan muihin verrattuna.
Eihän me aikuiset silleen.. eihän me.. En minäkään vaikka voinkin joskus käyttäytyä lauman normeista poikkeavasti jos olen jotenkin ylikuormittunut, tms. :)
Mitä on empatia ?
Minun mielestäni.. siis johdonmukaisesti ajateltuna se on kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Myötäelää.. osata suhteuttaa omaa itseään toiseen ihmiseen.
Ei samaa kuin sympatia, jota voidaan tuntea sääliin asti jotakin sellaista kohtaan, johon jotenkin etäisesti voidaan tuntea myötätuntoa. Se voi olla myös vaikka jääkiekko joukkue. Sympatiseeraaja ei kenties osaa itse edes luistella, mutta voi digata intohimoisesti lätkää ja sen pelaajia.
Olipa kyse sitten empatiasta, sympatiasta, myötätunnosta.. jostakin, joka herättää ihmisessä tuntemuksia jotakin itsensä ulkopuolisessa asemassa olevaa kohtaan.. kyse on aina kuitenkin tunteesta.
Ihmisen aivothan tomivat pääpiirteittäin tälläviisiä:
Ihminen aistii.. tekee havaintoja ympäristöstään.
Se, miten herkät tai epäherkät ovat aistit.. haju, maku, näkö, kuulo, tunto ja tasapainoaisti, se ratkaisee aistihavainnon laadun.
Ympäristöstä ihminen joko ammentaa impulsseja tai sitten ei.
Jokaisella on oma yksilöllinen kykynsä aistia ympäröivää.
Aistit ovat kytköksissä ihmisen omaan sisäeritystoimintaan, joka kattaa koko kehon sisäisen "liikenteen". Voidaan kait leikkisästi puhua vaikka henkilökohtaisesta infrastruktuurista, joka kullakin noudattaa omaa sorttia.
Ok. Me siis aistimme ympäristömme impulssit ja elimistöhän toimii niin, että ensin tapahtuu pikareaktiona jotakin mikä on sponttaania, jota ei osata mielikuvituksellisella tasolla rekisteröidä.
Esim. yllätttyneenä pelästyessään ihminen saattaa kirkaista, tai hätkähtää pysähtymällä.
Vasta ensireaktion jälkeen tulee tunnistettava tunne. Sellainen, jonka ihminen rekisteröi niin, että osaa jotenkin määritellä millaisen fiiliksen se reaktio aiheutti.. mielihyvän, kauhun, ilon, surun, jne.
Ajatuksemme.. tai ne, joita kutsutaan ajatuksiksi, ne muodostuvat viiveellä viimeisenä. Olemme ns. jälkiviisaita :)
Kun en ole mikään virallinen tiedeihminen, kun olen perehtynyt näihin juttuihin vain itsekseni lukemalla uusia neurologisia tutkimuksia ja voinut vertailla niitä omiin kokemuksiini, kun en ole voinut olla mukana seuraamassa sivusta, tai itse kytkemässä kenekään päähän elektroideja, jne. en tietenkään voi väittää, että teoriani on aukoton. Hyvä jos joku osaa lisätä omaa tietoaan tai johdonmukaisen ajattelunsa tuotoksia.
Nyt siihen empatiaan.
Tutkijat ovat aika vakuuttuneita siitä, että ihmisaivojen toinen puolisko on erikoistunut kykyyn empatoida ja toinen puolisko on erikoistunut systemointiin.
Kuitenkin, ns. normaali aivoiset, eli sellaiset, jotka luokitellaan ns. neurologisesti tyypillisiksi, niiden aivokurkiaisen välitystoiminta aikaansaa täydentävää toimintaa niin, että aivot hoitelevat kokonaisuudessaan sekäettä toimintaa.
Naisilla empatointi kyky (ilmeisesti jälkeläisten hoivaamisen vuoksi) on voimakkaampaa ja miespuolisilla esiintyy voimakkaampaa taipumusta systemaattiseen ajatteluun.
Autistisuutta kuvataan neurologisena poikkeamana, jossa aivot tomivat systemaattisemmin kuin normiverrokeilla, mutta ei se ole sanottu, että kyky tuntea empatiaa olisi tyyten olematonta.
Itse koen as-oireilevana, että sen minkä olen menettänyt kykynä myötäelää kanssakulkijoitani, sen kykenen korvaamaan systemaattisella järkeilyllä olemalla äärimmäisen johdonmukainen.
Toki - valitettavasti järkikultani tarvitsee aina oman aikansa.
Jos minulta assina edellytetään vastoin kyvykkyyttäni jotakin perusempatiaa äkillisiä ja yllättäviä tilanteita kohdatessani niin takuulla epäonnistun ja reagoin väärin.
Jos saan kykyjäni vastaavasti aikaa funtsia asiat perinpohjin voin aivan hyvin päätyä samaan, jos ehkä joskus parempaankin lopputulemaan kuin joku ei-verrokkini, joka osaa empatoida toisin kuin minä.
Tietenkin minusta voi joku halutessaan väsätä psykopaatin perikuvan - mutta en ymmärrä systemaattisesti ajatellen - mitä hyötyä moisesta luokittelusta olisi. Olen humaani ja rakastan elämää ja muita ihmisiä siinä kuin itseäni. Minulla vain on erilaiset aivot kuin joillakuilla muilla ja sitäkautta erilainen systeemi lähestyä elämän ilmiöitä. Lopputulemat kuitenkin ovat ns. pitkässä juoksussa samanlaisia kuin muilla.
En ole kait syntynyt tänne maapallolle tietoisesti muiden riesaksi piruuttani.. enkä koe näin aikuisena, että kukaan olisi sellainen minuakaan kohtaan. Koitan hahmottaa elämää omalla tavallani ja pidän omaa tapaani empatoida ihan yhtä hyvänä kuin sellaista spontaania tunne-elämyksellisyyttä, johon joillakuilla tuntuu mieli tyssäävän ja kyky systemoida puuttuu.
Tarkoitin vain joillakuilla..
Pääsääntöisesti valtaosa ihmisistä on jossakin keskivaiheilla, niin miehet kuin naiset. Ovat ns. tunneälykkäitä. Osaavat sekä empatoida, että systemoida.
Minulla on sisar ja veli.
Sisar on ns. neurologisesti tyypillinen ja veli verrokkini. Vanhemmista toinen on as-oireinen, toinen nt.
Minulla on varsin mainio tarkasteluperspektiivi kun olen saanut varttua tuollaisessa asemassa tarkkaillen ihmisyyttä ja itseäni monesta näkövinkkelistä.
Sisaren on ollut helppoa samaistua ja peilata itseään nt. vanhempaamme ja me kaksi olemme kyenneet tuntemaan enemmän empatiaa siihen as-oireiseen.
Voi olla, että tutkijat jonakin päivänä joutuvat kumoamaan tähän asti hahmottamiaan totuuksia ihan uudesta perspektiivistä niin, että empaattisuus saakin erilaisen käsitesisällön kuin tähän asti.
KIRJA: Se oleellinen ero; Simon Baren-Cohen: joka tarkastelee miehen ja naisen erilaista ajattelua ja jossa vertailukohtana on käytetty neurologisesti tyypillisiä, sekä aivovaurioituneita, että syntymästään autismioireisia - - - siinä hyvä opus, jossa on keskitytty nimenomaan tarkastelemaan asioita keskittyen systemointikykyyn.. siinä ounasteltiin juurikin sitä, että olisi mielenkiintoista seuraavaksi päästä tutkimaan sitä ilmiötä, millaisen mekanismin ja vaikutteiden kautta ns. empatoiva ajattelu muodostuu.
Psykopaateista sanotaan, että he ovat epäempaattisia. Psykopatia kuitenkin toistaiseksi luokitellaan persoonallisuushäiriöksi ja se kuuluu psykologian, ei neurologian piiriin ja sen katsotaan siis olevan sairaus, joka aiheutuu jostakin ihminen syntymän jälkeisestä.
Jokin järkyttävä trauma, tai aivojen vioittuminen ulkoisesta syystä.. jokin häiriö aivotoiminnassa, joka estää tuntemasta tuota empatiaa itsen ulkopuolisia ihmisiä kohtaan.
Jotenkin näin arkijärjellä akjatellen pelkät vakavat henkiset traumatkin voivat aikaansaada ihmisessä sellaisen oireilun, jonka vuoksi ihminen suojautuu ulkomaailmaa vastaan tunteilemalla vain itsensä hyväksi, mutta toki.. jos aivoissa on olemassa häiriötä muutoinkin aistien kanssa, jotakin yli- tai ali ja sellaisen lisäksi ihminen joutuu syntymänsä jälkeen epäedullisen kohtelun uhriksi.. niin ihmekös se jos ei riitä sitä empatiaa ja sympatiaa muille.
Pelkkä HÄPEÄ.. loputon nolona oleminen.. kävele ryhdikkäästi, älä pulise, tai sano sitä ja tätä silloin kun pitää plaaplaaplaa.. reagoi oikein niinkuin muutkin, älä vääntele naamaasi - ole just niinkuin naapurin kersat, älä sitä, älä tätä, plaaplaaplaa. Istu suorassa.. HUH !
Jos ns. neurologisesti tyypillistä ihmistä painostettaisiin alituiseen käyttäytymään kuin autismioireinen - taitaisi muodostua ihan samanlaisia henkisiä vammoja ? Jokainenhan voi olla vain itsensä lainen.
Kun minä olin pikkuinen tyttö, minulle karjuttiin, komennettiin, pilkattiin, vähäteltiin, mollattiin, hakattiin, rangaistiin..
Opin PELKÄÄMÄÄN ihmisiä.
Vaikka olin syntynyt tänne vastoin tahtoani ihan niinkuin muutkin kykenemättä itse valitsemaan omia ominaisuuksiani.
Lapsuuteni ja nuoruuteni elin muiden silmätikkuna.
Nyt olen liki 50v. ja saan opettaa ihmisenä olemisen saloja muille.
Voin kannustaa itsekutakin olemaan oma itsensä rohkeana ja reippaana.. ja elämä on kuin onkin kivaa ja antoisaa kun sitä vain uskaltaa elää niinkuin osaa.
--------
Matkustin viikonloppuna junalla.
Olin täpötäydessä ravintolavaunussa, jossa seisoin lähellä kahta nuorukaista assi kamuni kanssa.
En voinut välttyä kuuntelemasta kuinka toinen kammoksuen puhui vammaisista.. ikäänkuin olisi itse ollut jotenkin vammaton.
Empaattistako ?
Hm.. minusta (-kaan) ei äkikseltään näe päällepäin, että olisin jotenkin poikkeava.
Mut.. ihminenhän minä vain.. empaattinen sitä nuorta poikaa kohtaan - joka on vielä kokemattomuuttaan ja tietämättömyyttään jossain omien uskomustensa lumoissa omasta erinomaisuudestaan muihin verrattuna.
Eihän me aikuiset silleen.. eihän me.. En minäkään vaikka voinkin joskus käyttäytyä lauman normeista poikkeavasti jos olen jotenkin ylikuormittunut, tms. :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
En osaa esittää mitään tieteellistä määritelmää, mutta olen pärjännyt erittäin hyvin seuraavan vertauksen avulla.
Olipa kerran onneton kulkija, joka putosi kaivantoon. Kaivannon reunalle ehätti kyläläinen, joka totesi, että kaivantoon on pudonnut onneton kulkija. Hän asettui kaivannon reunalle oikein makuulle, ettei häntä alkaisi huipata kauas alas katsellessaan. Hän keskusteli kaivannon pohjalle päin säälitellen miehen karmeaa kohtaloa, ihmetteli, miten siinä nyt noin pääsi käymään, että kaivannon pohjalle päätyi. Kyseli, minne oli matka ja kauhisteli tapaa, millä matkan taittuminen näin katkesi. Tätä on sympatia. Tunteisiin vetoavaa.
Toinen kaivannon reunalle päätynyt kyläläinen huikkasi kaivantoon, että oletko kunnossa? Onko sinulla vettä juodaksesi? Kun ei ollut, kyläläinen toimitti hänelle vesipullon. Aikaa hukkaamatta hän laittoi kaivannon laidalla makoilleen kyläläisen hakemaan tikkaita. Hän rauhoitteli kaivantoon pudonnutta tiedolla, että lähimmät tikkaat eivät olleet kaukana ja ne ovat varmasti tarpeeksi pitkät tavoittamaan kaivannon pohjan. Samalla hän varmisteli, että pystyykö putoaja nousemaan itseään tukien tikkaita maan pinnalle. Varmuuden vuoksi hän viittoili muutamia ohi kulkevia tulemaan avuksi.
Tämä empaattinen suhtautumistapa ottaa huomioon tunteet, mutta ei ala retostella niillä. Empatiaan kuuluu hoito, toiminta tilanteen muuttamiseksi.
Voi olla hyvin epäsuoraa kun meidän pitää työstää asiat eri tavalla päänupissamme.. ehkä olemmekin enemmän empaattisuuteen taipuvaisia kuin siihen sympaattisuuteen.. jos tuohon edelliseen on uskominen ?
Pitää btw. muistaa koko ajan, etteivät nämä ole mitään asiantuntijalausuntoja - eivät silloin kun niitä ei ole singneerannut mikään/kukaan virallinen taho, jolla on asioista auktorisoitu lupa. Siis se, joka virallisesti määrittää asioita.
No.. siis; As-oireisen on vaikeaa lähteä sympatisoimaan - kuta hankalammasta kommunikointi ongelmasta ( = itseilmaisu tai toisen tulkinta )on kyse.
Mutta sitten kun on tarjolla riittävästi infoa kaikista mahdollisista vaikuttavista seikoista, sitten voidaan tomia hyvinkin empaattisesti.
Tuohon kuilun pohjalla oloesimerkkiin voisi hyvinkin ajatella, että vaikka ei osaisi pätevästi lohduttaa toista kun ei tiedä miten se pitäisi tehdä niin, että se varmasti sujuu niin, että sillä on toivottu vaikutus - silti voi toimia toisen hyväksi auttavaisesti.. vaikka ei puhua pukahtaisi / pulisisi, tai ei ilmekkään värähtäisi / vääntelisi oudosti naamaansa..
----------
Oletan, että näistä empatiaongelmista juttelevat enimmäkseen ne, jotka odottavat aina jotakin tietyntyyppistä standardireaktiota. Vaikka vain sitä "hyvää päivää kirvesvartta".. aina ei tunnuta hoksaavan, että apu .. paras apu ja välittäminen ( se rakkaus ) se on paljon, paljon muuta kuin hetkellistä reagointia suoraan ihmiseltä toiselle paikallisesti.
Toki.. vuorovaikutteisessa ihmissuhteilussa ilmaantuu ongelmia, jos kumpikaan osapuoli ei hallitse sympatointia tai empatointia.. mutta ei kait sellaisia ihmisiä oikeasti juurikaan ole..
Useinhan ihmisten väliset ongelmat syntyvät väärinymmärrysten, väärien ilmausten ja tulkintojen kautta väärinkäsityksinä. Ei niinkään siitä että puuttuisi kykyä myötäelää tavalla tai toisella.
Useimmiten ne ovat vieläpä molemmmin puolin tahattomia.
Kiire, väsymys, turhautuminen, suuret odotukset, pettymykset, arvoristiriidat, sietokyvyn puute, piintyneet tottumukset urautumisineen, stressi, vaikka mitä on sellaista, joka estää tai hankaloittaa ihmisten välistä vuorovaikutusta.
Sitten kun siinä on lisänä aisti- ja kommunikointiongelmat, se voi edetä tilanteisiin, joista on hankalaa päästä selvyyteen.
Olin viikonloppuna urospuolisen assikamuni kanssa "liikenteessä" ja hän osti mielenterveysseuran paidan, jossa lukee: Aina voi aloittaa alusta ja siinä on ihmishahmoja, jotka heittävät kuperkeikkaa.
Ei as-oireiston takia kannata turhaa stressata kun aina voi aloittaa alusta. Sitä ei laki kiellä :)
Meilläkin seuranpito takkuili alussa tosi paljon, mutta minä olen kova likka puhumaan ja jopas on alkanut puhua urospuolinenkin ja välillä jopa paljon ja ihan ilman hätyyttämistä.
Hän vain tarvitsee enemmän aikaa, että saa pohdittua asiat siihen muotoon, että ne "kannattaa" julkaista. Hän on ehkä aikoinaan ehdollistunut siihen, ettei kannata suutaan avata jos on keskeneräisiä asioita.. tai sit jotakin muuta.
Hänen kauttaan olen itse puolestani rauhoittunut eikä olekkaan pakko koko ajan suoltaa juttua. Joka minulle on luontaista kun olen seurassa.
Kun molemmat olemme tietoisia as-oireistostamme, siitä voi välillä heittää rankkaa herjaakin - joka on tavallaan sellaista kimppasymppaamista. Näin siis aikuisten kesken. Muksuillahan tuo ei oikein tomi. He tarvitsevat toisenlaisen lähestymistavan.
lukea "KIRJA: Se oleellinen ero; Simon Baren-Cohen: joka tarkastelee miehen ja naisen erilaista ajattelua ja jossa vertailukohtana on käytetty neurologisesti tyypillisiä, sekä aivovaurioituneita, että syntymästään autismioireisia - - - siinä hyvä opus, jossa on keskitytty nimenomaan tarkastelemaan asioita keskittyen systemointikykyyn.. siinä ounasteltiin juurikin sitä, että olisi mielenkiintoista seuraavaksi päästä tutkimaan sitä ilmiötä, millaisen mekanismin ja vaikutteiden kautta ns. empatoiva ajattelu muodostuu".
Siinä ei syylistetty asseja kummajaiseksi - loppujen lopuksi erot miesten ja naisten, assien ja muden välillä on veteen piirretty. Ritalin sanoi hyvin joskus, suomalaiset ja intiaanit ovat assimaisia kansoja - sen huomasi enne ulkomailla käydessä ja nykyään jo täällä kotisuomessakin.
Voin kuvitella toimivani seuraavasti: Kysyn pulassa olevalta haluaako hän apua. Hän vastaa (sarkastisesti tai avun tarvettaan vähätellen) että "Ei, mikäs se täällä ollessa". Lähden sen pidemmittä puheitta paikalta.
Tietty, tässä nimenomaisessa tapauksessa normaaliälyinen assi tietää mitä tehdä. Hän saattaa jopa olla vahvoilla suorasukaisuutensa ja loogisuutensa takia. Mutta yleensähän avun/myötäelämisen tarve ei ole näin selkeä...
Eli voisi sanoa että kohdallani "empatian puute" johtuu vaikeudesta tulkita tilannetta ja ennakoida toisten tarpeita.
xxx
"avuntarpeen
Kirjoittanut: ennakointi 23.6.2006 klo 02.40
Voin kuvitella toimivani seuraavasti: Kysyn pulassa olevalta haluaako hän apua. Hän vastaa (sarkastisesti tai avun tarvettaan vähätellen) että "Ei, mikäs se täällä ollessa". Lähden sen pidemmittä puheitta paikalta."
xxx
Itse en ikinä tiedä kuinka tulen reagoimaan kun tapahtuu jotakin yllättävää.
Jos eläisin ympäristössä, jossa on tapana putoilla kuiluihin ja olisi tietty säännöstö kuinka menetellä niiden suhteen, jotka niihin putoilevat, ehkä tietäisin kuinka pitää toimia.
Liikenneonnettomuudet, yms. ovat yleisiä ja olen oppinut, että ensin tsekataan tilanne; Tehdään jotakin mikä estää lisäuhrit ja sit tsekataan olevien uhrien tilanne, jos jotakin pika-apua voi antaa se tehdään ja sit aletaan yrittämään pääseekö sinne hätäkeskuksen linjoille vai ei. Odotellessa voi sit yrittää helpottaa uhrien oloa.
Onnettomuustilanteissa olen yleensä toiminut itsellenikin käsittämättömän tyynen rauhallisesti ja systemaattisesti. Kait siitä on jotakin hyötyä kun ei ole tunteet aina pinnassa ja pyörtyilemässä kun ihmisille tapahtuu jotakin ikävää.
Jälkeenpäin voi yllättää sit vaikka mikä sekavuustila.
xxx
"Tietty, tässä nimenomaisessa tapauksessa normaaliälyinen assi tietää mitä tehdä. Hän saattaa jopa olla vahvoilla suorasukaisuutensa ja loogisuutensa takia. Mutta yleensähän avun/myötäelämisen tarve ei ole näin selkeä..."
xxx
Minäkin ehkä poistuisin jos uhri sanoisi, ettei tarvitse apua. En osaa tulkita.. tai tulkinta voi mennä pieleen ja en sit tiedä mitä pitää tehdä.
Ihmisillähän on tapana loukkaantua tosi herkästi ihan käsittämättömistä syistä.. siis ns. henkisesti ja toisen intimiteettiä pitää kunnioittaa ja ei pidä siis tyrkyttää apuaan jos toinen sen kieltää.
Pikkulapset, vanhukset ja sellaiset, joista näkee, että he eivät kykene kontrolloimaan itseään, heidän tahtonsa yli voi mennä jos näkee, että vaara uhkaa ja pitää toimia.
Päihtyneet tai muutoin huumaantuneet.. he ovat osoittautuneet itse vaarallisiksi ja apu voi olla ihan turhaa kun kontrolli on poissa päältä nonstoppina.
Virallisen avun kutsuminen paikalle lienee ainoa järkevä konsti ja sitten äkkiä pois paikalta?
Miten normaali äly btw. mitataan ?
Tietääkseni sellaiseen ei ole mitään muuta menetelmää kuin se, että on ennalta sovitut normit - kulloinkin monesta erilaisesta seikkayhdistelmästä muokatut ja sit verrataan käyttäytymistä ja toimintaa niihin ennalta sovittuihin ?
Kun tapahtuu jotakin ennalta arvaamatonta - jokainen reagoi vaistonvaraisesti oman temperamenttinsa yms. mukaan olipa nt. assi tai mikä tahansa neuroloogiselta koostumukseltaan.
xxx
"Eli voisi sanoa että kohdallani "empatian puute" johtuu vaikeudesta tulkita tilannetta ja ennakoida toisten tarpeita."
xxx
Samat sanat tästä assiperspektiivistä.
Usein sitä joutuu irrottautumaan omista ajatuksistaan ja funtsimaan kaikkea mahdollista miksi ja miten, käykö tämä tai tuo.. ? Kun ei voi ennalta tietää mikä sopii ja mikä ei. Millainen apu olisi parasta ja millainen haitallista, jne.
Itselläni on ongelmana myös se, että koko varhaiselämäni minua estettiin toimimasta itselleni luontaisella tavalla.
Toki sitä estetään yhä nykyisinkin. Pitää jatkuvasti kontrolloida itseään lakkaamatta jotta sopeutuisi niiden laatimiin lakeihin ja sääntöihin, jotka ovat enemmistö ja se vie valtavat määrät energiaa ja aikaa, että on aika paljon vaadittu, että olisi aina käyttövalmiina ja muiden hyödynnettävissä kun tapahtuu jotakin yllättävää.
Itsessäni olen havainnut sellaisen seikan vertaillessani moniin muihin ihmisiin, että olen hyvin avulias ja kantaaottava verrattuna useimpiin muihin ihmisiin.
Ihmiset vaikuttavat pääsääntöisesti hirmuisen laskelmoivilta. He puntaroivat aina mitä he itse mahtavat hyötyä siitä auttamisesta. Itseltäni avittaminen sujuu jotenkin silleen sponttaanisti.
Joka puolestaan on johtanut usein siihen, että olenkin päätynyt muiden hyödykkeeksi ilman minkäänlaista takaisinkorvausta. Jäänyt ns. itse puille paljaille kun olen jelpannut muita elämässä eteenpäin.
Ne, joita olen autellut elämäni aikana hyvinkin paljon, he ovat useimmiten olleet tarkoitushakuisesti liikkeellä ja mitään korvausta eivät ole tarjonneet saamistaan avuista - päinvastoin. Sitä ns. selkäänpuukottamista", sitä he usein tarjoavat vastapalveluksena jos on tapahtunutkin heille yllättäen muutos ja olenkin kieltäytynyt auttamasta kun olen huomannut, että se on tahallista "lypsämistä".
En ole kokenut ns. nt. ihmisten taholta mitään erityistä empaattisuutta laajemmassa mitassa. Kun funtsin, niin lähestulkoon aina avuliaimmat ihmiset ovat olleet joko virkansa puolesta auttavaisia tai sit itseni tyyppisiä ihmisiä, joilta puuttuu kyky ajatella aina omaa hyötyään.
Jokin ongelma itselläni toki voi olla siinä, etten tiedä nt. ihmisten kirjoittamattomia sääntöjä ja olen ollut lähes koko elämäni jotenkin "pihalla" siitä mikä on aitoa ja oikeaa kun oma aitouteni on ollut jatkuvasti syyllistettynä ja tuomittua ja oikeuksiani on luokattu ja poljettu mennen tullen piittaamatta yksilöllisistä tarpeistani.
Yksi iso ongelma on myös siinä, että uppoudun usein niin perusteellisesti johonkin omaani enkä kiinnitä huomiota muihin ihmisiin. Jää paljon huomaamatta.
Toisaalta tuo on hyve. Olen iloinen siitä, etten ole sellainen juorukello kuin useimmat tuntemani nt. ihmiset, joilta tuntuu puuttuvan elämästään sellainen asioihin syvällinen paneutuminen ja he täyttävät elämänsä kuhisemalla keskenään muiden ihmisten asioista sivuuttaen siten itsensä ja ikäänkuin pönkittäen jotakin omaa, ehkä vaatimatontakin taituruuttaan jonkun itseään hiukan heikomman kustannuksella piittamatta lainkaan siitä voisiko sitä heikompaa jotenkin tukea tai jeesata.
Toki osaan juoruta ja teenkin sitä joskus. Ihminenhän minä vain olen. Mutta oireiluni pelastaa minut vajoamasta sen vietäväksi kun en niin aktiivisti paneudu muihin ihmisiin muuta kuin psykologisessa havaintomielessä tarkkaillen ja tutkien kuinka muut toimivat.. onko ajatusten loogisuudella ja toiminnalla yhteyttä vai ei. Useinhan ihmiset puhuvat ihan päinvastoin kuin toimivat.. joka puolestaan viittaa siihen, ettei niitä kovin normaaleja ihmisiä yksilötasolla oikeastaan edes ole. Normaaliutta voi syntyä vain ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja siinäpäs sit ratkaiseekin kaikista eniten, millainen on se aistittava ympäristö siinä kohtaamistilanteessa, onko hälyä ja hässäkkää ja millainen on kunkin yksilön henkilökohtainen sieto aisti-impulsseja kohtaan.
Jotta tämmöinen "monologi" tälläkertaa..
Sallittakoon se täällä, jossa aihe on autistisuus :)
Lis. Oletan, että autistisesti oireilevan ihmisen reagonti on ihan yhtäläillä kiinni ympäristötekijöistä kuin nt. ihmistenkin. Ongelman muodostaa se, ettei ole aistiresursseja sietää hälyä, melua, yllättäviä pikakäänteitä asioissa..
Olenkin leikkisästi kutsunut itseäni "hidasälyieksi". Vaikka älli leikkaa, se toimii niin monimutkaisesti, että kestää jonkinaikaa ennenkuin voin hahmottaa sellaisen kokonaisuuden, jonka varassa kannattaa toimia niin, ettei tapahdu hyvän tarkoituksen varassa isoa virhettä.
Hirmuisen vaikeaahan tämä elämä on kun on ympätty johonkin muuhun muottiin, johon omat resusrssit antavat myöden.
Ei ole helppoa erottaa mikä on omaa aitoa reagontia ja mikä sitä jonkin uhan alla peloissaan toimittua kun on koko ikänsä ollut muiden "sylkykuppina".
Tiedän, että tätäkin vuodatusta taas joku pitää hullun puheena. Nykyisin, vaikka tietoa on olemassa kosolti, ihmiset leimaavat kovin kevytmielisesti ja pinnallisesti kanssaeläjiään hulluiksi ja tyhmiksi - vaikka kyse on vain erilaisesta tavasta ajatella ja muokata ajatteluaan toiminnaksi.
Yleisissä säännöissä taitaisi taas olla hiukan rukkaamista.. maailma kun on alituisessa muutoksessa ja tietoa tulvii lisää upealla volyymillä :)
"Normaaliälyinen" ei ehkä ollut paras sana... Eihän älyllinen kehitysvamma estä toimimasta "empaattisesti" - kun esim. tuttu lapsi kaatuu ja loukkaa, siskoni ryhtyy spontaanisti auttamaan häntä.
Mutta erään tuttavani iäkäs äiti kaatui ja virui tuntikausia lattialla koska hänen kehitysvammainen tyttärensä ei osannut hakea apua. Tämä jäi mieleen siksi, ettei kukaan moittinut häntä siitä. Sitä pidettiin jotenkin itsestäänselvyytenä.
Äitini sanoi minulle kerran että olen tunnevammainen, että se on vammaisuus siinä kuin siskollani. Totta. Mutta hän sanoi sen jotenkin... alentuvasti. Aivan kuin olisin huonompi ihminen sen takia.
ps. Silloin ei jaeltu mitään Asperger-diagnooseja, ei ainakaan minunlaisilleni.
Jotenkin.. vammaisuudesta puhuminen välillä särähtää ikävästi.
Sana vamma ei sinällään ole sen kummempi neutraalina sanana, mutta kun sanat saavatkin sisältönsä ja merkityksen niissä yhteyksissä, joissa ne esitetään suhteessa siihen johonkin jossa ne esitetään.. vammaisuuteen ihmiset tuppaavat herkästi liittämään paljon negatiivisia merkityksiä.. etenkin niin, että niitä puolia korostetaan ja sivuutetaan tai jätetään huomioimatta muita asiaan vaikuttavaia seikkoja.
Kait sekin on yksi tapa peilata itseään muihin, muodostaa tuntemusta itseensä ja niinkuin ihmiselle tyypillistä on, on kait jokin sisäsyntyinen tarve jotenkin erottua edukseen muista. Useimmiten noin.
Olen itse tulkinnut, että kyseessä lienee jokin epävarmuus tai itsensä huonommuudentunne, ns. itsetunto-ongelma. Jotakin epäselvyyttä on oman persoonallisuutensa ja luonteensa tuntemuksessa, jonkin kokeminen itsessä huonoksi ja negatiiviseksi epämääräisesti kykenemättä selittämään sitä ja sit kun havaitaan muissa jotakin vielä heikompaa, niin sen mustamaalaaminen aiheuttaa sille tulkkaajalle itselleen ylimääräistä nostetta ?
Ehkä näin ?
Tuo:
xxx
"Äitini sanoi minulle kerran että olen tunnevammainen, että se on vammaisuus siinä kuin siskollani. Totta. Mutta hän sanoi sen jotenkin... alentuvasti. Aivan kuin olisin huonompi ihminen sen takia.
ps. Silloin ei jaeltu mitään Asperger-diagnooseja, ei ainakaan minunlaisilleni."
xxx
Tunnevamma.. vai ongelmia tunnistaa omia tai muiden tunteita.. hm.. ?
Kaikillahan noita piää olla sillä ihmisyys on kasvua ja kehittymistä vauvasta vanhukseksi koko elämän läpi etenevänä prosessina.
Siis silloin kun ihminen oikeasti on prosessissa ja kehittyy koko ajan.. Kait sekin on kehittymistä kun kieltäytyy tietämästä, oppimasta ja kehittymästä ? Siinä se suunta vain on taantuva. Utelias ihminen, joka puntaroi itseään ja myöntää vajavuutensa, hänellä kait on paremmat mahkut jalostua fiksummaksi ja viisaammaksi kuin sillä, joka on valmis lukkoonlyömään oman itsensä just sellaisena kuin on ja väittää olevansa jotakin mikä on ihmisyyden mitta.
Aivotutkijat ovat kyenneet todentamaan ajattelun muodostumista mittaamalla ihmisen aistimuksia ja reagointia.
Homma etenee niin, että ensin muodostuu äkkireaktio.. pulssi kiihtyy, sydämen syke tihenee, aineenvaihdunta kiihtyy, hieneritys kiihtyy.. jne.
Tuota ihminen ei vielä osaa havaita ..
Siis tutkimuksissa pyydettiin tutkittavia ilmaisemaan tuntemuksiaan nostamalla kätensä siinä vaiheessa kun tuo reagointi tapahtui.
Kukaan ei tunnistanut tuossa ensivaiheessa mitään ja kädet nousivat viiveellä. Kun tutkittavia pyydettiin kertomaan miltä tuntui, se kesti pidempään. Tuntuiko surua, iloa vai mitä.
Ns. ajatus muodostuukin sitten jo pidemmällä viiveellä.
Ajatus onkin jo monimutkaisempi prosessi ja sen taustalla vaikuttavat aiemmat kokemukset, muistikuvat, tieto, ihmisen ehdollistumat, jne.
Tunteetkin vaikuttavat, se onko ihminen peloissaan vai rohkea ja reipas.
Ajattelua ei siis ole ensireaktio, tuntemuksen tunnistaminen ja ajattelu tapahtuu aina viiveellä. Tavallaan ei siis ole muuta kuin jälkiviisaus.
Joskin.. näin maallikkoperpektiivistä voi olettaa, että ennakointi, joka perustuu laaja-alaiseen jo tiedettyyn, koettuun, monissa testeissä todettuihin tietoihin - toki sellaisen pohjalta tehty ennustelu voi johtaa todennäköiseen tapahtumaan.
Siltä pohjaltahan lait ja säädökset laaditaan.
Muuta ei liene käytettävissä ?
Tunnevammaisuus..
Mitäköhän tuollainen lieneekään.. ?
Jos aivot ovat vaurioituneet, voi niissä olla vamma, joka estää reagoinnin ja tunteiden vaikutuksia etenemästä ajatteluprosessiksi.
Mutta on ihan eri asia se, jos tunteensa tunnistaa, mutta ei osaa jostakin syystä ilmaista niitä muille tai ei osaa pukea niitä sanokis tai toiminnaksi.
Ajattelu voi olla hyvinkin vilkasta, mutta sen monimutkaisuus ja reagoijan/tuntevan/ajattelevan tapa prosessoida asioita ja ilmiöitä voi olla niin moniulotteista, ettei se yllä nopeaan sanalliseen tai muuhunkaan ilmaisuun kovin vauhdikkaasti.
Täällä luonani löhöää tuossa sohvalla tyyppi, jolla on tapana sanoa usein hm.. ja sivellä partaansa kun kysyn tai ehdotan jotakin. Hän aloittaa aina sen ankaran sisäisen pohdiskelunsa alkamalla puntaroida asioiden eri puolia..
Hyvin fiksu ja älykäs tyyppi, jota en voi, enkä saakkaan yrittää laittaa tottelemaan omia mielienoikkujani.. meillä on pakko keskustella kaikki asiat perinjuurin.
Mutta miksä siinä. Tykkään sellaisesta. Sehän se juurikin luo tähänkin ihmissuhteeseen syvyyttä ja sisältöä - hyvää sellaista.
vaikka hänkin on muka jostakin perspektiivistä "empatiavammainen" tai "tunnevammainen".
Itse koen hänet varsin "lämminsydämisenä", eli kilttinä, myötäelävänä ja jopa rakastavana lähimmäisenä.
että henkilö pystyy asettumaan toisen asemaan ja ajattelemaan tämän näkökulmasta asioita.Näin minä sen käsitän.
Noinhan se määritellään simppelisti ja tuota taustaa vasten nt. ihmiset kykenevät empatoimaan toinen tosiaan kun voivat asettua toistensa asemaan ja as-oireiset kykenevät empatoimaan tosiaan kun voivat asettua toistensa asemaan..
Onko mahdollista, että assit ja nentit voivat kokea keskinästä empatiaa ?
Ehkei se olekkaan mahdollista ?
Ikävää olisi jos noin olisi ?
Otaksun kuitenkin, että jotenkin pitää olla mahdollista kokea tuota myötäelämistä myös niin, että erivertaiset ihmiset voivat asettua ikäänkuin toistensa asemaan.
Lapsilta sellaista ei kukaan voi vaatia.
Eiväthän nt. lapsetkaan ole mitään pikkuaikuisia ja kykene jotenkin empatoimaan toisiaan fiksusti. Helpompaa toki samaistua itsen veroiseen, mutta kun jätetään nyt muksut rauhaan ja oletetaan, että puhumme "aikuisten oikeesti" asioista, niin jonkinlaista "korvike-empatiaa" täytyy oppia älyllisyyden kautta.
Ei se tietenkään voi onnistua jos kyseessä on joku monivammainen, jolle on kehittynyt vammoistaan johtuen tarumojen, ties minkä kautta jotakin perustavaa laatua olevia esteitä mukautua ja sopeutua muiden ihmisten olemisiin, mutta jos ajatellaan kongnitiivisesti kohtuullisen lahjakasta ihmistä, niin kyllä kait se sit sen loogisen järjenkäytön kautta onnistuu.
Onhan toki neurologisesti tyypillisissäkin sit niitä kongnitiivisesti heikkolahjaisia.. ja heiltäkään ei tuollaista taituruutta voi odottaa, mut muuten kyllä pitäisi onnistua siinä määrin kuin se on tarpeen mukaista ja asiallista.
Ei ihmisten tarvitse palavasti toisiaan kaikkien kaikkia rakastaa. Heh.. :)
Tärkeintähän olisi, että ihmisillä olisi tietoa kaikenlaisista erilaisuusksista. Siis asiapitoista tietoa, en nyt tarkoita sitä jatkuvaa mustatuntuu mutumetialua, vaan ihan todennettuihin faktoihin perustuvaa asia tietoa, jota on selkeästi esitettynä saatavailla, jossa ei ole liikaa tulkinnanvaraa - siltä pohjalta muodostuneen ymmärryksen kautta olettaisin olevan mahdollista sellaisen asiallisen myötäelämisen.
En ole eläissäni vielä kohdannut ns. kylmää ihmistä. Kait heitäkin on, mutta otaksun, että tunnekylmyys aiheutuu vain jotenkin rankkojen negatiivisten kokemusten kautta tai jos aivot vaurioituvat jossakin onnettomuudessa tai muutoin.
Voihan joku toki sytyäkkin ihan idioottina, mutta se on sit eri juttu.
Autistisilla ja as-oireisilla ei ole kyse mistään tunnekylmyydestä. Se ongelmointi johtunee juurikin siitä, ettei osata puolin tai toisin asettua toisen asemaan.
Eikä aina 100% joka hetki kuaan voi olla jotenkin myötämielinen muille. Sehän nyt olisi perin omituista sellainen.
Kyky empatoida ei ole = olla mieliksi !
Kuuluuhan välittävään rakastamiseenkin se, että ihminen ensin rakastaa ja välittää itsestään, on sitäkautta ehjä ihminen ja sit vasta voi antaa rakkautta itsensä ulkopuolelle.
Empatiakyvykkyyden perusolemuksella ei liene mitään virkaa, ei vaikka aivoissa sen aihio olisi ja se puoli toimisi moitteettomasti - jos ihminen sit muutoin on jostakin syystä epätasapainossa.
Empatiakyky ei siis ole mikään jumalainen kyky, jolla maailma muutetaan ihanaksi paratiisiksi empatiakykyisten toimesta.
Elämän haasteet ja ongelmatiikka tarvitsee paljon muitakin kykyjä. Ehkä meillä as-oireisilla on sit niitä ?